Erästä toista ihmistä kunnioitan myös, ja vielä enemmän, – sitä, joka työskentelee henkisten tarpeitten puolesta, ei jokapäiväisen leivän, vaan elämän leivän vuoksi. Eikö se olekin hänen velvollisuutensa, hän kun pyrkii sisälliseen sopusointuun, ja saavuttaa sen sanoin tahi töin, ulkonaisilla ponnistuksillaan, olivat ne sitten mitä laatua tahansa? Korkeimmillaan on hän, jos hänen sisälliset ja ulkonaiset pyrkimyksensä ovat *samat*, jos hän ei ole vain ruumiillisen työn tekijä, vaan taiteilija, innostunut ajattelija, joka taivaan hänelle antamilla aseilla valloittaa meille taivaan! Jos köyhä, vaatimaton ihminen työskentelee meidän elatuksemme puolesta, eikö silloin korkeampaa, innostuttavaa työtä tekevän tulisi puolestaan työskennellä tuon toisen edestä, jotta tämä saisi valoa, ohjausta, vapautta ja kuolemattomuuden? – Näitä kahta, kaikissa muodoissa ja joka työalalla, minä kunnioitan. Kaikki muu on tomua ja tuhkaa, jonka tuuli puhaltaa pois, lakaisee jäljettömiin.

Sanomattoman liikuttavaa on, jos tapaan nämä molemmat hyveet yhdistettyinä; kun ihminen, jonka ulkonaisesti täytyy tehdä mitä halvinta työtä inhimillisten tarpeitten tyydyttämiseksi, sisällisesti työskentelee ylevien aatteiden puolesta. Mitään jalompaa tässä maailmassa en tunne kuin maata kyntävän pyhimyksen, jos semmoisia vielä olisi olemassa. Hän veisi minut jälleen Natzaretiin takaisin. Saisin nähdä taivaan kirkkauden nousevan maan syvimmistä syvyyksistä – se olisi synkässä pimeydessä loistava valo.

XVIII. Minä en sääli köyhää hänen rasittavan työnsä vuoksi. Kaikkien täytyy meidän tehdä työtä tahi – varastaa (minkä nimen sitten varkaudelle annammekin) mikä on paljon pahempaa kuin kovin työ. Ei kukaan kunnollinen ihminen pidä toimettomuutta kadehdittavana. Köyhä on nälkäinen ja janoinen, mutta häntäkin varten on ruokaa ja juomaa; hänellä on raskas taakka hartioillaan, hän on väsynyt, mutta hänellekin suo taivas unen ja mitä suloisimman unen. Köyhän savuiseen majaan lähettää taivas rauhaisan levon kultapilvien tavoin vaihtelevine unineen. – Säälin vain sitä, että hänen sielunsa lampusta öljy kuluu loppuun; ettei hän saa osakseen ainoatakaan sädettä taivaallista tahi edes maallista viisautta; täten sielu tulee pimeäksi, siihen hiipii kaksi peikkoa: pelko ja uhma. Voi, ruumis voi kyllä olla terve, ripeä, miksi täytyy sielun soaistua, näivettyä, lamaantua, melkeinpä nääntyä? Voi, eikö hän kerran saanutkaan osakseen Jumalan henkeä, joka taivaista hänelle annettiin, ja eikö se maan päällä ole päässyt kehittymään? Että ihmisen, jolle oli annettu tiedon kyky, tietämättömänä täytyy erota maailmasta, se on hirvittävä murhenäytelmä, vaikkapa se – kuten lieneekin laita – maan pinnalla toistuisi kaksikymmentä kertaa sekunnissa. Tuo vähäpätöinen tietomäärä, jonka koko ihmiskunta pitkällisen taistelun jälkeen pimeydessä on saavuttanut, miksi ei sitä riennetä jakamaan jokaiselle, – kaikille ihmisolennoille?

