XII

Kolme hyvän hiihtomiehen päivämatkaa kirkonkylästä koillisia ilmoja kohti oli Korpivaaran suuri karjalaiskylä ison selän pohjukassa. Kahtaalta tulevat ylimaiden vedet muodostivat korkean vuorisen niemen, jonka juuressa mantereen puolella kaitaa kannasta oli Panulan kaikkia muita isompi talo. Kesällä meni kaikkien koskia myöten kulkevain tie siitä sivu, ja talvella toivat siihen kaikki suksenladut ja porotiet. Kaikki liike, mikä Venäjältä ja Vienasta kulki Suomeen, kävi tästä ohitse.

Korpivaaran kylä oli ammoisista ajoista ollut kaiken pohjoisen Karjalan keskusta ja yhtymäpaikka. Siinä he keskinäiset kauppansa kävivät ja siihen kokoontuivat jokavuotisia uhrejaan viettämään. Vasta sitten, kun kirkko Kontojärvelle rakennettiin, siirtyi kaupan keskusta sinne, ja paikan merkitys väheni. Mutta uhripaikkana pysyi se yhä niinkuin ennenkin.

Tietäjäsuku, joka niemen talossa asui, oli niin vanha, ettei sen alkujuurista vanhimmatkaan miehet tainneet selvää saada. Arveltiin sen siinä asuneen satoja vuosia aina siitä alkaen, kun lappalaiset järven rannoilta karkoitettiin ja karkoittajat vakinaisen asumuksen laativat. Se oli rikastunut metsän käynnillä ja turkisten kaupalla, mutta maanviljelykseen ei vielä ollut suuremmassa määrin perehdytty, kun maat olivat vuorisia ja soisia. Siellä täällä rusotti jokin pieni kaski vaaran rinteellä, mutta peltoa ei ollut ollenkaan, ei Panun talon ympärillä eikä muuallakaan. Suurimman rikkautensa ja mahtavuutensa olivat Panut kuitenkin hankkineet tietäjäammatillaan. Panulan isäntä oli aina niin kauan kuin muistettiin ollut taikuri. Kaikki olivat he olleet kuuluja noitia, muutamat kuuluja kautta koko Karjalan. Kotipuolessa kerrottiin lukemattomia taruja vanhain Panujen taidosta. He osasivat sairaita parantaa paljaan sanan voimalla ja, jos tarvittiin, myöskin terveet ihmiset tai eläimet sairaiksi saattaa. Metsästys-, kalastus-, karja- ja kauppaonnea he jakoivat kaikille tarvitseville, eikä kukaan viisas ja mielevä mies lähtenyt pitemmälle matkalle käymättä vaaroja vastaan varautumassa Panunniemessä. Tulevia asioita tiesivät he arpaseulan ja taikarummun avulla ilmoitella, varkaita ilmiantaa ja varastettuja tavaroita takaisin tuottaa. Silmä oli Panuilla terävä ja sen luonti niin voimakas, että kerrottiin sitä rohkeimpainkin vavahdelleen. Mutta kuta kauempana heistä kerrottiin, sitä suurempia sanottiin heidän tehneen. Sanottiin heidän osaavan oma haamunsa muuttaa, tekeytyä karhuiksi, susiksi, kotkiksi, käärmeiksi, jopa ankeriainakin järvien poikki uiskennella. Lapin kuuluisimpiin noitiin heitä verrattiin, vaikkeivät voineetkaan loveen langeten ja tainnoksiin heittäytyen antaa hengen ruumiista irrallaan vaeltaa ja sen sinne aikansa oltua taas palata näkemiään kertomaan. Mutta loihduissa ja sanainsa voimassa olivat he Lapin noitia etevämmät. Monet olivat ne tarinat, joita kerrottiin Panujen ja lappalaisnoitain välisistä taisteluista. Kerrankin olivat muuan vanha muinainen Panu ja lappalainen olleet kalassa toinen toisella puolella järven. Lompsalo oli lappalaisen nimi, ja hänellä oli seita niemen nenässä, jossa kalasti ja jota palveli. Mutta Panulla ei ollut seitaa, eikä hän semmoisia lähitienoillakaan suvainnut, kun tiesi pilaavan kalaonnea. Silloin meni Panu salaa yöllä ja särki seidan. Lompsalon kalaonni katosi, mutta nyt sai Panu kaloja niin runsaasti kuin ottaa tahtoi. Uuden rakensi Lompsalo seidan ja paransi onnensa, pilasi toisen. Vielä senkin repi vihollinen. Mutta silloin suuttui Lompsalo ja vaati Panun taisteluun korkealle vuorelle, jossa sanan voimalla tapeltaisiin, loihtuja ja taikoja tehden. Panu suostui vaatimukseen ja varasi parhaat sanansa ja tietonsa terävimmät. Mutta Lompsalo pukeutui porohäräksi ja aikoi sillä tavalla yllättäen säikäyttää luonnon Panulta. Mutta Panu seisoi jo vaaran laella valmiina, ja kun näki poron juoksevan vuoren rinnettä ylös, huusi hän: »Sinä olet Lompsalo!» Silloin muuttui Lompsalo siitä manauksesta takaisin omaksi itsekseen ja tunnusti itsensä voitetuksi, eivätkä lappalaiset sen kerran perästä rakentaneet seitojaan sinne, missä panulaiset liikkuivat.

