Hänen valmistautuessaan kuolemaan kuninkaan papukaija sattui lentämään alas parvekkeelta ja laskeutumaan Zadigin puutarhaan erääseen ruusupensaaseen. Läheisestä puusta oli tuuli kantanut sinne persikan, joka oli pudonnut Zadigin kirjoitustaulun toiselle puoliskolle ja tarttunut siihen kiinni. Lintu otti persikan ja taulun ja kantoi ne hallitsijan syliin. Utelias ruhtinas luki siitä ajatuksettomia sanoja, jotka kuitenkin näyttivät runosäkeiden lopuilta. Hän rakasti runoutta, ja säkeitä rakastavista ruhtinaista voidaan aina selviytyä. Papukaijan seikkailu saattoi hänet ymmälle. Silloin kuningatar muisti ne sanat, jotka olivat kirjoitetut Zadigin vahataulun toiseen puoliskoon, ja antoi tuoda sen. Molemmat palaset asetettiin vastakkain ja sopivat täydellisesti toisiinsa. Nyt luettiin säkeet sellaisina kuin Zadig oli ne sepittänyt:

 
Rikosten julmain johdosta maa järkkyi pitkin matkaa;
Valt'istuimelle päästyään kuningas levon luo.
Yleisen rauhan aikana vain Lempi sotaa jatkaa;
Hän yksin rikkoo rauhan tään ja turman meille tuo.
 

Kuningas määräsi Zadigin heti tuotavaksi eteensä ja molemmat ystävät sekä tuon kauniin naisen vapautettaviksi vankilasta. Zadig heittäytyi, kasvot maata vasten kuninkaan ja kuningattaren jalkoihin; hän pyysi heiltä sangen nöyrästi anteeksi huonoja runosäkeitään ja puhui niin miellyttävästi, henkevästi ja järkevästi, että kuningas ja kuningatar halusivat nähdä häntä vastakin. Hänelle annettiin häntä valheellisesti syyttäneen kateellisen kaikki omaisuus, mutta Zadig palautti sen hänelle kokonaan takaisin. Kateellisen ainoa tunne oli yksistään ilo siitä, ettei ollut kadottanut omaisuuttaan. Kuninkaan kunnioitus Zadigia kohtaan kasvoi päivä päivältä. Hän antoi hänen ottaa osaa kaikkiin huvituksiinsa ja kysyi hänen mielipidettään kaikissa asioissaan. Kuningatarkin katseli häntä tästä lähtien sellaisella mielihyvällä, joka voi muuttua vaaralliseksi ei ainoastaan hänelle itselleen, vaan myös hänen korkealle puolisolleen kuninkaalle, samoin myös Zadigille, vieläpä koko valtakunnalle. Zadig puolestaan alkoi uskoa, ettei olekaan vaikeaa olla onnellinen.

V

Jalomielinen

Se aika oli lähellä, jolloin vietettiin suuri, joka viides vuosi uusiutuva juhla. Babylonissa vallitsevan tavan mukaan silloin viiden vuoden perästä juhlallisesti julistettiin sen kansalaisen nimi, joka oli suorittanut jalomielisimmän teon. Ylimykset ja maagit olivat asiassa tuomareina. Ylisatraappi, joka huolehti kaupungista, esitti kauneimmat teot, jotka olivat tapahtuneet hänen hallintonsa aikana. Sitten äänestettiin ja kuningas julisti tuomion. Tähän juhlatilaisuuteen virtasi ihmisiä maan kaukaisimmistakin osista. Voittaja sai hallitsijan kädestä kultaisen, jalokivin koristellun maljan, minkä ohella kuningas lausui:

"Ottaos vastaan tämä jalomielisyyden palkinto, ja antakoot jumalat minulle paljon sinun kaltaisiasi alamaisia!"

Kun tämä muistettava päivä oli tullut, esiintyi kuningas valtaistuimellaan, ympärillään ylimykset, maagit ja kaikkien niiden kansain edustajat, jotka olivat saapuneet näihin kisoihin, missä palkintoa ei saavutettu hevosten nopeudella eikä ruumiin voimalla, vaan hyveellä. Ylisatraappi kuulutti korkealla äänellä ne teot, jotka tekijöilleen voivat tuottaa tuon verrattoman palkinnon. Hän ei ollenkaan maininnut Zadigin sielun suuruutta, kun tämä oli palauttanut kadehtijalleen koko hänen omaisuutensa; se ei kai ollut sellainen teko, joka olisi ollut kyllin ansiokas kilpailemaan palkinnosta.