XIX. Eikö lamautumaton, uuttera ja taitava oikea käsi ole määrätty "maapallomme valtikaksi?" Ken voi tehdä työtä, on synnynnäinen kuningas; hän on yhteydessä luonnon kanssa, hän hallitsee sitä ja on luonnon ylimmäinen pappi ja kuningas. Ken ei osaa tehdä työtä, on kunnoton kuninkuuden tavoittelija, millä valtion alalla lieneekin; hän on syntynyt kaikkien orjaksi. Kunnioittakoon ihminen ammattiaan!

XX. Ei: "aseet ja mies," – "työkalu ja mies" tulisi nykyisen sankarirunon nimi olla. Mitä ovat työkalumme, vasarasta, kynään saakka, jolla kirjoitamme, muuta kuin aseita, joilla taistelemme ulkonaista ja sisällistä *tietämättömyyttä* vastaan; emme kurjia lähimmäisiämme, vaan perivihollistamme vastaan, joka meidät kaikki saattaa kurjuuteen; tämä on todella ainoa oikeutettu taistelu.

XXI. Mitä ihmiseen tulee, niin on hänen taistelunsa ristiriidan hengen kanssa, joka hänessä ja hänen ympärillään asuu, loppumaton, ikuinen, alituinen; tarkoitamme pahaa henkeä, eli sanottakoon sitä myös heikoksi, kurjaksi hengeksi, joka asustaa hänessä ja kaikissa muissa.

XXII. Elämä ei ole ihmiselle koskaan ollut keväistä ilojuhlaa. Kaikkina aikoina on kovaan työhön syntyneiden mykkien miljoonien kohtaloa rasittaneet monenlaatuiset kärsimykset, vääryydet ja paheet, joista toisia voitaisi välttää, toiset taas eivät ole vältettävissä. Ei suinkaan ole ollut leikki, vaan rasittava työ, joka on runnellut lihaksia ja sydämiä.

XXIII. Ei millään aikakaudella ole ihmiselämä ollut "onnellista;" ei koskaan voi se siksi tulla. Alinomaa uneksitaan paratiisista ja hekumallisen ylellisestä laiskurien maasta, missä purot juoksevat viiniä ja puissa riippuu makkaroita ja paisteja; mutta se on ollut vain unta, mahdotonta unta.

Kärsimys, vastukset ja erehdykset ovat maailmamme alituiset, niin, ehdottoman välttämättömät asujamet. Eikö ihmisen perintönä olekin työ? Ja mikä työ nykyaikana tuottaa nautintoa eikä rasitusta? Työ ja rasitus keskeyttävät tuon levon ja mukavuuden, joita ihminen tyhmyydessään pitää onnenaan, ja kuitenkaan ei työttä mikään lepo, mitkään mukavuudet olisi mahdollisia.

Senpä vuoksi täytyy tuon epäkohdan, eli mitä sanomme epäkohdaksi, alati olla olemassa, niinkauvan kuin ihmisiä on olemassa. Todellisuudessa onkin tuo epäkohta sanan täydellisessä merkityksessä sekaista, valmistumatonta raaka-ainetta, josta ihmisen vapaa tahto luo erinomaisen, järjestetyn rakennuksen. Tuskan tulee meitä aina kiihoittaa työhön, ja vain vapaatahtoisilla ponnistuksilla on onnellisuus saavutettavissa.

XXIV. Ei, luominen ei voi olla helppoa. Jupiter tuntee kiihkeitä tuskia, tuntee tulisia liekkiä päässään, josta asestettu Pallas pyrkii tunkeutumaan ulos. Koneellisen työn laita on toisin; se voi olla helppoa, tahi käydä vaikeaksi, riippuen siitä miten sitä tekee. Mutta myöskin tehtaantyöhön voidaan sovittaa tuo yleinen totuus, että työn arvo on suoranaisessa suhteessa siinä käytettyyn vaivaan.

