»Jos esi-isillämme alkuansa lienee ollutkin parempi tieto Jumalasta ja hänen vaikutuksestaan maailman hallinnossa, niin se tieto vähitellen hämmentyi tarun sekaiseksi taikauskoksi, joka esivanhemmillamme pakanuuden aikana oli vallallansa.»

E. Lönnrot.

I

Kontojärven kirkko on siinä, missä koskirikas Kontojoki, etäisistä ja vuorisista ylimaista tullen, katkaisee korkean Kontoharjun, kuohahtaa rajuksi putoukseksi, leventää väylänsä ja avartuu pienoiseksi suvantojärveksi jatkaakseen siitä sitten matkaansa virtojen, salmien ja yhä laajenevien selkien kautta suuriin alavesiin. Kirkko on ahteen tapaisella töyräällä, tasaisella kentällä, jonka takana kohoaa korkea, suuria honkia kasvava vuoren selänne.

Lähellä kirkkoa on pappila ja sen ympärillä pienoinen kirkonkylä taloineen ja peltoineen, mutta toisella puolen suvantojärven virran niemessä on kaikkia muita komeampi kuninkaan voudin kartano.

Vaikkakin kirkon ympärillä ja voudin niemellä on peltoja ja luonnonniittyjä siellä täällä järven rannalla, ei seutu vielä kuitenkaan ole vakaantuneen viljelyksen hallussa. Metsä ulottuu useimmin paikoin rantaan saakka, ihan kirkon aidan takana on vielä kannokkoa ahoa, ja kaski on hakattu heti pappilan ulkohuoneiden taa. Talot ovat pieniä kuin uudistorpat. Synkkä, metsäinen sydänmaa leviää niin pitkälle kuin silmä kantaa. Harjulta kirkon takaa näkyy etelästä päin savuja kohoilevan, kesällä kaskista ja talvella tupien lakeisista, mutta pohjoisessa ja idässä ovat erämaat asumattomat, korkeiden vaarain väliset suot ja notkot kasvavat vain havumetsää, ja honkien rungot ruskottavat yksitotisesti aamun ja illan paisteessa. Etelästä päin tuo kyllä talvisin kaitainen rekitie kirkonkylään, mutta päättyy siihen, ja siitä jatkuu ainoastaan ujo suksen latu, joka korpimaille päin ujuen näyttää, että on ollut sinnekin joku kulkeva; mutta suurimman osan talvea on sekin ummessa, jolloin asuttu maailma näyttää Kontojärven ympärillä olevan lopussa.

Kirkko, joka on rakennettu paksuista, silittämättömistä ristihongista ja luukuilla varustettu, on tällä paikalla toinen, mutta pappila on vasta ensimmäinen. Katolisen ajan lopulla oli pienoinen sydänmaan kappeli rakennettu sille sijalle, missä nyt seisoo uusi ja isompi luterilainen kirkko. Sen oli siihen omin käsin salvanut hurskas munkki, joka eteläisiltä ilmoilta tullen ja kalastajain kera suuria vesiä soudellen oli asettunut tähän asumaan. Kun hänen seuralaisensa, kaikki savolaisia erämaan kävijöitä, pysähtyivät lohirikkaan kosken alle kalastamaan, metsästämään ja kaskeamaankin, pysähtyi hänkin, ja kun he veistivät kalasaunojaan rannalle, veisteli hän vähän matkaa ylempänä kappelinsa seiniä.

Maalle noustessaan olivat tulokkaat tavanneet havumajoja hiukan matkaa rannasta, tulensijoja ja jälkiä aikaisemmasta asutuksesta. Ja kun he tutkivat rantoja ja metsää tarkemmin, löysivät he järven ja virran niemestä tuuhean kuusikon, jonka keskellä oli karsituita puita ja puissa oksiin ripustettuja suurten kalojen luurankoja, metsäeläinten nahkoja ja pääkalloja. Kuusikon sisässä oli vielä puun ympärille rakennettu aittanen, jossa näkivät kivimaljassa hopearahoja kiiltävän.

