Ja ken olet sinä, joka julkisesti kerskut elämäsi toimettomuudesta ja mielihyvällä näyttelet kullattuja vaunujasi pehmeine patjoineen, missä sinä kädet ristissä toimettomana uinailet? Katso ylös, katso alas, ympärillesi, eteesi tahi taaksesi, näetkö missään *joutilasta* sankaria, pyhimystä, jumalaa tahi edes paholaista? Et missään näe semmoista. Taivaassa, maan päällä, vesissä eikä maan alla ei ole ketään sinun kaltaistasi. Olet siis luomakunnan merkkiteos, jommoisia tapaa ainoastaan tällä merkillisellä vuosisadalla! Tässä maailmassa on vain yksi ainoa hirviö, ja se on laiskottelija, tyhjäntoimittaja. Mikä on tämmöisen olennon "uskonto"? Että luontoon ainoastaan mielikuvituksen tuote, missä viekas kerjääminen ja varastelu antavat parhaat tulokset; että Jumala on valhe, ja että ihminen ja hänen elämänsä myös ovat valhetta. – Voi, kuka meistä voi todella sanoa: minä olen tehnyt työtä? Uskollisimmatkin meistä ovat hyödyttömiä palvelijoita, ja uskollisimmat meistä tietävät sen parhaiten. Uskollisimmatkin voivat sanoa: "paljon elämästäni on mennyt turhaan, tuhlattu!" Mutta mitä tulee sitten sen, jolla – paitse "juhlatilaisuuksissa" – ei ole mitään muuta työtä kuin toimetonna viettää päivänsä ja siittää poikia, jotka samoin tulevat elämään työttöminä, mitä tulee hänen sanoa itsestään, jos mieli antaa totuudelle kunnia?

Mitä työn palkkaan tulee, voitaisiin siitä esittää lukemattomia mielipiteitä, ja siitä puhutaan, väitellään ja kirjoitetaan lakkaamatta, loppumattomiin. "Kunnon työmies ansaitsee kunnon palkan," on mitä kohtuullisin vaatimus. Rahapalkka, "joka parhaiksi riittää pitämään työmiehen hengissä, jotta hän jaksaa työskennellä edelleen," on sekä etevälle että kehnolle työntekijälle välttämätön, jos mieli heidän lainkaan tulla toimeen tässä maailmassa!

Vielä tahdon mainita yhden asian, joka koskee etupäässä jaloja ja jaloimpia työntekijöitä täällä maailmassa: jokainen jalo työ saa palkkansa taivaassa; missään muualla ei sitä palkita. Yhtävähän Englannin valtiopankki kuin mikään muukaan pankki tahi rahalaitos tuntee sinua, ylevä sielu; turhaa on sinun sieltä etsiä hyvitystä. Inhimilliset pankit eivät sinua tunne. He oppivat tuntemaan sinut vasta vuosisatojen vierittyä, kun useita sukupolvia jälkeesi on siirtynyt maan poveen ja kun heidän palkintonsa eivät enää voi sinua saavuttaa.

Mutta tarvitsetko sitten itse asiassa mitään palkintoa? Sekö olikin päämääräsi ja elämäntyösi, että jaloutesi palkinnoksi saisit täyttää vatsasi makupaloilla, elää ylellisesti ja mukavasti ja olla täällä maailmassa tahi tulevassa maailmassa kuten ihmiset sanovat: "onnellisena"? Vastaan puolestasi pontevasti: Ei! Uuden ajan koko henkinen salaisuus on siinä, että voit sydämestäsi, sielustasi vastata moisiin kysymyksiin: ei.