Hän mainitsi ensiksi erään tuomarin, joka jonkun hairahduksen johdosta, mihin hän itse ei ollut syypää, oli eräälle kansalaiselle tuottanut oikeudenkäynnissä suuren tappion ja sentähden antanut tälle koko omaisuutensa kärsityn vahingon korvaukseksi.

Sitten hän esitti erään nuoren miehen, joka oli ollut kiihkeästi rakastunut erääseen tyttöön, minkä hän aikoi ottaa vaimokseen, mutta oli sitten luovuttanut tytön eräälle ystävälleen, joka oli kuolemaisillaan rakkaudesta samaan tyttöön, vieläpä oli varustanut tämän myötäjäisilläkin.

Vihdoin hän toi esille erään sotamiehen, joka Hyrkanian sodassa oli antanut vieläkin suuremman näytteen jalomielisyydestään. Vihollisen sotilaat tahtoivat ryöstää hänen lemmittynsä, ja hän puolusti tätä heiltä. Silloin tultiin sanomaan hänelle, että toiset hyrkanialaiset olivat siinä lähellä ryöstämäisillään hänen äitinsä. Itkien hän jätti rakastettunsa ja riensi pelastamaan äitinsä. Sen tehtyään hän palasi lemmittynsä luo ja tapasi tämän kuolemaisillansa. Hän tahtoi tappaa itsensä, mutta äiti muistutti hänelle, että hän oli äitinsä ainoa tuki, ja niinpä hänellä oli uljuutta jäädä eloon.

Tuomarit kallistuivat sotamiehen puolelle. Silloin puuttui kuningas puheeseen ja lausui:

"Hänen tekonsa ja samoin noiden toistenkin ovat kauniit, mutta ne eivät ihmetytä minua. Zadig sen sijaan teki eilen työn, joka on ihmetyttänyt minua. Minä olin muutamia päiviä sitten erottanut ministerini ja suosikkini Korebin. Minä syytin häntä ankarasti, ja kaikki hovimieheni vakuuttivat minun sittenkin olleen liian lempeä. Kukin heistä pani parastansa panetellakseen Korebia. Kysyin silloin Zadigilta, mitä hän ajatteli asiasta, ja hän rohkeni puolustaa syytettyä. Minä vakuutan löytäneeni historiakirjoistamme esimerkkejä siitä, että joku on omaisuudellaan korvannut erehdyksensä, toinen luovuttanut lemmittynsä, kolmas asettanut äitinsä lemmittynsä edelle, mutta en ole koskaan lukenut sellaista, että hovimies olisi ryhtynyt puhumaan epäsuosioon joutuneen ministerin puolesta, jota uhkaa hallitsijan viha. Annan kaksikymmentätuhatta kultarahaa jokaiselle niistä, joiden jalomielisistä teoista tässä on kerrottu, mutta maljan minä annan Zadigille."

"Herra", sanoi tämä, "Teidän Majesteettinne yksin ansaitsee maljan! Te yksin olette tehnyt kuulumattoman työn, koska ette ole, niin kuningas kuin olettekin, vihastunut orjaanne, joka vastusti Teidän kiihkoanne."

Kaikki ihmettelivät kuningasta ja Zadigia. Tuomari, joka oli antanut omaisuutensa, rakastaja, joka oli naittanut lemmittynsä ystävälleen, ja sotamies, joka oli ennemmin pelastanut äitinsä kuin morsiamensa, saivat hallitsijalta palkintonsa ja näkivät nimensä pantavan jalomielisten luetteloon; mutta Zadig sai maljan. Kuningas saavutti hyvän ruhtinaan maineen, jota hän ei kuitenkaan jaksanut kauan säilyttää. Tuon päivän kunniaksi pantiin toimeen suurempia juhlia kuin laki oikeastaan sallikaan, ja sen muisto on vieläkin säilynyt Aasiassa.