XXV. Niin on alusta alkaen ollut, niin tulee olemaan loppuun saakka. Sukupolvi sukupolven jälkeen saa ruumiillisen muodon ja ilmestyy tuntemattomista öistä tänne taivaallista elämäntyötään suorittamaan. Jokainen kuluttaa voimat ja tulen, jotka hänessä ovat. Toinen työskentelee teollisuuden myllyssä, toinen taasen kapuaa tieteen Alppien korkeimmalle huipulle, kolmas taasen sodassa lähimmäisiään vastaan murskautuu taistelun kallioihin, ja sitten kukin näistä taivaasta lähetetyistä kutsutaan takaisin. Hänen maallinen tyyssijansa hajoaa, niin, jonkun ajan kuluttua on se varjo, jota ei millään inhimillisillä aisteilla enää voida havaita. Loistavan, kiemurtelevan salaman tavoin ilmestyy ja katoo ihmissukuja; tuntemattomista maailmoista ne tulevat, sinne ne myös palaavat. Ja me ilmestymme ijäisyyden merestä tänne kuten Jumalan luoma henkiarmeija, kiiruhdamme ristiin rastiin, kuni virvatulet, ällistyneen maapallon pinnalla, ja – sukellamme takaisin ijäisyyden mereen. Me saamme maapallon vuoret tasoittumaan, sen meret tyhjenemään. Miten voisikaan maailmamme, joka on kuollut, ja vain aavekuva, tehdä vastusta hengille, eläville hengille, jotka todella ovat olemassa? Jalkamme kuluttavat jäljet kovimpaankin timanttiin, ja inhimillisen armeijan loppurivit ovat löytävä etujoukkojen jälkiä. Mutta mistä? – Oi taivas, minne? Järki ei sitä tiedä, usko ei sitä tiedä; se tietää vain, että olemme Jumalasta ja palaamme Jumalan luo – salaisuuksien kautta.

XXVI. Vielä kerran maailmassa tulee perustettavaksi "Työn ritarikunta," silloin on ylevä inhimillisyys saava vallan ja tunnustetaan työn käytöllinen jumaluus. Mutta miksi *tulee*? Miksi rukoilemme taivasta emmekä itse aseta olkapäätämme pyörää vastaan, joka kaikki panee liikkeeseen? Nykyajan täytyy itse alottaa, jos mieli tulevaisuuden sitä lopettaa. Sinä, joka ennustat, nouse sinäkin sitä täyttämään. Ojenna kätesi Jumalan nimessä; tiedä, ettei sanaa "mahdoton" olekaan kelpo miehen sanakirjassa, siellä, missä totuus, sääliväisyys ja luonnon ikuinen ääni vallitsevat. Tiedä, että jos kaikki ihmiset sanovat "mahdotonta," ja hälisten pakenevat toisaanne ja sinä yksin jäät jälelle, silloin vasta ovat sinun aikasi ja mahdollisuutesi käsissä. Nyt on sinun vuorosi astua työhön. Käy käsiksi eläkä kysy keneltäkään ihmiseltä neuvoa, ainoastaan itseltäsi ja Jumalalta. Veljeni, sinussa on suuria mahdollisuuksia – kirjoittaa sankarin elämäkerta ikuiselle taivaalle.

XXVII. Ihminen on syntynyt taistelemaan; parhaiten voisi häntä nimittää synnynnäiseksi sotilaaksi, ja hänen elämätään sotaretkeksi oikean päällikön johdolla. Ihmisen täytyy lakkaamatta taistella, milloin välttämättömyyden, hedelmättömyyden, puutteen, rämeiden, erämaiden, raaka-aineiden kanssa – milloin taas lähimmäistensä soaistuksia vastaan. Petolliset harhanäyt täyttävät lähimmäiseni pään ja saavat hänet esittämään vaatimuksia minun suhteeni, vaatimuksia oikeuksista, joita ei hänellä ole. Kaikki taistelu on voimien mittelyä, ja jokainen pitää itsensä väkevimpänä, toisin sanoen luulee olevansa enimmin oikeassa. Tavallisesti turvaudutaan *voimiin*, silloin kun, ja niin on tässä oikeutta rakastavassa maailmassa aina laita, on kysymys *oikeuksista*. Taistelussa murtuu, kun sitä tarpeeksi kauvan hakataan, totuutta peittävä kuori tomuksi, ja vasta sitten, kun se on tapahtunut, tulee asian varsinainen, tosi ja oikea luonne näkyviin.