Veljeni, urhean ihmisen tulee lahjoittaa henkensä. Anna se lahjaksi, neuvon sinulle, sillä ethän toki odottane, että se sinulta *ostetaan*? Mikä hinta voisi sinua tyydyttää? Jumalan koko luomakunta, koko rajaton avaruus, ajan ijankaikkisuus ja kaikki mitä ne sisältävät, siinä olisi hinta, joka sinua tyydyttäisi – ainoa, joka sitä tekisi, minkä itsekin myöntänet, jos tahdot olla suora. Elämäsi on sinulle kaikki ja sinä vaatisit siitä myös kaikki. Olethan tietämätön kuolevainen; eli oikeammin: olet kurja, *ijäinen* kuolevainen, joka täällä ahtaassa, vankilassasi näytät niin tietämättömältä. Sinä et koskaan voi myydä elämääsi tahi sen osaakaan kyllin tyydyttävästä hinnasta. Lahjoita se kuninkaallisesti – elä anna hinnan tulla kysymykseen. Silloin olet tavallaan saanut siitä *kaikki*! Sankarimaisen ihmisen – ja eikö Jumalan kiitos jokaisessa ihmisessä piilekin uinaileva sankari? – täytyy kaikkina aikoina, kaikissa tilaisuuksissa tehdä täten. Sankarimaisina aikoina, mutta myöskin veltostuneimpinakin, täytyy hänen sanoa, kuten Burns ylpeästi ja samalla nöyrästi sanoi skotlantilaisista lauluistaan: "Kautta taivaan, niitä joko ei voi ostaa rahalla tahi ovat ne arvottomia; en senvuoksi huoli kultakolikoistanne!" Nuo pienet laulut olivat siihen aikaan, jolloin esiintyi niin paljon rumaa ja alhaista, todellakin taivaallisen soitannon kastepisaroita.

Itse asiassa olemme täysin samaa mieltä kuin nuo vanhat munkit: Laborare est orare. Tuhansissa merkityksissä, niin yhdessä kuin toisessakin tapauksessa on todellinen työ rukoilemista. Työntekijä, oli hänen työnsä mitä laatua tahansa, ruumiillistuttaa, toteuttaa mielikuvituksensa luomia kuvia ja jokainen työntekijä on tavallaan siis runoilija. Hän itse suunnittelee työnsä – oli se sitten mitätön savikulho, tahi eepillinen runoteos – ja suunnitelma on hänen henkistä omaisuuttaan. Kaikille muille se on tuntematon, mahdoton, niin, itse luonnollekin on asia, tahi esine, jota ei vielä ole olemassa; "mahdottomuus," koskei sitä ole olemassa. Näkymättömien voimien tulisi suojella tämmöistä työmiestä, sillä hän työskentelee aatteen, näkymättömän, puolesta. Mutta jos hän työssään noudattaakin vain näkyvien voimien – maailman – tahtoa, silloin hän kernaammin voisi jättää työnsä tekemättä. Sillä siitä ei koskaan tule mitään täydellistä – petollinen varjoteos vain.

Oi runoilija, sinun mietitystä teoksestasi koituu tämmöinen varjoteos, jollet sitä kirjoita itse aatteesi, vaan kustantajan, palkkion, arvostelijain ja yleisön suosion vuoksi; katso, siitä ei tule mitään, sillä siinä ei ole totuutta! Vaikka se olisikin painettu, nidottu, arvosteltu, kiitetty ja myyty 20 painosta siitä – se ei merkitse mitään! Teoksesi on henkisessä, ei rahallisessa merkityksessä, arvoton, merkityksetön; se on varjoteos, se pyrkii itse lepoon, unholaan, ja on pian katoova kaaokseen, josta se on kotoisinkin.

Se, joka ei työssään todenteolla pyri tutustumaan näkymättömään, mykkään, ei koskaan itse pääse näkyviin, saavuta puheenlahjaa. Sinun täytyy oleskella pimeydessä, varjojen valtakunnassa, ja Herkuleen tavoin kärsiä ja ponnistella kauvan, jos mieli voitokkaana jälleen astua auringonvaloon. Samaten kuin taistelussa – ja eikö se todella olekin taistelua? – ei sinun tule peljätä tuskaa eikä kuolemaa, silloin olet voittava. Samoinkuin Dante'n tulee sinunkin "työssäsi laihtua useaksi vuodeksi." Maailma ja sen palkinnot, arvostelut, neuvot, avustus ja esteet, siinä on myrskyisä meri, kaaos, jonka poikki sinun täytyy uida ja purjehtia. Sinun ei tule suunnata purttasi aaltojen eikä merivirtojen, vaan yksin ohjaavan tähtesi mukaan. – "Se tu segui tua stella!" Vain tähtesi mukaan, joka milloin kirkkaana loistaa kaaoksen yläpuolella, milloin taasen himmenee, jopa näennäisesti sammuukin, tulee sinun ohjata kulkusi. Oi, se on ylevä tehtävä, näyttää minusta, täten raivata tiensä kaaoksen ja hornan synkkien pimeyksien läpi! Vihreätulisilmäiset lohikäärmeet väijyvät sinua, kolmipäiset kerberukset koettavat sinua houkutella – ja ne voivat olla varsin houkuttelevia! "Eccovi l'uom ch'è stato all' Inferno." Sillä sinä vaellat, kuten runoilija Dryden sanoo, hulluuden valtakunnassa, ja seuralaisesi eivät suinkaan ole miellyttäviä! Saat avoimin silmin katsella mielipuolisuuden rajatonta, pohjatonta, pimeätä valtakuntaa ja saat sieltä uutta viisautta, samoinkuin Eurydice Tartaruksesta. Mitä suurempi viisaus, sitä lähempänä on se hulluutta. Näin on todella laita ja hämmästyen ja kauhistuen huomaat, miten suurin viisaus, jota täällä maailmassa kunnioitetaan, usein käsittää joukon hulluuden valtakunnasta siihen tarttuneita piirteitä ja sävyjä.