"Nytpä vihdoinkin olen onnellinen!" arveli Zadig, – mutta hän pettyi siinä.

VI

Ministeri

Kuningas oli kadottanut pääministerinsä. Hän valitsi Zadlgin siihen toimeen. Kaikki Babylonin kaunottaret ylistivät tätä vaalia, sillä valtakunnan perustamisesta saakka ei koskaan ollut nähty niin nuorta ministeriä. Kaikki hovimiehet olivat suutuksissaan; kateellinen sai ihan verensylkykohtauksen, ja hänen nenänsä turposi hirveästi.

Kiitettyään kuningasta ja kuningatarta Zadig meni kiittämään myös papukaijaa ja virkkoi tälle:

"Kaunis lintu! Sinä olet pelastanut henkeni ja tehnyt minusta pääministerin. Heidän majesteettiensa koira ja hevonen ovat tuottaneet minulle paljon pahaa, mutta sinä olet tehnyt minulle vain hyvää. Sellaiset seikat siis määräävät ihmisten kohtalot! – Mutta", lisäsi hän, "ehkäpä niin harvinainen onni haihtuukin pian."

Papukaija vastasi: "Niin, niin."

Zadig hieman säikähti sitä, mutta ollen oivallinen luonnontutkija, joka ei uskonut papukaijan voivan ennustella, hän kuitenkin pian rauhoittui ja alkoi parhaansa mukaan hoitaa virkaansa.

Hän antoi kaikkien tuntea lakien pyhitettyä voimaa, mutta ei kenenkään oman arvoasemansa painavuutta. Hän ei mitenkään rajoittanut divaanin²⁰ äänestysvapautta, päinvastoin jokainen visiiri²¹ sai vapaasti lausua mielipiteensä, pelkäämättä hänen epäsuosiotaan. Kun hän ratkaisi jonkin asian, niin antoi ratkaisun yksin laki eikä hän. Mutta jos laki oli liian ankara, niin hän lievensi sitä. Milloin taas laki oli puutteellinen, silloin hän ratkaisi asian niin tasapuolisesti, että sitä olisi voitu pitää itse Zoroasterin ratkaisuna.

Häneltä oppivat kansat tuon ylevän periaatteen, että on parempi uskaltaa vapauttaa rikollinen kuin tuomita viaton. Hän arveli lakien olevan laadittuja yhtä paljon kansalaisten suojelemista kuin pelottamista varten. Hänen päätaitonsa oli paljastaa totuutta, jota kaikki ihmiset koettavat pimittää. Heti hallituksensa ensimmäisinä päivinä hän osoitti käytännössä tätä suurta taitoaan.

Eräs kuuluisa babylonilainen kauppias oli kuollut Intiassa. Hän oli määrännyt molemmat poikansa tasa-arvoisiksi perillisikseen, kunhan ensin olivat naittaneet sisarensa; lisäksi hän oli jättänyt kolmekymmentätuhatta kultarahaa lahjaksi sille pojistaan, jonka todistettaisiin rakastaneen häntä enimmin.

Vanhempi poika teetti hänelle hautapatsaan, nuorempi antoi osan perinnöstään sisaren myötäjäisten lisäksi.

Jokainen väitti:

"Vanhempi rakastaa enimmin isäänsä, nuorempi rakastaa enimmän sisartansa. Niinpä kuuluvatkin nuo kolmekymmentätuhatta kultarahaa vanhemmalle pojalle."

Zadig kutsutti molemmat peräkkäin luoksensa. Vanhemmalle hän lausui:

"Isäsi ei olekaan kuollut; hän on parantunut viime sairaudestaan ja palajaa kohta Babyloniin."

"Jumalalle olkoon kiitos!" vastasi tuo nuori mies. "Mutta hautapatsas on maksanut minulle sangen paljon!"

Zadig ilmoitti sitten saman asian nuoremmalle veljelle.

"Jumalalle olkoon kiitos!" vastasi tämä. "Tietysti minä palautan isälleni kaiken saamani omaisuuden; kuitenkin toivon hänen jättävän sisarelleni sen osan, jonka jo olen määrännyt hänelle."