Mutta tuskin he olivat ehtineet kirveensä iskeä pakanallisen uhripaikan ikihonkiin, kun hyökkäsi miehiä metsästä ja toisia tuli koskea alas viilettäen. Siinä syntyi tappelu, ja verta jo vuoti. Mutta kun munkki kuuli kahakan, niin ruuhellaan suvannon poikki souti ja sai sovinnon aikaan. Valmistettuaan aterian järven rannalle tarjosi hän savolaisten puolesta karjalaisille ikirauhan niillä ehdoilla, että toinen ei toisen kalastusta häiritsisi ja että jos Karjalan miehet sallisivat rakentaa Neitsyt Maaria emoselle kappelin, jättäisivät Savon miehet rauhaan heidän haltijansa pyhätön.

Eikä näitä ehtoja rikottukaan munkin eläessä eikä pitkään aikaan hänen kuolemansa jälkeenkään. Kummallakin heimolla oli vakinaiset asuntonsa loitolla yhteisestä kalastuspaikasta. Savolaiset palasivat talveksi suveen päin, jossa heillä oli talonsa ja tavaransa, ja karjalaiset poistuivat pohjoista kohti, jossa heillä korpien, soiden ja monien koskien takana kuului olevan asuntopaikkansa.

Munkki yksin jäi erakkona saunaansa lähelle kappelia asumaan ja yhteistä aarretta vartioimaan.

Paljon oli erakko vanhus nähnyt riitaa ja taistelua kristittyjen ja pakanain välillä. Nuoruutensa päivinä oli hän ollut mukana Hämeen pakanallisia uhrilehtoja maahan kaatamassa ja miekalla pakottamassa kansaa oikean uskon kuuliaisuuteen. Mutta vähäisen oli hän siitä nähnyt menestyksen: oli nähnyt kastamattomien kastetuita sukulaisiaan kiduttavan, juoksuttavan heitä kuoliaaksi uhripuitten ympärillä ja sitten metsiin pakenevan. Nyt tahtoi hän voittaa hyvyydellä ja ottaa Herransa haltuun ainoastaan ne, jotka mielisuosiolla siihen taipuvat. Eikä kulunutkaan kauan, ennenkuin hän näki taimia niihin hedelmiin, joiden hän toivoi tuleentuneina kirkon helmaan putoavan.

Kevään tullen saapuivat taas molemmat heimot eri haaroiltaan. Ja kalastettuaan kukin apajoillaan kantoivat kristityt rannalla seisovan Pyhän Henrikin kuvan eteen osuuden saaliistaan, samalla kun pakanat veivät Vellamon antimista upeimman uhrikarsikkoon ja sen pyhän puun oksaan ripustivat. Kun pyhä savu suitsusi erakon kappelista, jossa hän polvillaan luki messujaan pyhän neitsyen kuvan ääressä, tuprusi uhripadan alta savupilvi pyhän lehdon helmasta, jossa tietäjä lepytteli haltijoita yhä paremman kalaonnen antamiseen. Ja kun kalaonni sattui huono karjalaisille, niin saattoi tapahtua, että he tulivat munkin luo ja hänen pyhimyksiinsä turvautuivat ja kantoivat niille antimiaan. Kun sopi, niin tulivat he vielä hänen messuaankin kuuntelemaan ja antoivat hänen kesäöinä nuotion ääressä kertoa itselleen tarinoita pyhistä miehistä ja Ristin-Kiesuksesta ja Pyhästä Mataleenasta, joita tarinoita jo seuraavana kesänä runoina lauloivat tyyniä salmia soudellessaan. Heimot veljeytyivät, antoivatpa toisilleen tyttäriäänkin avioksi,– munkki välitti kaupat ja vahvisti ne omilla pyhillä menoillaan. Hyvässä sovussa he siis palvelivat kukin jumaliaan saman veden vieremillä ja kalastelivat toisiaan kadehtimatta, ja oli viljaa vedessä molemmille.

Mutta sitten kuoli Kontojärven erakko, ja hänen kyntämänsä vainio alkoi rikkaruohoa työntää. Sopu etelän ja pohjan miesten välillä huononi ja hävisi lopulta tyynni, kun savolaiset asettuivat vakinaisesti asumaan Kontojärven ympärille ja toivat toisia tullessaan. He sanoivat maita omikseen, alkoivat kaataa laajalti kaskia ja anastivat itselleen kalapaikoista parhaat. Syntyi sotia, joita käytiin vaihtelevalla onnella, ja milloin oli mikin heimo Kontosuvannon haltija. Vähitellen kaikkoutuivat kuitenkin karjalaiset pois, kun saaliskin vedestä väheni sitä mukaa kuin savolaisten luku lisääntyi. Yhä harvemmin he enää kalaan tulivat. Mutta kun tulivat, tulivat he toisina aikoina ja toisille asioille kuin ennen: tulivat talvella ja toivat nahkoja kaupaksi, saaden suolaa ja piitä ja aseita palkkioksi. Sillä tavoin syntyi, sitä mukaa kuin asutus Kontojärven ympärillä vakaantui, sen rannalla markkinapaikka, jonne aikain kuluessa etäisten Vienain ja Venäjän miehetkin oppivat poroineen ajamaan.