Kaikki työt – jokainen omalla tavallaan – ovatkin hulluuden muuttamista järjeksi; – ja tämä on kieltämättä uskonnollinen toimitus, jota ei ilman uskontoa voida suorittaa. Muulla tavoin ei teoksesi ole itsenäinen, se on silmänpalvelusta, ahnasta palkkionhaalimista, joutuisien ja aikaa myöten yhä arvottomampien varjoteosten valmistusta palkan edestä. Sen sijaan että ohjaisit sieluja maallisilla ja taivaallisilla teillä, esität heille keinotekoisia ihmisnukkeja ja heidän suurtöitään. Voi, koko maapallomme on nykyään täynnä tämmöisiä varjoteoksia – kenties sangen kauniita ulkonäöltään, mutta todellisuudessa peräti arvottomia, Jumalan ja ihmisten kiroomia! Ei kukaan ihminen – ei edes halvin käsityöläinenkään – voi työskennellä uskonnotta. Kaikki ihmiset, jotka eivät työskentele, kuten seuraisi suuren työnjohtajan silmä heidän työtään, työskentelevät väärin, petollisesti, itselleen ja sinulle onnettomuudeksi.

VII. "Tehdä työtä on rukoilla;" niin, varsin tärkeässä merkityksessä, mutta nykyaikana – pintapuolisen rukouksen ja jumalanpalveluksen aikakaudella – ei kukaan voi sitä tehdä oikealla tavalla. Mutta ken käsittää sen oikean merkityksen, käsittää myös, että se on tulevaisuuden *ennustus*; viimeinen evankeliumi, johon kaikki muut sisältyvät. Sen temppelinä ovat äärettömät avaruudet – oletko sitä koskaan nähnyt? Valtava linnunrata on sen kattona, maat ja meret sen lattiana ja kaikkivaltiaan tähtien ympäröimä valtaistuin sen alttarina. Saarnana ja virsinä ovat kaikkien urheiden, ylevien ihmislasten jalot sankarityöt sekä kärsimykset. Ja temppelin urkurina ovat tuulet, valtamerien pauhina sekä kohtalon ja historian syvät, juhlalliset äänet.

VIII. Ihmisen elämäntyönä täällä maailmassa on työnteko. On koittava päivä, on tuleva aika, jolloin se, jolla ei ole työtä, ei rohkene näyttäytyä aurinkokunnassamme, vaan pyrkii jonnekin avaruuden äärimmäisiin perukoihin katsomaan onko missään kiertotähdessä tyyssijaa laiskurille.

IX. Jokaisen ihmisen kohtalona täällä matoisessa maailmassa on olla ensin oppipoikana, sitten työmiehenä, tahi sanokaamme: oppilaana, opettajana ja mestarina. Itse luonto on hänelle antanut oppimiskyvyn. Me elämme maailmassa, jota pidämme rajattomana; tietomme siitä ovat vielä niin rajoitetut, että jokainen selville saatu uusi totuus kumoaa eli ainakin rajoittaa asioita, joita tähän saakka pidettiin horjumattomina totuuksina. Jos ihminen alati pysyisi oppilaan kannalla, jonka ei tarvitse mitään itse keksiä, eikä korjata; jos maailmankäsityksemme olisi niin täydellinen, ettei siinä olisi mitään oikaistavaa, silloin olisi ihminen myös henkisesti kuollut ja sukukuntaa, jota nykyään sanotaan ihmiseksi, ei enää olisi olemassa.

