–Kun ei oltaisi niin köyhiä, kun ei eläminen olisi niin raskasta kuin usein on kovina talvina ja huonoina riistavuosina, virkkoi miesten joukosta munan, joka tähän saakka oli äänetönnä istunut. Ristityt rikastuvat, heitä onni seuraa, mutta meitä pakenee. Täydet ovat heidän aittansa, minulla ei tietoa, miten talven yli päästä. Lieneekö syy jumalissa vai miehissä?

–On se miehissäkin, Patvaseni, miehissä se on, huono olet metsän kävijä.

–En jaksa, vanha mies, nuorten perässä hiihtää, kun karhu pohkeeni puraisi; edestäni ottavat, eivätkä meidän jumalat käske voimallisten huonoja auttamaan, niinkuin kuuluu käskevän Ristin jumala.

–Ei huolehdita, vielä siihenkin keinot keksitään. Uskon parempien aikain koittavan. Yhteisiin toimiin rupeamme, ja'amme saaliit miehiä myöten. Vouti on puolellamme ja on uhannut auttaa, kun tarvitaan. Hän on mahtavampi kuin pappi, hänellä on maat ja metsät, ja hän tekee, mitä tahtoo. Vielä kuulette, jahka odotatte ja luotatte minuun.

–Ka, luotamme sinuun, luotamme!

Hanki karahti miesten takana, jotka kehään kerääntyneinä olivat nuotion ympärillä istuneet, ja Jouko hyppäsi suksiltaan heittäen kannannaisen teiriä isänsä eteen.

–Viisi teirtä! huudahti Kuisma. Kas oivaa jousimiestä!

Kaikki kummastelemaan, milloin hän ne oli ehtinyt ampua, ja Jouko kertoi, että hän kerran puun juurelle hiivittyään oli ne yksien jalkainsa sijoilta kolkannut toisen toisensa perästä.

–Eivätkö lentäneet pois?

–Eivät liikahtaneetkaan.

–Kolkkasitko kaikki?

–Yhden jätin.

–Niin oli jätettäväkin.

Sitä ei muistanut kukaan itselleen tapahtuneen, että olisi niin monta talviteirtä yhdestä puusta ampunut, ja miehet päättelivät Panua silmäillen, että hänellä, tietäjällä, oli osanna tässä poikansa oudossa saaliissa. Välistä oli ennenkin hänen mukana ollessaan sattunut samantapaista.—Kerrankin oli eräs metsämiehistä, ollen yhtä pyytä ampuvinaan, lävistänyt yhdellä nuolellaan kaksi, niin että jäivät molemmat siihen kaulastaan riippumaan. Toisen kerran oli yhtä oravaa kolkatessa pudonnut puusta toinenkin; nuoli oli yhteen oravaan satuttuaan kimmonnut kuusen oksasta toiseen. Mutta ei Panu sallinut näistä tämmöisistä puheltavan.

Teiret kynittiin miehissä, siivottiin, täytettiin voilla ja suolalla ja heitettiin pataan, joka oli alkanut kiehua. Kuisma oli lähennellyt Joukoa ja kuiskasi hänen korvaansa:

–Teitkö taikaa ennenkuin ammuit?

–Mitäpäs minä olisin hänestä taikaa tehnyt.

–Ei tule lintu loitsimatta, tetri taian tekemättä. Jos neuvot minulle, niin taon tusinan nuolia ilmaiseksi. Jos pelännet sitä, että taikasi käy tehottomaksi, niin saathan isältäsi uusia.

–Isä on kieltänyt.

–Ei se saa tietää.

–Isä tietää kaikki.

–Jos sanot, niin neuvon sinulle lauluja, joilla kaiken maailman neitojen aittain ovet avautuvat. Vielä niitä niitäkin tarvitset, eikä osaa isäsi niitä neuvoa.

Jouko, joka oli totinen, suorakasvoinen poika, hymähti vähän, mutta ei vastannut. Usein laski Kuisma hänen kanssaan tuollaista todensekaista leikkiä, usein kärtti hän sanoja ja taikoja, mutta ei ollut Jouko kuitenkaan varma siitä, uskoiko se niihin, vai pitikö vain pilkkanaan sekä isää että häntä ja kaikkia, jotka taikoihin luottivat.