Mutta vaikka karjalaiset olivat siirtyneetkin pois vanhoilta kalasaunoiltaan, jäi heidän haltijansa kuitenkin vanhalle paikalleen asumaan. Ei yksikään kauppamatkoillaan kulkeva karjalainen sen ohitse astunut pistäytymättä sen puiden siimekseen ja heittämättä rahoistaan osaa kiviseen maljaan, joka oli pyhän puun juurelle asetettu jumalan uhria vastaanottamaan. Siitä tuli aikaa myöten rikas haltija, sillä sen antama kauppaonni oli suuri, suurempi usein yhtenä päivänä kuin oli ollut ennen kalaonni kokonaisena kesänä, niin ettei enää taaskaan ollut nurkumista kenelläkään. Eikä uskaltanut kukaan jumalan aarretta anastaa, sillä taru kulki sellainen kontojärveläisten kesken, että syttyy sota ja puhkee vaino ja viha liekehtimään, jos äyrinenkään katoo Karjalan jumalan vanhasta aarteesta.

Mutta muuttuivat aikain kuluessa uskot ja hallitukset. Luterilaisuus hävitti pyhimysten kuvat, ja uhripuut hakattiin maahan. Revittiin myöskin erakon vanha kappeli ja sijalle rakennettiin rukoushuone, jonne piispa kerran pari vuodessa lähetti papin jumalanpalvelusta pitämään. Vuosittain lähetti myöskin kuningas voutinsa veroa kantamaan, ja uhripyhätöstä katosi jumalan aarre. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin syttyi sota. Venäläisten karatessa rajan yli Suomeen olivat karjalaiset heille oppaina ja asetovereina, ja kun entiset kalastustoverit ja kauppaystävät tapasivat toisensa metsissä, vinkuivat vihaiset nuolet, eikä kukaan muistanut enää sitä rauhaa olleenkaan, jonka entisinä aikoina elänyt erakko oli kahden heimon välille rakentanut.

Vuosia oli autiona Kontojärven poroksi poltetun kirkon ja kirkonkylän paikka. Itsekseen kohisi koski, loiski laine ja humisi metsä, ja asumattomat korvet erottivat pitkiksi ajoiksi toisistaan savolaiset ja karjalaiset.

Mutta taas vetivät yhteiset edut ja tarpeet heitä toisiinsa. Taas rakennettiin tuvat ja saunat ja kirkko, entistään suurempi. Joukoittain tuli savolaisia isiensä asuinpaikoille, ja heitä seurasi pappi ja vouti vakinaisina asujina, ottaakseen toinen Jumalalle, mikä oli oleva Jumalan, ja toinen kuninkaalle, mikä oli oleva kuninkaan. Karjalaiset laskettiin veronalaisiksi ja kastettiin, mikä heistä kastetuiksi saatiin, ja nyt kuuluivat riitaveljet samaan kihlakuntaan ja samaan pitäjään.

Mutta suuri ei ollut karjalaisista sato valtakunnalle, ja vielä pienempi se oli kirkolle. Metsissään he elivät omaa elämäänsä ja palvelivat omia jumaliaan. Harvoin heitä nähtiin kirkon seutuvilla muulloin kuin suurilla talvimarkkinoilla, jonne tulivat kuin tuiskuna ylimaistaan hiihtäen ja katosivat taas kuin pyrypilvi kauppapäiväin päätyttyä.