Isästä poikaan kulki tieto, ja oli yhä karttumaan päin, sillä he hankkivat sitä muiltakin tietäjiltä läheltä ja kaukaa anastamalla heidän haltijansa joko väkivallalla tai ostamalla ottaen. Ei ollut tietäjän toimi perinnöllinen, mutta heimon yhteisissä käräjissä valittiin kuitenkin aina isänsä seuraajaksi Panulan vanhin poika, jolle isä parhaat ja salaisimmat tietonsa antoi perinnöksi. Mutta vaikka vanhin poika sai parhaat tiedot, pirahteli siitä muruja nuoremmillekin, jotka suvun kasvaessa eroilivat emätalosta ja rakensivat itsekseen talonsa sen läheisyyteen, niin että vähitellen kasvoi kylä toisensa perästä järven rannoille kalaisimpien lahtien pohjaan. Yhtä heimoa olivat kaikki, mutta eivät etäisimmät talot enää pitkiin aikoihin olleet sukulaisuuden polvekkeista osanneet lukua pitää. Mutta pikkutietäjiä olivat kaikki panulaiset. Kannustaan osasi jokaisen talon isäntä kotitarpeikseen päristää, osasi kysyä arvalta neuvoa yksinkertaisemmissa asioissa ja loihtia ja vihoja parannella. Suvun vanhemmilla miehillä oli vielä useammilla oma määrätty tehtävänsä jokavuotisissa suurissa uhrijuhlissa; mutta ylimmäisenä uhripappina toimi aina Panulan isäntä.

Muissakin asioissa oli hän kansansa ensimmäinen mies ja sen johtaja. Jokatalviset karhun tapot, suden ja hirven hiihdännät ja suuremmat kaupparetket hän järjesti ja ohjasi. Käräjissä hän oli ylimmäinen tuomari ja tuomion toimeenpanija.

Eikä missään talossa ollut soitto- ja laulutaito niin viljelty kuin Panulassa. Siellä ne enimmät laulut taidettiin, ja siellä oli parhaat soittajat ja soittokoneet. Tuvan seinämällä riippui vanha kannel, jota sanottiin samaksi, minkä Wäinämöinen heitti rannalle Suomesta lähtiessään; toiset arvelivat sitä vain sen mukaan tehdyksi. Pitkät talvipuhteet suurissa tuvissa laulettiin ja soitettiin ja kisailtiin, sillä yhtä varakas kuin oli talo, yhtä vieraanvarainen se myöskin oli.