–Teitkö tämmöisen taian,—ahdisteli Kuisma yhä edelleen,—oliko sinulla pussissasi kolme kynää kolmen pyytäjän pyydyksestä otetun linnun siivestä, majavan hammas ja sipale vanhan ruumiin vasemmasta korvalehdestä, panitko pussin kainaloosi ja kiersitkö sillä lintuparven? Oliko?

–Ei ollut.

–Sitten oli sinulla mustan kissan pää, ja sillä kiersit ja panit sen kannon päähän?

Panun terävä silmä, joka pälyi kaikkialle, oli muiden syödessä ja ääntä pitäessä seurannut Kuismaa ja Joukoa ja sai hänen tarkka korvansa muutamista sanoista selville, mistä oli puhe.

–Ne on niitä Kuisman taikoja ne, virkkoi hän pilkallisesti.

–Kun ei kelvanne, niin neuvo parempia … ota oppiisi minut!

–Ei ole sinusta tietäjäksi … olet liiaksi laajasuinen, haastaisit kaikelle maailmalle tietosi, ja sinne ne sitten menisivät, ja voima hajoisi kuin sumu ilmaan.

–Sinne ne vielä menevät muidenkin tiedot … en ole ikipäivinä taikaa tehnyt enkä loitsua lukenut.

–Aina sillä kehut, mutta edestäsi löydät, minkä taaksesi kylvät.

Jouko näki isänsä silmän välähtävän. Ei suottakaan olisi hän sallinut taikoja halvennettavan ja niistä kevytmielisesti puhuttavan. Mutta paljon oli niitä sellaisia, jotka niin tekivät. Monet nuoret miehet pitivät niitä pilkkanaan, varsinkin hänen kuultensa, joka oli suuren tietäjän poika. Ei vanha setä Jormakaan niitä viljellyt, ja usein siitä hänen kanssaan väittelivät. Mutta Joukon täytyi niitä noudattaa joka asiassa, mihin ryhtyi. Menipä hän kalaan tai metsälle, aina neuvoi isä, mitä oli tehtävä, ja kyseli ja muistutteli entisiä ja uusia opetti. Ei voisi hän ainoatakaan tekemättä jättää. Jos jää tekemättä tehtävä taika ja paha haltija sitomatta, alkaa se jäljessä kulkea ja ympärillä hiipiä ja viimein tekevät tuhon, kun niitä niin paljon kertyy, että jaksavat. Mutta kun tekee taian, lukee luvun siinä, missä se on tehtävä, niin tottelee kuin koira isäntäänsä ja tekee, mitä teettää.

–Liepeesi palaa! kuuli Jouko jonkun huudahtavan. Hajamielisenä hän oli istunut tulen ääressä ja antanut paukun kyteä viittansa liepeessä.

–Ei ollut varattu tulta vastaan, pisti Kuisma. Onko totta, Panu, ettei sinulla ole tulenvaraustaikoja … että tulelle et mitään taida?

–Kuka sen on sanonut?

–Reita vainaja kuului kehuneen … hänellä oli … jos tuleen vielä hukut!

Panu ei vastannut.

Liha oli padassa pehmeäksi kiehunut, ja miehet seivästivät terävään tikkuun palasensa kukin. Pian oli aamiainen syöty, tavarat koossa, tuli sammutettu ja miehet valmiina lähtemään. Heitettyään turkit yltään ja sidottuaan ne ahkioihin asettuivat he suksilleen, vetäisivät kaksisäikeisen ahkiojukon olkapäittensä yli, kiinnittivät sen vyötäisiinsä ja aikoivat jo lähteä liukumaan, kun Panu virkkoi lyhyesti, melkein käskevästi:

–Ei taiatta taipaleelle, jumalatta juoksemahan; viime mutka koskessa pahin, huippu tiessä jyrkin kohta.

