Vie hälle rahat nuo ja kirjeet, Reinhold.
Kyll', armollinen herra.
Ja viisaast' oikein tekisit sä, Reinhold,
Jos, ennenkuin käyt luonaan, tiedustaisit
Vähäisen käytöstään.
Sit' aioinkin.
No, hyvä, hyvä. Ensin, näet, kysyt,
Kuin monta tanskalaist' on Pariisissa,
Ja keitä, mistä, kuinka elävät,
Ja millä, kenen seurassa, ja miten.
Ja kun näin kiertäin, kaartain huomaat, että
On poikan' tuttu, silloin lähemmäksi
Sa karkaat kysymyksilläs; hänt' olet
Vaan hiukan tuntevanas; sanot näin:
"Ma tunnen hänen isäns', ystävänsä
Ja, osaks, hänet"; – ymmärrätkö, Reinhold?
Kyll', aivan hyvin.
"Osaks hänet, mutta",
Voit lisätä, "en tarkoin; vaan jos on hän
Se, joksi luulen, on hän sangen hurja,
Sen ja sen tapainen"; – voit valhetella
Hänestä, mitä tahdot, mut ei mitään,
Mi loukkais kunniata, muista se;
Vaan tuollaisia hurjan, huiman töitä,
Jotk' ovat nuoruuden ja vapauden
Tovereiks yleisesti tunnetut.
Kuin kortinlyönti?
Niin, tai juominen,
Miekkailu, kiroominen, riidanhimo,
Huoraaminen: niin pitkälle voit mennä.
Se loukkais kunniata, hyvä herra.
Ei suinkaan, kun vaan moitteitasi höystät.
Mut älä lisää, hälle häpeäksi,
Ett' oisi hillitön hän nautinnoissaan,
Sit' en ma sois; vaan viat tee niin kauniiks,
Kuin oisi ne vaan vapauden tahraa,
Tulisen mielen ilmi leimahdusta,
Ja veren hillittömän irstaisuutta,
Jot' ei voi kenkään välttää.
Mutta, herra, —
Miks tätä käskenkö?
Niin, sitä tietää
Ma tahtoisin.
Niin, tuumani on tämä,
Ja, luullakseni, varma on se juoni:
Nuo turhat virheet poikaani sa heität
Kuin työssä saadun, pienen tahran vaan.
Huomaahan:
Jos puhekumppanis nyt, jota tutkit,
Tuon nuorukaisen joskus syypääks nähnyt
On näihin vikoihin, niin varmaankin hän
Lopettaa tähän tapaan: "herraseni",
Tai niin, tai: "ystävä", tai: "hyvä herra", —
Sen mukaan, miten sen maan tapa on,
Tai arvo muuten vaatii.
Hyvä, hyvä.
Ja sitten tekee näin hän, – näin hän, – Mitä
Olinkaan sanoa? – Hiis olkoon, jotain
Sanoa piti mun; – ma mihin jäinkään?
Lopettaa tähän tapaan: "herraseni",
Tai: "ystävä" tai niin, tai: "hyvä herra".
Lopettaa tähän tapaan, – niin, niin aivan:
Näin päättää hän: – "sen verran tunnen; hänet
Ma eilen näin, tai jolloinkulloin toiste;
Sen ja sen kanssa; ja, kuin sanoitten,
Löi milloin korttia hän, milloin juopui,
Ja milloin tappeli hän pallisilla."
Tai näinkin: "milloin kulki huonoon paikkaan",
– Se on, näet, porttolaan, – tai jotain muuta. —
Ja katsos nyt:
Totuuden touta näin käy valheen syöttiin;
Ja näin me viisaat älyniekat voimme
Salaisten juonten sekä mutkain kautta
Ja kiertoteisin tulla itse tielle.
Tään opin, neuvon mukaan poikaani
Nyt tiedustele. Käsitäthän, mitä?
Käsitän.
Herra kanssas! Hyvästi!
Mut, hyvä herra —
Hänen halujansa
Omistas arvaa.
Kyllä.
Katso, että
Hän soitantoaan harjoittaapi.
Kyllä.
Hyvästi!
No, Ophelia? mitä nyt?
Voi isäni, ma säikähdin niin kovin.
No mistä, Herran nimessä?
Kun huoneessani ompelin, niin astui
Eteeni Hamlet, jakku aivan auki,
Hatutta päin ja sukat likaisina
Ja sitehittä nilkoiss' asti roikkuin,
Kuin vaate kalvas, kalisevin polvin,
Ja katsanto niin kurjan surkea,
Kuin ois hän helvetistä maalle syösty
Kauheita kertomahan.