Mutta suurimman maineensa ja merkityksensä olivat panulaiset saaneet siitä, että he uhripaikkaa hoitivat ja pyhää vuorta vartioivat. Korpivaaran korkeimmalla kukkulalla oli tuuhean näreikön ympäröimänä tasainen kenttä ja sen keskellä suunnattoman suuri koivu, mikä näkyi penikulmien päähän etäisimpien vaarojen harjanteille ja yli aavojen ulappain. Koivun oksille ripusteltiin jumalalle uhratut turkikset, kalliit ostokankaat ja helyt kiitokseksi metsästyksen onnistumisesta ja onnistuneista kaupparetkistä, mutta sen juuresta pulppuavan kiiltävän lähteen pohjaan upotettuun hopeakattilaan heitettiin kullat, hopeat, vasket ja tinat. Koivun alla oli kivinen alttari, jonka edessä teuraat tapettiin ja jonka päällä ne paistettiin; alttarin ympärillä oli suuri kehä tasaisia kiviä, joiden päällä istuen tietäjät uhriateriansa nauttivat, mutta muu väki asettui niiden ulkopuolelle. Samain kivien päällä istuttiin käräjätkin.

Paikka oli pyhä, ja pyhitetty oli koko laaja niemi kärjestään alkaen aina siihen, missä metsä loppui nuolen ampuman päässä Panulan talosta. Ei saanut niemen rannoilla kalaa pyytää, ei vaaran rinteiltä metsällistä ampua. Hiljaa, airoja kolistelematta soudettiin sen rantoja, eikä metsässä saanut huhuta eikä tulta virittää muuta kuin uhritulen uhrien aikana. Sillä vuori oli haltijain asuma ja Tapiolaisten käymäpaikka, ja he tahtoivat siellä häiritsemättä lepäillä. Sinne ajoi Tapio karjansa, minkä tahtoi metsämiehiltä säilyttää. Kun hirvi ui lahden poikki tai ilves jään yli niemeen juoksi, turvautuen sen rotkoihin ja louhuihin, jotka yhdeltä puolelta veitsiviilo-kallioina veteen putosivat, tuli ajomiehen jättää riista rauhaan ja avopäin astua pyhän puun juurelle uhraamaan ja lepyttämään metsän haltijata siitä, että oli hänen elukkaansa ahdistellut. Siellä kukutteli Mielikki kaunisäänisimpiä käkösiään, ja sinne vihelteli Tellervo pikkukarjansa: oravat, teiret ja pyyt. Mutta kun salon väki sattui simasuulle, ajoi se vuorenrinteiltä linnut lentoon ja pani kiirettä neljän jalan juokseville, joita silloin kaikki läheiset metsät vilisi. Itse olivat jumalat vuoren asunnokseen pyhittäneet. Vanha tarina näet kertoi, että kun ensimmäinen Panu tähän asettui ja kysyi arvalta, mihin haltija tahtoisi uhrilehdon asettaa, niin vastasi arpa ja neuvoi valjastamaan nuoren poron, joka ei ennen ollut pulkan edessä ollut, ja ajamaan sillä, kunnes pysähtyi. Kuhun poro pysähtyy, siihen tehköön Panu karsikon. Valjasti Panu poronvarsan ja hyppäsi pulkkaan. Hihnaton varsa kiiti kuin myrskytuuli ulos järven jäälle, laukkasi niemen vartta ja sen nenän ympäritse ja kun oli kierroksen tehnyt, heitti tiukan mutkan ja kiisi jyrkimmästä kohti vaaran rinnettä ylös. Jo luuli ajaja tuhonsa tulleen ja viimeisen päivänsä valjenneen; kivet kipenöitsivät ja kaarna puista sinkoili. Mutta päästyään vaaran korkeimmalle kukkulalle pysähtyi poro korkean koivun alle, särpäisi vettä sen lähteestä ja kaatui kuoliaana sen partaalle. Siitä tiesi Panu vaaran ja niemen pyhitettäväksi ja pyhitti tässä lähteen ja koivun, ja uhrasi joka vuosi poronvarsan sillä sijalla, missä haltijat olivat omansa ottaneet.