Miehet asettuivat puolikehään johtajansa ympärille. Irrotettuaan pienen kirveen pulkkansa seviltä karsi hän sillä ensimmäisestä matkan suunnassa olevasta kuusesta alimman oksan ja lausui puoleksi laulavalla äänellä:

—Tepposeni tiejumala, ainoa avittajani, kun minää kotoa kuljen, isoni ilopihoilta, mammoni makuusijoilta, käyös kanssani keralla, veräjillä vierahilla, oudoilla tuvan ovilla, jottei keksis kierosilmä, kadesilmä sinkahuttais, kirkonväki viskeleisi, kellopeikko paiskeleisi, jottei pystyis papin juonet, manaukset mustan miehen. Anna viekkaus väkevä, anna taito, taikatieto, jolla tyhmät tyrmistellä, hölmön kansa kaikenlainen; pidä tiellä tervehenä, matkan päässä mairehena, saata kauniisti kotihin, omille olomajoille, isän tuomille tuville, emon saunan lämpimille.

Koko seurue kertasi viimeiset säkeet, samassa ponnistivat miehet sauvojaan ja suksiaan ja hurahtivat hongikon läpi rinnettä alas. Rinteen alla oli suuri suo. Juuri kun suksien vauhti oli hiljennyt ja miehet alkoivat todenteolla kiskoa kuormiaan, kuului huikkaus takaapäin, ja humisten kiiti heidän ohitsensa pyryävänä lumipilvenä poroilla ajava matkue, puolikymmentä pulkkaa, yksi pulkka tyhjänä.

–Hei, hai, Korpivaaran kopeat miehet! huusi jälkimmäisen pulkan ajaja taakseen kääntyen. Jo on joukko joutavassa, kun on lunta soutamassa!

–Akka lehmällä ajavi, uros itse hiihtelevi! huusi Kuisma vastaan.

–Hoi, Panu pahanniminen, kohta on valtasi vähissä! Reidan poika on löydetty ja ajaa huomenna kotikyläänsä!

–Valehtelet vääräsääri, laskettelet laajasuinen!

–Koston päivä on koittanut!

–Laitanko, Panu, nuolen tuon sekasikiön selkään? kysyi Kuisma.

–Anna hurjien humata!

Mutta Panu ei ollut niin rauhallinen, kuin miksi tekihe. Miehet, jotka hänen ohitsensa ajoivat, olivat vähän väliä hänen tiellään, milloin pitkin, milloin poikki. Ne olivat sekalaista, kesytöntä lappalaista rotua, joiden keskuudesta monena miespolvena oli syntynyt taikureita ja tietäjiä. Reidan, heidän viimeisen noitansa, oli hän kukistanut ja uudistanut Panujen vanhan vallan, mutta eivät reitalaiset, joiksi heitä kutsuttiin, vieläkään hänen valtaansa tunnustaneet.

–Sanoiko se Reidan pojan löytyneen? kysyi Ilpo Panun vieressä hiihtäessään.

–Niin huusi, mutta sitähän ne ovat ikänsä kaiken huutaneet.

Mutta jos Reita sittenkin olisi löytynyt ja palannut kadoksistaan? Jos hän olisi perinyt isänsä tiedot ja tulisi sukunsa surmaa kostamaan?

–Akkamieltä minua, kun en jäljestä ajanut ja syössyt surman suuhun. sitäkin!

Panu painoi liikkeeseen joutuneen mielensä ajamana eteenpäin niin, että toisten oli työläs hänen rinnallaan pysyä, ja ajan ollen jätätti hän niin, että kun oli tullut kirkkoharjulle, täytyi hänen pysähtyä toisia odottamaan.

