"Kukaan ei ole onnellisempi", sanoi hän, "kuin filosofi, joka lukee luonnon suurta kirjaa, minkä Jumala on asettanut silmiemme eteen. Hänen keksimänsä totuudet ovat kokonaan hänen; hän ravitsee ja ylentää sieluaan; hän elää rauhallisena eikä hänen tarvitse pelätä mitään ihmisten puolelta; eikä hänen hellä puolisonsa tule koskaan leikkaamaan häneltä nenää."

Tällaisten aatteiden valtaamana hän vetäytyi erääseen maataloon Eufratin rannalle. Siellä hän ei huolinut laskea, kuinka monta vesipisaraa sekunnissa vieri sillan kaarien alitse tai satoiko hiiren kuussa yhtä kuutiotuumaa enemmän vettä kuin lampaan kuussa. Hän ei myöskään vähääkään kuvitellut voivansa tehdä silkkiä lukinverkosta tai porsliinia särkyneistä pulloista.¹¹ Sen sijaan hän tutki huolellisesti eläinten ja kasvien ominaisuuksia ja saavutti siinä pian sellaisen taidon, että voi sen avulla keksiä tuhat eroavaisuutta siinä, missä muut ihmiset näkivät vain yhdenmukaisuutta.

Kävellessään eräänä päivänä pienen metsikön lähellä hän äkkäsi erään kuningattaren eunukeista useain hovipalvelijain kera rientävän häntä kohti. Kaikki he näyttivät olevan mitä suurimmassa hädässä ja juoksentelivat sinne tänne aivan kuin päättömät, jotka ovat kadottaneet jonkin arvokkaimpia kalleuksiaan ja nyt etsivät sitä.

"Nuori mies", virkkoi ylieunukki, "etkö kenties ole nähnyt kuningattaren koiraa?"

"Se on narttu eikä uroskoira", vastasi Zadig vaatimattomasti.

"Sinä olet oikeassa", lausui ylieunukki.

"Se on hyvin pieni lintukoira", jatkoi Zadig. "Se on äskettäin penikoinut ja ontuu hiukan vasenta etukäpäläänsä; lisäksi on sillä hyvin pitkät korvat."

"Sinä olet siis nähnyt sen?" kysyi ylieunukki aivan hengästyneenä.

"En suinkaan", vastasi Zadig. "Minä en ole sitä milloinkaan nähnyt enkä ole edes tiennytkään, että kuningattarella on narttukoira."

Aivan samaan aikaan oli kohtalon tavanomaisesta oikusta kuninkaan tallin kaunein hevonen päässyt erään tallirengin käsistä karkuun Babylonin tasangoille. Ylitallimestari riensi kaikkien tallimiesten kera sen jälkeen yhtä hätäisenä kuin ylieunukki koiran perästä. Ylitallimestari kääntyi Zadigin puoleen ja kysyi tältä, oliko hän kenties nähnyt kuninkaan hevosta.

"Se hevonen", vastasi Zadig, "nelistää mainiosti. Se on viisi jalkaa korkea, pienikavioinen; sen häntä on kolme ja puoli jalkaa pitkä. Nastat sen suitsissa ovat kolmenkolmatta karaatin kultaa, ja sen kengät ovat yksitoista-osaista hopeaa."

"Mitä tietä se on mennyt, missä se on?" hätäili ylitallimestari.

"En minä ole sitä nähnyt", vastasi Zadig, "enkä edes koskaan kuullut siitä puhuttavankaan."

Ylitallimestari ja ylieunukki luulivat tietysti Zadigin varastaneen sekä kuninkaan hevosen että kuningattaren koiran. Niinpä he antoivatkin viedä hänet suuren desterhamin¹² kokouksen eteen, ja tämä tuomitsi hänet saamaan solmupiiskaa sekä karkoitettavaksi loppuiäkseen Siperiaan. Tuskin oli tuomio julistettu, kun sekä hevonen että koira löytyivät. Kiusallinen välttämättömyys pakoitti tuomarit nyt peruuttamaan päätöksensä; kuitenkin he tuomitsivat Zadigin maksamaan neljäsataa unssia kultaa, koska oli kieltänyt nähneensä sitä minkä selvästi oli nähnyt. Hänen täytyi suorittaa sakko heti; vasta sitten sallittiin Zadigin puolustaa asiaansa suuren desterhamin neuvoston edessä. Hän lausui seuraavasti:

"Oikeuden tähdet, viisauden uumenet, totuuden kuvastimet, joilla on lyijyn painavuus, raudan kestävyys, timantin kirkkaus ja paljon yhtäläisyyttä kullan kera! Koska minun on sallittu puhua tämän korkean kokouksen edessä, niin vannon Ormuzdin¹³ nimessä, etten ole milloinkaan nähnyt kuningattaren arvoisaa koiraa enkä kuningasten kuninkaan¹⁴ pyhitettyä hevosta. Tietäkää siis, miten on asian laita. Olin kävelyllä sen metsikön läheisyydessä, jossa sitten kohtasin kunnioitettavan eunukin ja sangen kuuluisan ylitallimestarin. Silloin näin hiekassa erään eläimen jäljet ja päätin helposti niiden olevan pienen koiran jälkiä. Kepeät, pitkulaiset vaot, jotka olivat painuneet käpäläin jälkien väliin hiekan kohopaikkoihin, ilmaisivat minulle, että se oli narttukoira, jonka nännit riippuivat alhaalla ja joka siis oli penikoinut muutamia päiviä sitten. Toiset, edellisistä poikeavat jäljet, jotka näkyivät alituisesti hiponeen hiekan pintaa etukäpäläin vieressä, osoittivat minulle sillä olleen sangen pitkät korvat. Ja kun lisäksi huomasin, että yksi käpälä ei ollut tehnyt hiekkaan niin syvää jälkeä kuin kolme muuta, niin ymmärsin, että kaikkein armollisimman kuningattaremme koira hiukan ontui, jos niin tohdin sanoa.

"Mitä sitten tulee kuningasten kuninkaan hevoseen, niin tietäkää, että minä kävellessäni mainitun metsikön teitä huomasin hevosenkenkäin jälkiä, jotka kaikki olivat yhtä kaukana toisistaan. Siinäpä hevonen – ajattelin itsekseni – joka nelistää mainiosti. Eräällä kapealla tiellä, jonka leveys on vain seitsemän jalkaa, oli puiden tomu molemmin puolin tietä, kolme ja puoli jalkaa tien keskikohdasta, pyyhitty pois. Sillä hevosella – päättelin mielessäni – on kolme ja puoli jalkaa pitkä häntä, joka huiskiessaan oikealle ja vasemmalle on pyyhkinyt tomun puista. Lisäksi huomasin puiden alla, jotka muodostivat viisi jalkaa korkean lehtikatoksen, äskettäin pudonneita lehviä ja ymmärsin siitä, että hevonen oli ulottunut niihin ja että se siis oli noin viiden jalan korkuinen. Sen suitsien taas luulisin olevan kolmenkolmatta karaatin kultaa, sillä se oli hieronut niiden heloja erääseen kiveen, jonka huomasin koetinkiveksi ja jolla sitten tein kokeen. Vihdoin päättelin niistä merkeistä, joita sen kengät olivat tehneet erääseen toiseen kivilajiin, että se oli kengitetty yksitoista-osaisella hopealla".¹⁵

Kaikki tuomarit ihmettelivät Zadigin syvällistä ja terävää arvostelukykyä. Tieto siitä saapui aina kuninkaan ja kuningattaren korviin. Ei puhuttukaan muusta kuin Zadigista etuhuoneissa, salongeissa ja kabineteissa; ja vaikka useat maagit arvelivat, että hänet oli noitana poltettava, määräsi kuningas, että hänelle oli maksettava takaisin tuo neljänsadan kultaunssin sakko, johon hänet oli tuomittu. Aktuaarit, oikeudenpalvelijat ja prokuraattorit saapuivatkin hänen luokseen suurella touhulla tuomaan takaisin hänen neljäsataa unssiansa. He pidättivät niistä ainoastaan kolme sataayhdeksänkymmentäkahdeksan unssia oikeuskuluihin, ja heidän palvelijansa pyysivät tietysti juomarahaa.

Zadig tiesi nyt, kuinka vaarallista joskus oli liiallinen viisaus, ja päätti lujasti, ettei ensi kerralla puhuisi mitä oli nähnyt.

Sellainen tilaisuus sattuikin kohta. Eräs valtiovanki karkasi ja livisti Zadigin ikkunain ohitse. Tiedusteltiin Zadigilta, mutta hän ei vastannut mitään. Kuitenkin näytettiin toteen, että hän oli katsellut ikkunasta. Tästä rikoksesta hänet tuomittiin viidensadan kultaunssin sakkoon, ja Babylonin tavan mukaan hän kiitti tuomareitansa näiden suopeudesta. "Suuri Jumala", hän sanoi itsekseen, "kuinka onkaan valitettavaa kävellä metsässä, missä kuningattaren koira ja kuninkaan hevonen ovat juoksennelleet! Kuinka onkaan vaarallista kurkistaa ulos ikkunasta, ja kuinka vaikeaa olla tässä elämässä onnellinen!"