Häiritsemättä olivat Panulaiset saaneet hallita heimoaan, ja vapaaehtoisesti taipuivat muutkin heimot kuuluisain uhripaikan hoitajain hengellisen johdon alle. Syntyi silloin muutamia miespolvia takaperin Panulan tietäjälle, joka oli sukunsa voimakkaimpia ja taitavimpia, kaksoispojat, joista toiselle pantiin nimeksi Panu, toiselle Reita. Yhtä suuria tietäjiä tuli molemmista, yhtä hyviä laulajia, metsämiehiä ja kaupantekijöitä he olivat. Vuorovuosin toimittivat he isänsä kuoltua uhripapin tehtäviä, vuoroin hoitivat he heimon ja talonsa asioita kylässä ja kotosalla, ja heimo oli mahtavimmillaan ja sen maine korkeimmillaan. Panu oli ehkä voimiltaan väkevämpi, mutta Reita oli terävämpi tiedoiltaan ja taitavampi loihtuja lukemaan, mutta seppiä olivat he yhtä mainioita molemmat, niinkuin kaikki Panulan miehet aina ammoisista ajoista olivat olleet. Mutta naiset häiritsivät veljien välin. Lapinretkiä vielä käytiin, ja joka talvi samoilivat Panun heimon miehet pohjoisissa seuduissa verottamassa ja nahkoja ostamassa. Eräänä talvena, kun Panu oli itselleen naisen naapurista ottanut, iski Reita sukset jalkaansa ja lähti Lappia kohti hiihtämään. Mieli apeana hän lähti, ei enää veli veljelle tuntunut, joka yöt päivät naisensa kanssa eleli. Kauan oli hän retkellään ja hyviä huomenlahjoja, joita oli sanonut lähtevänsä hankkimaan, häneltä nuorikolle odotettiin, sitä parempia kuta viikomman viipyi. Kului sydäntalvi, tuli hankiaisten aika, mutta ei kuulunut Reitaa tulevaksi. Olisiko Turja tuhonnut miehen? Suuri oli levottomuus Panulassa, kun lumet sulivat eikä miestä vieläkään kotiin kuulunut, ja kovin alkoi tulla veljellekin ikävä. Hän uhraili, kysyi tietoja taikarummulta, helisteli, ravisteli, mutta aina pysähtyi arpanappula lappalaiskodan kohdalle eikä kotitietä koskaan tavoitellut. Luultiin Lapin hänet jo tuhonneen ja varustauduttiin retkelle häntä etsimään.

Aina oli arpa totta puhunut, ja totta se puhui nytkin. Kotiin Reita kyllä tuli, viiletteli koskia myöten ensimmäisillä avovesillä, mutta toi tullessaan nuoren Lapin naisen, jonka oli omakseen ostanut, ja venheellinen tavaraa seurasi mukana, ynnä saattoväkeä suuri seurue. Pahastui veli vierasta väkeä, ja Panun vaimo vieroi halveksitun heimon naista tuvastaan, eikä olisi suku suvainnut outolaisia omalle alueelleen. Reita kokosi tavaransa isänsä vanhasta talosta, niinkuin olivat nuoremmat veljet ennen häntä tehneet, souti järven yli ja teki sinne oman tupansa, mutta vaimonsa heimolaisille oli hän luvannut kotopaikan, kalavedet ja oravimetsät järven etäisimmässä pohjukassa, jota siitä pitäen alettiin Lapin pohjaksi kutsua.—»Miksi riista on vähennyt, miksi karhut kaikkoavat ja hirvet korpimaille kiertävät?» kysyi hän käräjissä, jossa hänen veljensä ja muut miehet häntä koettivat taivuttaa lupauksestaan luopumaan. »Siksi», vastasi hän, »että Lapin mies ne luokseen lumoo. Mutta nyt se tuo ne takaisin.» Ei saatu häntä hyvällä luopumaan, eikä veli suostunut veljeä vastaan väkivaltaankaan ryhtymään. Ja alussa näyttikin siltä kuin olisivat oravat sakeammassa juosseet ja niinkuin olisi suurta riistaa: karhua, hirveä ja ilvestä ja ahmaa ollut enemmän kuin pitkään aikaan ennen.