Heillä oli siellä suuri kylä useiden päivien hiihtomatkan päässä Kontojärven kirkolta lähellä Maanselän lähdevesiä ja vieraan valtakunnan rajaa. Talvella kulki tie sinne soita pitkin, läpi laidattomien korpien, poikki hiekkaisten harjujen ja yli huimaavien vaarojen; kesällä koskia sauvoen ja suuria soikulaisia selkiä soudellen. Mutta harva oli se vieras, joka heidän maassaan oli käynyt. Kirkonkylän asukkaiden ja muiden Savon miesten asiat olivat aina etelään päin, eivätkä oravan nahkain ja muiden turkisten ostajatkaan menneet Kontojärveä pohjoisemmaksi. Ainoastaan metsäin kävijät joutuivat joskus karjalaisten kyliin milloin eksyksissään, milloin ilveksiä, susia, karhuja tai hirviä vainotessaan. Ei sanottu olevan hyvä niille taipalille lähteä; kolme oli vaaraa voitettavana: tulinen koski tulisessa joessa, jonka tulikivellä istui tulinen kokko, tulinen kuoppa keskellä kaitaisinta kannasta kahden pohjattoman suon välissä; pilviin ulottuva rauta-aita, jonka veräjätä kipeniä haukkuva susi-ilves yöt ja päivät vartioi. Mutta ne, jotka olivat käyneet, ne kertoivat, että perillä asui siellä suuri sukukunta ison järven rannikoilla ja sitä ympäröivien korkeiden vaarojen rinteillä. Sukukuntaa johtamassa kuului olevan vanha tietäjäsuku, jonka valta kulki isästä poikaan. Hän oli käräjäin istuja ja ratkaisi vanhimpain miesten kanssa kaikki yhteiset asiat, riita-asiat ja muut. Hän oli ylimmäinen pappi, joka uhrasi jumalille, rukoili niitä muidenkin edestä, hankki niiltä avun ihmisille ja hoiti uhrilehtoa. Uhrilehto oli tuuhean uhrivaaran korkeimmalla kukkulalla, suuren selän pitkässä niemessä, josta ei saanut puuta kaataa, jossa ei saanut metsällistä ampua ja jonka rannalla kalastaminen oli kielletty. Vielä kertoivat metsämiehet kuulleensa kummia runotarinoita suurista sankareista, joista pitopaikoissa illasta aamuun laulettiin ja joita kansa hartaasti kuunteli. Lapsensa toivat he joskus kirkolle kastettaviksi, mutta kotiin tultua pesi tietäjä kastetun päästä pyhän veden ja kastoi uudelleen uhrivuoren huipulla olevassa oman jumalansa lähteessä ja antoi lapselle uuden nimen.

Tiesihän kuninkaan vouti kaikesta tästä, ja tiesi pappikin. Mutta molemmat antoivat heidän olla aloillaan, sillä niin oli neuvo kuninkaalta, ettei heidän kanssaan olisi riitaa rakennettava, jos nimeksikään veronsa suorittavat ja näönkään vuoksi Ruotsin uskon omistavat.

Vaikka savolaiskansa piti itseään noita metsäläisiä parempana ja oli ylenkatsovinaan noita, jotka heidän esi-isänsä olivat tieltään karkoittaneet, niinkuin tulee karkoittaa pakanoita ja epäjumalain palvelijoita, oli heidän joukossaan kuitenkin niitä kalastajia ja metsämiehiä, jotka heiltä saamallaan opilla ja taikatiedolla pyyntionneaan kartuttelivat. Saattoi tapahtua sekin, että kun salomaan suuri tietäjä markkina- ja veronmaksuaikana saapui kirkolle, kutsuttiin häntä salaa suurimpiinkin taloihin sairastavaa lehmää parantamaan, lukemaan lukuja karhun kuolemaksi, usein ihmistenkin kipuja lieventämään. Runsaat antimet hiihtoahkiossaan palasi tietäjä kotikyläänsä kertomaan, että jos lienee Savon rikkaus ollutkin suurempi, ei sen tieto kuitenkaan ole Karjalan tietoa. Eivätkä salomaan tietäjät suotta mahtiaan kehahdelleet. Moni heistä oli suksensa voudinkin saunan seinämälle pystyttänyt ja yön pitkän hänen emäntänsä, välistä hänen itsensäkin kipuja loihtinut. Kulkipa kuiskeita siitäkin, että nykyisen voudin puoliso, joka aina valtakunnan pääkaupungista saakka oli turhaan hakenut apua sisällisiin vaivoihinsa, oli lämmityttänyt kylynsä ukkosen nuolen kaatamilla haloilla ja tietäjän käsissä tuskistaan parantunut. Ja se oli tapahtunut aivan äsken, vuotta ennen kuin kuoli Kontojärven vanha pappi ja hänen sijaansa tuli tämä nykyinen, Martinus Olai eli Martti Olavinpoika nimeltään, jolloin salomaiden tietäjänä oli Korpivaaran kuuluisa Panu.