IV

Kateellinen

Zadig tahtoi nyt filosofian ja ystävyyden avulla lohduttautua niistä onnettomuuksista, joilla kohtalo oli häntä kolhinut. Hän omisti eräässä Babylonin esikaupungissa aistikkaasti koristellun talon, jonne hän kokosi kaikkea sellaista taidetta ja iloa, mikä sopi kunnialliselle ihmiselle. Aamuisin oli hänen kirjastonsa avoinna kaikille oppineille ja iltaisin oli pöytä katettu hyvälle seuralle. Mutta pian hän huomasi, kuinka vaarallisia oppineet ovat. Syntyi näet ankara kiista eräästä Zoroasterin säädöksestä, joka kielsi syömästä aarnikotkan lihaa.¹⁶

"Kuinka voidaan sellaista kieltää", inttivät toiset, "jollei koko eläintä ole olemassakaan?"

"Sen täytyy olla olemassa", väittivät taas toiset, "koska Zoroaster kerran ei salli sen lihaa syötävän."

Zadig tahtoi sovitella ja virkkoi:

"Jos aarnikotkia on olemassa, niin me emme niitä syö; jollei niitä ole, niin vielä vähemmän me silloin niitä syömme; ja niinpä me kaikki tottelemme Zoroasterin kieltoa."

Eräs oppinut, joka oli kirjoittanut 13 nidosta aarnikotkan ominaisuuksista ja muutenkin oli valtainen theurgi (tietäjä), kiiruhti syyttämään Zadigia erään Yebor¹⁷ nimisen ylimaagin edessä, joka oli kaikista kaldealaisista typerin ja siis myös kiihkomielisin. Tämä mies olisi tahtonut seivästää Zadigin, suuremmaksi kunniaksi auringolle, ja sitten ladella Zoroasterin rukouskirjaa sitä tyytyväisemmällä äänellä. Kador ystävä – hyvä ystävä on suuriarvoisempi kuin sata pappia – lähti vanhan Yeborin luo ja lausui:

"Eläköön aurinko ja aarnikotkat! Varo rankaisemasta Zadigia, sillä hän on pyhimys! Hänellä on aarnikotkia kanalassaan eikä hän syö niitä. Sen sijaan hänen syyttäjänsä on kerettiläinen, joka julkeaa väittää, että kaniinit ovat halkijaikaisia ja täysin saastattomia".¹⁸

"No hyvä!" sanoi Yebor ja pudisteli kaljua päätänsä. – "Zadig on seivästettävä, koska on ajatellut pahaa aarnikotkista, ja tuo toinen siitä, että on puhunut pahaa kaniineista."

Kador sovitti sentään koko jutun käyttämällä apunaan erästä tyttöä, joka oli synnyttänyt hänelle lapsen ja jolla oli suuri vaikutusvalta maagien neuvostossa. Ketään ei seivästetty, mikä tosin saattoi useat oppitohtorit murisemaan ja ennustelemaan koko Babylonin tuhoa. Zadig huudahti:

"Mitä merkitsee koko onni? Kaikki tässä maailmassa vainoo minua, yksinpä olemattomat oliotkin." Hän kirosi oppineet ja tahtoi elää enää ainoastaan hyvässä seurassa.

Hän kokosi luokseen Babylonin kunnioitetuimmat miehet ja rakastettavimmat naiset. Hän tarjosi mitä hienoimpia illallisia, joiden edellä usein oli konsertteja ja joita elähytti mitä hurmaavin keskustelu. Siitä hän oli osannut karkoittaa tuon turhan halun ylvästellä neroudella, mikä on varmin keino osottautua hölmöksi ja turmella loistavinkin seura. Ei ystävien eikä ruokien valinta tapahtunut turhamaisuudesta, sillä kaikessa hän piti oleellista parempana kuin näennäistä. Siten hän saavutti kaikkialla todellisen arvonannon, vaikkapa ei sitä tavoitellutkaan.