Ei ollut päivä vielä kokonaan valjennut, kun Panu, niinkuin ilves kukkulan laelta korkeimman kiven päältä tarkastaa, onko pääsy laakson kautta vapaa, katseli edessään olevaa alankoa. Aamuruskon valossa punertelevia savupatsaita kumpuili sieltä sekä lakeistorvista että nuotioista, joita markkinamiehet olivat sytytelleet. Niistä päättäen oli kansaa lukuisasti saapunut ja toisia näkyi tulevan jäätä pitkin, mitkä poroilla viiletellen, mitkä suksilla pitkissä jonoissa hiihtäen. Markkinapaikka oli jäällä Kirkko- ja Voudinniemen välissä, ja hyöri siellä jo mustia olennoita kuin muurahaisia. Hiljaista hyminää kuului, koirat haukkuivat, kelloja kilisi, ja koski kohisi tuolla, missä näkyi musta suvanto valkean jään reunassa ja paksu usvapilvi nousi mustan metsärinnan alta. Monta kertaa ennen hän oli tämän saman harjun päällä katsellut tuonne, missä alkoi se maailma, joka aina oli ollut hänelle vihollisten maa. Kuta useammin hän siellä kävi, sitä sankemmaksi se hänen sydäntään paisutti. Sinne se oli asettunut, ja sieltä se valtaansa levitti, se paha haltija, joka jäyti kansan vanhaa tietoa. Eivät sitä vastaan mitkään taiat auttaneet, tuossa oli sen asumus, suuressa omituisessa huoneessa ristin alla, ja tuolla vähän tuonnempana asui sen turvissa se sen suuri tietäjä, johonka eivät mitkään silmänteet eivätkä taiat pystyneet. Houkkoja olivat olleet ne, jotka eivät sitä silloin, kun se vielä oli vähävoimainen, käännyttäneet pois näiltä mailta. Mutta tästä se ei edemmäksi pääse, tämän harjun yli se ei harppaa niin kauan kuin hänen keuhkoissaan henki kulkee. Keinot hän tiesi ja niitä aikoi hän käyttää.

Miehet saapuivat vähitellen toinen toisensa perästä pulkkiaan mäen päälle kiskoen. Kun kaikki olivat koolla, pidettiin neuvottelu ja päätettiin jättää tavarat piiloon harjulle siksi aikaa, kunnes nähtäisiin, minne päin kaupat alkaisivat kallistua. Eivät saisi ostajat tietää, minkä verran on nahkoja saatavana. Vasta sitten, kun hinnat on markkinain kuluessa saatu nousemaan, tuodaan varastot esiin. Se oli Panun neuvo, ja kaikki siihen suostuivat. Pulkat vedettiin syrjään, kätkettiin tiheään näreikköön ja jälki lakaistiin havuluudalla umpeen.

Kun taas seistiin suksilla, valmiina alas lähtöön, näyttivät miehet odottavan käskyä, ennenkuin laskivat suksensa menemään. Seistessään siinä he olivat kuin joukko sydänmaitten sissejä ryöstöretkellä, aikeissa karata viljeltyjä seutuja hävittämään.

–Hii—heijaa! huudahti Panu ja potkaisihe rinnettä menemään muiden seuratessa.

Mutta juuri, kun hän oli parhaaseen vauhtiinsa päässyt, helähti häntä vastaan laaksosta ääni, joka sai hänet vaistomaisesti sauvoillaan kaikin voimin vastaan karustamaan. Se oli kirkonkellon soitto, joka kutsui kansaa markkinamessuun. Mutta ei saanut Panu enää suksiaan seisahtumaan, ja huimaavaa vauhtia kiidättivät ne häntä sankassa lumipilvessä laaksoa kohti. Hän näki suuren kookkaan miehen astuvan tietä myöten, jonka poikki hänen oli mentävä. Se pysähtyi katsomaan, ja sen jäljessä tuleva väkijoukko pysähtyi myöskin. Siksi sai Panu suksensa käännetyksi, ettei päälle ajanut, mutta tien yli päästyä irtautui toinen suksi hänen allaan, ja karkeasti kiroten lensi hän vyötäisiään myöten seisoalleen hankeen.

–Älä kiroo! kuuli hän jonkun väkijoukosta huutavan.

–Kiroon kirottuanikin, joka tielleni asettuu!

–Ei kirosi kirkonmieheen pysty!

Väkijoukko riensi papin jäljessä kirkkoon, kello kirkon tornissa heilui vimmatusti, ja sekava kiukun ja nolon mielen tunne rinnassaan puhdisteli Panu lunta suustaan ja silmistään. Enne oli ilkeä, hän oli kaatunut kaiken kansan nähden, ja hänen miestensä oli useiden käynyt samalla tavalla. Hän nousi taas suksilleen ja laski alas jäälle, jossa markkinapaikka tyhjenemistään tyhjeni kaikkien kirkkoon rientäessä.