"Sinun ei tarvitse mitään luovuttaa", sanoi Zadig. "Päinvastoin saat sinä nuo kolmekymmentätuhatta kultarahaa, sillä sinä rakastat enimmin isääsi."

Eräs sangen rikas tyttö oli lupautunut vaimoksi kahdelle maagille, ja nautittuaan muutamia kuukausia kummankin opetusta hän huomasi olevansa raskaana. Molemmat maagit tahtoivat nyt naida hänet.

"Minä tahdon ottaa miehekseni sen heistä", sanoi hän, "joka on saattanut minut siihen tilaan, että voin antaa valtakunnalle uuden kansalaisen."

"Juuri minä olen tehnyt tämän hyvän työn", sanoi toinen.

"Minäpä se olen ollut niin onnellinen", väitti toinen.

"No hyvä!" sanoi tyttö. "Minä tunnustan sen heistä lapseni isäksi, joka voi antaa hänelle parhaan kasvatuksen."

Hän synnytti pojan. Kumpikin maagi tahtoi kasvattaa sen. Asia vedottiin Zadigin ratkaistavaksi. Hän kutsutti molemmat maagit eteensä.

"Mitä aiot opettaa kasvatettavallesi?" hän kysyi ensimmäiseltä.

"Aion neuvoa hänelle", vastasi oppinut, "puhetaidon kahdeksan osaa, dialektiikkaa, astrologiaa ja demonomaniaa, samoin substanssin ja accidenssin, abstraktin ja konkreetin olemuksen, monadit ja prestabilisen harmonian".²²

"Minä taas", sanoi toinen, "tahdon koettaa tehdä hänestä kelpo miehen, joka on ystäviensä kunnioituksen arvoinen."

Zadig julisti:

"Joko olet hänen isänsä tai et, sinä saat naida hänen äitinsä."

Hoviin saapui joka päivä valituksia Meedian käskynhaltijaa (itimad-ulet) Iraksia vastaan. Tämä oli mahtava herra, jonka sydän ei pohjaltaan ollut paha, mutta oli turhamaisuuden ja nautinnonhimon turmelema. Hän ei liioin suvainnut itseään puhuteltavan eikä koskaan sallinut vastaansanomista. Riikinkukot eivät ole turhamaisempia, kyyhkyset hekumallisempia ja kilpikonnat hitaampia kuin hän. Hän haki vain väärää mainetta ja vääriä riemuja. Zadig otti parantaaksensa hänet.

Hän lähetti hänelle kuninkaan puolesta erään musiikkimestarin, mukanaan kaksitoista laulajaa ja neljäkolmatta soittoniekkaa, sekä erään hovimestarin, mukanaan kuusi kokkia ja neljä kamariherraa, jotka eivät saaneet jättää häntä hetkeksikään. Kuninkaan määräyksestä oli hänen noudatettava aivan täsmällisesti seuraavaa päiväjärjestystä; ja näin kävi komento:

Heti ensi päivänä, hekumallisen Iraksin herättyä, saapui musiikkimestari laulajineen ja soittajineen. Laulettiin kantaatti, jota kesti kaksi tuntia ja jossa joka kolmas minuutti toistui seuraava jälkisäkeistö:

 
Mi kunto, mikä hengen valo!
Mi suuruus, sulo ylimmäinen!
Ah, kuinka voikaan herra jalo
Ain' itseens' olla tyytyväinen!
 

Kun kantaatti vihdoin oli suoritettu, niin eräs kamariherroista piti hänelle kolmeneljännestuntia kestävän ylistyspuheen, jossa hän kehui juuri niitä hänen hyviä avujaan, jotka häneltä puuttuivat. Puheen päätyttyä hänet saatettiin musiikin soidessa pöytään. Päivällistä kesti kolme tuntia. Jos hän yritti avata suutansa puhuakseen, virkkoi ensimmäinen kamariherra heti: "Hän on oikeassa." Ja tuskin oli hän ennättänyt lausua neljä sanaa, kun jo toinen kamariherra huudahti: "Hän on oikeassa." Kaksi muuta kamariherraa taas räjähti heti nauramaan niille sukkeluuksille, joita Iraks oli sanonut tai joita hänen olisi pitänyt sanoa. Päivällisen jälkeen laulettiin kantaatti hänelle uudestaan.