Hourupäissään
Kai rakkaudesta?
En tiedä, isä,
Mut pahoin pelkään.
Mitä sanoi hän?
Hän tarttui kouristaen ranteeseni,
Siit' astui taappäin käsivarren matkan,
Ja, toinen käsi silmäin yli näin,
Hän kasvojani tarkkaan katsoi, niinkuin
Niit' olis piirtää aikonut. Näin seisoi
Hän kauan. Vihdoin, kättäni hän puisti
Ja nyökyttäin näin kolme kertaa päätään,
Niin haikeasti huokasi ja syvään,
Kuin olis ruumis rusentunut aivan
Ja henki lähtenyt. Mun sitten päästi,
Ja, pää yl' olan taappäin kääntyneenä,
Tien näkemättään löytävän hän näytti:
Ovelien silmäins' avutta hän astui
Ja loi ne minuun, kunnes katosi.
Käy, seuraa mua; kuningasta etsin.
Tää oikein rakkauden hourett' on,
Jok' omaan vimmapäisyyteensä sortuu,
Ja hurjiin töihin tahdon vie niin hyvin
Kuin moni muukin himo taivaan alta,
Mi luontoamme vaivaa. Häntä säälin. —
Ehk' olit tyly hälle viime-aikaan?
En, isäni; vaan käskystänne kirjeet
Pois lähetin ja pääsyn hältä kielsin.
Hän siit' on hulluks tullut. Kadun, ett'en
Älynnyt paremmin hänt' urkkia;
Sen leikinteoks luulin vaan ja aikeeks
Sua turmella. Tuo hiiden epäluulo!
Yht' omituista meille vanhuksille
On liioiteltu, turha luulotus
Kuin nuorisolle miettimisen puute.
Nyt kuninkahan luo: tään hälle kerron;
Enemmän kiusaa tuottais salaaminen
Kuin vihaa lemmen ilmiantaminen.
Tule.
Toinen kohtaus.
Huone linnassa.
No terve, Rosencrantz ja Gyldenstern!
Ei harras halu yksin nähdä teitä,
Apunne tarvekin se meitä vaatii
Näin jouduttamaan teitä. Tuttu teille
Hamletin muutos on; sen siksi sanon
Kun ennellään ei ole sisänäinen
Eik' ulkonainen ihminen. Mi lienee,
Pait isän kuolemata, vienyt hältä
Näin kaiken itsetuntemuksen, sit' en
Voi aavistaakaan. Pyydän teitä, herrat,
Kosk' ootte hänen kanssaan kasvaneet,
Ja yhdenikäiset ja luonteisetkin,
Ett' tänne hoviin suvaitsette jäädä
Vähäksi aikaa, häntä seurassanne
Huveihin viehtämään, ja urkkimahan
Sen verran, kuin vaan tilaisuus sen sallii,
Häll' onko joku tuntematon vaiva,
Jot' auttaa voisi, jos sen saisi tietää.
Hän usein teistä puhuu, hyvät herrat:
Ja, varma olen, kaht' ei ole toista
Hänelle rakkaampaa. Jos suvaitsette
Sen ystävyyden työn nyt meille tehdä,
Ett' ajan jonkun täällä vietätten,
Apuna edistäen toiveitamme,
Niin käyntinne niin teille palkitsemme,
Kuin tulee kiitollisen kuninkaan.
Teill', armolliset majesteetit, on
Rajaton valta suurta tahtoanne
Enemmän käskyn muodoss' ilmoittaa
Kuin pyynnön.
Kumpaistakin tottelemme,
Ja, kaikin voimin alttihina teille,
Me tarjoamme nöyräst' apuamme
Ja käskyä vaan odotamme.
Kiitos,
Ylevä Gyldenstern ja Rosencrantz!
Kiitos,
Ylevä Rosencrantz ja Gyldenstern!
Ja, pyydän, poikani luo heti käykää,
Tuon muuttunehen raukan. – Joku teistä
Nuo herrat vieköön Hamlet prinssin luokse.
Jumala suokoon käyntimme ja työmme
Hänelle iloksi ja avuks.
Amen!
Kuningas hyvä, lähettiläät Norjast'
On tervehinä palannehet.
Aina
Sin' olet hyväin sanomien tuoja.
Niin, enkö? Olkaa varma, kuninkaani,
Kuin sieluni on tehtäväni pyhä
Niin Jumalaa kuin kuningasta kohtaan.