Vastapäätä hänen taloaan asui Arimazes, henkilö, jonka ilkeä sisu kuvastui hänen karkeasta naamastaan. Ollen sappitautinen ja ylpeyden paisuttama hän samalla oli ikävystyttävä kaunosielu. Koska hän ei ollut milloinkaan onnistunut saamaan mitään aikaan maailmassa, niin hän kosti parjaamalla sitä. Rikkauksistaan huolimatta hänen oli vaikea koota luoksensa imartelijoita. Iltaisin Zadigin luo ajavien vaunujen räminä vaivasi häntä, ja Zadigin ylistelyn maine suututti häntä vielä enemmän. Joskus hän meni Zadigin luo ja sijoittautui kutsumattomana pöytään, häiriten siten koko seurueen ilon, kuten kerrotaan harpyijoista, että he myrkyttävät kaiken lihan, johon koskevat.¹⁹ Kerran hän halusi pitää kemut erään naisen kunniaksi, mutta tämä ei noudattanutkaan kutsua, vaan meni illalliselle Zadigin luo. Toisella kertaa taas, kun hän jutteli palatsissa Zadigin kanssa, he tapasivat erään ministerin, joka pyysi Zadigin illalliselle, mutta ei Arimazesta. Leppymättömin viha syntyy usein sangen vähäpätöisestä syystä. Tämä mies, joka kulki Babylonissa "kateellisen" nimellä, tahtoi tuhota Zadigin, koska tätä sanottiin "onnelliseksi." Tilaisuus tehdä pahaa tarjoutuu helposti sata kertaa päivässä ja tilaisuus tehdä hyvää vain kerran vuodessa, kuten Zoroaster sanoo.

Kateellinen lähti Zadigin luo. Tämä käveli juuri puutarhassaan kahden ystävänsä ja erään naisen seurassa, jolle hän puheli hienoja kohteliaisuuksia, ilman muuta tarkoitusta kuin pelkästään juttelemisen halusta. Keskustelu koski sotaa, jonka kuningas oli käynyt onnellisesti vasalliaan, Hyrkanian ruhtinasta, vastaan. Zadig, joka oli osottanut uljuuttaan tässä lyhyessä sodassa, ylisti suuresti kuningasta ja vielä enemmän tuota naista. Hän otti esille vahataulunsa ja kirjoitti siihen neljä säettä, jotka hän valmistelematta sepitti, antaen ne tuolle kaunottarelle luettaviksi. Myös ystävät pyysivät saada tutustua niihin, mutta vaatimattomuus tai paremminkin hyvin ymmärrettävä itserakkaus pidätti hänet siitä. Hän tiesi että tilapäiset säkeet kelpaavat vain sille, jonka kunniaksi ne ovat sepitetyt. Niinpä hän mursikin kahtia sen taulun, jolle hän oli kirjoittanut, ja viskasi puoliskot erääseen ruusupensaaseen, josta niitä saatiin turhaan hakea.

Alkoi vihmoa vettä, mentiin takaisin taloon. Kateellinen jäi puutarhaan ja etsi niin kauan, että löysi toisen puoliskon vahataulusta. Tämä oli murtunut siten, että kumpikin puolikas säkeestä, joka täytti rivin, muodosti ajatuksen ja samalla lyhyemmän säkeen. Perin kummallisen sattuman johdosta nuo lyhyet säkeet tulivat sisältämään lausuman, jossa lingottiin mitä kauheimpia herjauksia kuningasta vastaan. Siinä luettiin:

 
Rikosten julmain johdosta
Valt'istuimelle päästyään
Yleisen rauhan aikana
Hän yksin rikkoo rauhan tään.
 

Kateellinen oli onnellinen ensi kertaa elämässään. Hänellä oli nyt käsissään keino, jolla voi tuhota tuon ylevän ja rakastettavan miehen. Julman riemun täyttämänä hän antoi tämän Zadigin omakätisesti kirjoittaman herjauksen joutua kuninkaan luettavaksi. Zadig, hänen kaksi ystäväänsä ja mainittu nainen vangittiin. Hänen juttunsa oli pian ratkaistu, häntä itseään ollenkaan kuulustelematta. Kun päätös ilmoitettiin hänelle, asettui kateellinen hänen tielleen ja ilkkui äänekkäästi, etteivät hänen säkeensä muka kelvanneet mihinkään. Zadig ei suinkaan luulotellut itseään hyväksi runoilijaksi, mutta hän oli epätoivoissaan siitä, että hänet oli tuomittu majesteettirikoksesta ja että sen lisäksi pidettiin vankeudessa hänen kahta ystäväänsä ja tuota kaunista naista rikoksesta, jota hän ei ollut tehnyt. Hänen ei sallittu puolustautua, koska hänen kirjoitustaulunsa todisti kyllin selvästi. Sellainen oli Babylonin laki. Hän kulki kuolemaan uteliaan ihmisjoukon keskitse, josta kukaan ei uskaltanut häntä surkutella, mutta joka kuitenkin tunkeutui tarkastelemaan hänen kasvojaan ja katselemaan, tokko hän kuolisi arvokkaasti. Sukulaiset yksin olivat suruissaan, sillä he eivät saaneet periä häntä. Kolme neljännestä hänen omaisuudestaan näet takavarikoitiin kuninkaan hyväksi, ja yksi neljännes annettiin kateelliselle.