Ja nyt tahdomme osottaa miten tämmöisessä huomattavassa tapauksessa käyttääntyy jalo, hurskasmielinen ritari, ja miten siinä käyttääntyy kurja, Jumalansa unhoittanut maantierosvo. Voittoa tavoittavat molemmat, mutta jalo ihminen tuntee alati sielussaan, että samoin kuin näkymätön, vanhurskas Jumala on hänet luonut, samoin on Jumalan vanhurskaus, oli se miten näkymätön tahansa, aina lopultakin saava ratkaisevan voiton kaikissa yrityksissä ja taisteluissa.

XXVIII. Myöskin taistelukenttä on suurenmoinen, ylevä. Itse asiassa on sekin suuren työn tulos; siinä koetellaan usein yhden ainoan tiiman kuluessa vuosikausien uutterien töiden tulokset, mihin ne kelpaavat. Tällöinkin tulee sinun olla voimakas – eikä ainoastaan lihaksiltasi – jos mieli päästä voitolle. Sinun täytyy tällöin olla myös voimakas sydämeltäsi ja ylevä sielultasi. Et saa pelätä kipua etkä kuolemaa; et saa rakastaa lepoa etkä elämää. Vihassakin tulee sinun muistaa olla sääliväinen ja oikeutta rakastava. Sinun tulee olla ritari eikä Choctaw-intiaani, jos mieli saavuttaa voittoa! Tämä on kaiken taistelun sääntö, taistelit sitten sokaistuja lähimmäisiä tahi raakaa pumpulia vastaan, tahi mitä taistelua tahansa, joka tässä maailmassa voi ihmisen osalle tulla.

* * * * *

XXIX. Kaikki työ, mihin ihminen ryhtyy, on ihanaa syystä, että hän *tietää saavansa sen valmiiksi*. Moni ihminen vaivaa turhaan itseään; hänellä ei ole tarpeeksi kätevyyttä; hän ei ole mestari, vaan onneton, taitamaton työntärvelijä, jollei hän itse tiedä, milloin työ on valmis. Ehdotonta täydellisyyttä tosin on mahdoton saavuttaa – salvumies ei koskaan tee matemaattisesti tarkkaa suorakulmaa, mutta yhtäkaikki tietää jokainen puutyöntekijä, koska se on tarpeeksi suora, eivätkä sitä turhaan veistele ja hukkaa työaikaa tekemällä sitä turhan tarkasti suoraksi. Se, joka tekee turhantarkkaa työtä, on henkisesti yhtä sairaloinen kuin se, joka hutiloi työssään. Taitava, tervejärkinen mies käyttää jokaiseen työhön juuri niin paljon vaivaa kuin se tarvitseekin, ja voi sitten ilman tunnonvaivoja päättää työnsä.

XXX. Emmekö voi tähänkin sovelluttaa tuota yleistä ohjetta: olkoon kullakin päivällä oma huolensa? Eihän ole meidän tehtävämme luoda yhdellä vuorolla koko tulevaisuuttamme, vaan tunnollisesti koettaa, mikäli mahdollista, muovailla pientä osaa siitä erällään. Kenties voi jokainen, joka todenteolla tahtoo ponnistella, saada selville mitä hänen osaltaan tulee tehdä. Ja sen hän tehköön vilpittömällä sydämellä ja jatkakoon työtään rohkeasti. Työn yleinen tulos riippuu – ja on aina riippunut korkeamman neron tahdosta, kuin mitä meillä ihmisillä on.

* * * * *

XXXI. Me tahdomme sanoa, kuten ranskalainen puhuja konventin istunnossa – mutta me emme tarkoita yhtä ainoata "istuntoa," joka kestää tunnin pari, vaan koko elämätä. – "Je demande l'arrestation des coquins et des lâches." Anon että roistot ja pelkurit vangitaan! – voi, me tiedämme mikä jättiläistyö siitä koituisi, miten kauvan kestäisikään, ennenkuin kaikki semmoiset olennot – tahi edes osaksikaan – olisi saatu kiinni! Kuitenkin, ken tuntee roiston tahi pelkurin, ottakoon sen Jumalan nimessä kiinni – onhan silloin toki yksi vähemmän vapaana!