Nyt luulen, – aivoni jos yhtä tarkan
Saa vainun sukkeluuden jäljistä
Kuin ennen, – luulen, sanon, keksineeni
Hamletin hulluutehen tosi syyn.
Se kerro, sitä kuulla haluan.
Mut lähettiläät ensin; sitten tulee
Pitojen päällisruoaks uutiseni.
Heit' itse pyydä sisään tulemaan. —
Hän sanoo, armas Gertrud, keksineensä
Poikamme epävointiin syyn ja juuren.
Syy, varon ma, ei muu kuin isän kuolo
Ja meidän liian kiire naimisemme.
Siit' otan selvän.
Terve, ystäväni!
No, Voltimand, mit' uutta Norjasta?
Suotuisin vastaus terveisiin ja pyyntöön,
Kuningas oiti pani estämään
Veljensä-pojan pestaukset, jotka
Hän luuli varusteiksi Puolaa vastaan,
Mut, tarkoin tutkittuaan, huomas, että
Ne teitä koski, herrani. Siit' äissään,
Kun vanhaa, heikkoa ja sairasta
Näin viekkaast' eksytettiin, vangitutti
Hän Fortinbrasin. Tämä heti nöyrtyi,
Sai vanhukselta nuhteita ja vihdoin
Sedälleen vannoi, ett'ei enää koskaan
Hän tarttuis Tanskaa vastaa aseisiin.
Iloiten tuosta vanhus hälle antoi
Eläkkeeks kolmetuhat kruunua
Ja täyden vallan viedä Puolaa vastaan
Ne soturit, jotk' oli pestannut;
Ja pyytää, kuten täss' on selvitetty,
Ett' armost' antaisitte tämän joukon
Vapaasti käydä halki maittenne,
Sellaista vakuutta ja palkkaa vastaan,
Kuin säätää kirja tää.
Se mieleen meille;
Lukea tahdomme sen aikanansa,
Asiat' aatella ja vastata.
Kuitenkin, kiitos oiva toimestanne!
Levolle menkää. Illaks tervetulleet
Pitoihin tänne!
Nyt se toimi päättyi.
Mun herrani ja armollinen rouva,
Selvittää tässä, mit' on majesteetti
Ja mitä velvollisuus on, ja miksi
Yö yötä, päivä päivää, aika aikaa,
Ois päivän, yön ja ajan tuhlaamista.
Siis, kosk' on lyhyys viisauden sielu
Ja laajuus vaan sen ruumiin koristetta,
Niin olen lyhyt. Poikanne on hullu:
Ma sanon hullu; sillä mitä muuta
On hulluus, jos sen tarkoin määrittelet,
Kuin ett'et ole muuta kuin vaan hullu.
Mut olkoon.
Mutkat pois ja asiaan.
En käytä, rouva, mutkia, sen vannon.
Hän hullu on, se totta; totta, että
Se paha on, ja paha, että totta.
Hupainen sananväänne; mutta pois se!
En käytä mutkia. Siis myöntäkäämme,
Ett' on hän hullu. Jäljellä nyt, että
Syyn harkitsemme tähän muutokseen,
Tai oikeammin: puutokseen; näet, tuolla
Puutteellisella muutoksell' on syynsä.
Niin siihen jäämme nyt, ja se on jäännös.
Nyt aatelkaa:
On tytär mulla, – on, kosk' on hän mun —
Jok' antoi, niinkuin lapsen tulee, mulle,
Huomatkaa, tämän. Päättäkää nyt itse.
"Taivaalliselle, sieluni epäjumalalle, kauniiksi kaunistetulle
Ophelialle."
Huono sanantapa, hävytön sanantapa: "kaunistettu" on hävytön sanantapa. Alutta kuulkaa nyt. – Niin:
"Hänen komealle valkopovellensa, nämä" j.n.e.
Tuon onko Hamletilta saanut häh?
Ma kaikki kerron, rouva; malttakaa. —
"Epäile tähden paloa
Ja kirkkaan päivän valoa;
Totuutta valheeks luule,
Mut lempeäni kuule.
Oi, kallis Ophelia! Minulta sujuu huonosti tuo runomitta. Mulla ei ole taitoa huokauksiani mitata; vaan että sua suuresti lemmin, sinä sydämmeni lemmitty, usko se. Jää hyvästi.
Ijäti sinun omasi, armahin neito, niin kauan kuin tämä ruumis elää.
Hamlet."
Tään tyttäreni näytti, niinkuin piti,
Ja lisäks hänen kosintansa, miten
Se kävi, ajan, paikan, tavan, kaikki
О проекте
О подписке