XXXII. Missä vaan tapaat valheen, kukista se. Valheet ovat olemassa vaan siksi, että ne hävitetään; ne suorastaan kaipaavat, ikävöivät hävittäjäänsä. Kuitenkin tulee sinun tutkia itsesi missä hengessä sen teet; sitä ei tule tehdä vihassa eikä itsekkäässä kiivaudessa, vaan puhtaalla sydämellä, pyhällä innostuksella, lempeästi, melkein säälivästi. Eikö niin, ethän sinä tahdo *korvata* hävitettyä valetta uudella, tekemälläsi vääryydellä, joka tulisi taasen siittämään uusia valheita? Silloinhan loppu olisi alkua hullumpi.

XXXIII. Jokainen voi ja jokaisen tulee olla todellinen ihminen: se on jotakin suurta ja siitä voi johtua suurta, samoinkuin yksi ainoa tammenterho voi peittää koko maapallon tammimetsillä! Jokainen voi tehdä jotakin. Olkoon hän uskollinen pienessä ja jättäköön rauhaisella sydämellä lopputuloksen korkeamman voiman huomaan.

XXXIV. Joka tapauksessa täytyy sillä, joka tahtoo tunnollisesti työskennellä, olla horjumattoman luja usko. Se joka jokaisella askeleella kysyy vain maailman hyväksymistä, joka ei voi tulla toimeen maailman kiitoksetta vaan alistaa oman vakaumuksensa maailman tahdolle, on kurja silmänpalvelija; mikä työ hänen tehtäväkseen uskotaankin, ei se tule onnistumaan. Jokainen tämmöinen ihminen edistää osaltaan välttämätöntä taantumista. Jokainen täten epärehellisesti ja ulkonaisen näön vuoksi suoritettu työ on paljasta pahaa ja on synnyttävä uutta kurjuutta.

XXXV. Tottelevaisuus on meidän kaikkien velvollisuus ja kohtalomme, johon jokainen, ken ei tahdo mukautua, tulee kukistumaan, musertumaan. Ei koskaan voida kyllin aikaiseen ja kyllin pontevasti teroittaa ihmisen mieleen, että täällä maailmassa oma tahto ei merkitse, mitään välttämättömyyden rinnalla ja melkein yhtä vähän se merkitsee tulevaisuudelle.

* * * * *

XXXVI. Tuskallisin tunne on, kun tuntee oman kykenemättömyytensä, ja kuten Milton sanoo, on heikkous todellista kurjuutta. Ja kuitenkaan ei voima missään ilmene niin selvänä kuin onnellisesti päätetyssä työssä. Mikä eroitus onkaan epävarman, horjuvan kyvyn ja varman, itseensäluottavan suorituksen välillä! Meissä on jonkinmoista nimetöntä itsetuntoa, joka vasta työssämme, ilmenee selvänä, epäämättömänä. Työmme ovat kuin peili, jossa henki parhaiten voi nähdä luonnolliset piirteensä. Senpä vuoksi onkin tuo ohje: *tunne itsesi*, sulaa hulluutta, täysin hyödytön, jollei siihen samalla sisälly merkitys: *ota selville mihin työhön kykenet*.

XXXVII. Ihminen, joka kernaasti tekisi työtä, vaan ei saa mitään työtä, on surullisin ilmiö, minkä täällä auringon alla epätasaisesti jaetuine onnenlahjoineen voimme nähdä.

XXXVIII. Lasten kaikissa leikeissä, vaikka ne olisivatkin paljasta vallatonta särkemistä ja hävittämistä, voidaan huomata luomisen halua. Poika tuntee olevansa syntynyt mieheksi, että siis työnteko on hänen kutsumuksensa. Paras lahja, minkä hänelle voi antaa, on joku työkalu. Oli se sitten puukko tahi pyssy, rakentava tahi hävittävä apukeino, – molemmat edustavat työtä ja saavat aikaan muutoksia. Leikissä, johon monta ottaa osaa, vaadittava taitavuus tahi voima kehittää ja harjoittaa poikaa yhteiseen toimintaan – sotaan tahi rauhaan, hallitsijaksi tahi alamaiseksi.