X. Miten tosi onkaan taru Sfinksistä, joka lepäsi valtatien varrella, esitti vaeltajalle arvoituksensa ja repi heidät kappaleiksi, jolleivat he osanneet sitä selittää.

Tämmöinen sfinksi on elämämme kaikille ihmisille ja inhimillisille yrityksille. Luonto on samaten kuin sfinksi taivaallinen, herttainen ja suopea. Sillä on jumalattaren kasvot ja rinnat, mutta leijonan ruumis ja käpälät. Siinä on taivaallista kauneutta – luonnon viisas järjestyshän onkin jumalallista – mutta samalla siinä on myös synkkää, peloittavaa hurjuutta, jolla se osottaa vihamielisyyttään. Ja sfinksin tavoin se esittää meille arvoituksensa. Jokaiselta ihmiseltä kysyy se joka päivä hiljaa mutta peloittavan vakavasti: Tiedätkö mitä tämä päivä merkitsee? Koetatko tehdä viisaasti, mitä sinun tänäpänä tulee tehdä?

Luonto, kohtalo, olemassa olo, koko maailma – tahi miten tuota sanoin selittämätöntä tosiasiaa, jonka keskustassa elämme ja taistelemme, nimitämmekään – eikö se todella ole kuten taivaallinen morsian, jonka rakkauden viisas ja urhea mies, joka käsittää ja seuraa sen käskyjä, voi saavuttaa; kun taas sille, joka ei kykene sitä käsittämään, se on julma, turmiota tuottava pahahenki?

Selitä sen arvoitus ja sinulle käy hyvin, menestys seuraa sinua. Jollet sitä selitä, jos menet ohi sitä huomaamatta, on se itse antava selityksen. Selitys tapahtuu silloin kynsin ja hampain, sillä luonto on tällöin raivostunut naarasleijona, joka kuurona rukouksillesi julmasti raastaa sinut kappaleiksi. Et enää ole sen rakastettu sulho, vaan sen raadeltu uhri; se kohtelee sinua kuten orjaa, joka on yllätetty petoksesta.

Kansakuntien laita on samoin kuin yksilöidenkin. Osaavatko he ratkaista kohtalon arvoitusta?

Tässä piileekin kaikkien onnettomien kansallisuuksien ja kurjien ihmisten kohtalon salaisuus. He ovat unhoittaneet oikean, sisällisen totuuden ja tavoittelevat ulkonaisia varjototuuksia. He vastaavat *väärin* sfinksin arvoitukseen. Tyhmät ihmiset *eivät voi* antaa siihen oikeata vastausta! Tyhmät ihmiset pitävät häilyviä, petollisia virvatulia totuuden ikuisena valona, ja he eksyvät vähitellen yhä kauvemmaksi totuudesta.

Tyhmät ihmiset luulevat, ettei maailmassa olekaan oikeutta, syystä ettei pahaa työtä rangaista heti – paitse sattumalta. Niin, pahan työn rangaistus voi seurata parin päivän kuluttua teosta, se voi viipyä pari vuosisataa, mutta se seuraa *varmasti*; se on varmempi kuin elämä – se on yhtä varma kuin kuolema! Maailman keskustana, ihmiselämän pyörteissä, on vielä tänäkin päivänä Jumala, ja hänen kätensä ohjaa kaikkea yhtä varmasti kuin vanhimpina aikoina. Ja maailman suuri henki on *vanhurskas*.

XI. Puhuttu sana, kirjoitettu runoteos ovat, sanotaan, ihmisen henkisiä tuotteita; eikö siis tehty työ olisi sitä? Järki, nero, kärsivällisyys, taito, työkyky, innostus, siveys, – sanalla sanoen ihmisen kaikki kyvyt – ilmenevät hänen työssään. Työnteko on luonnon ja sen ikuisten, muuttumattomien lakien koettelemista – ja ne kyllä tuomitsevat oikein ihmisen työn. Niin paljon hyvettä ja kykyä siinä oli, niin paljon eikä enemmän! Työntekijä osasi sovittaa työnsä minun ikuisten lakieni kanssa sopusointuun, niinkuin hänelle käskin – ja se onnistui hänelle – tahi: se ei onnistunut hänelle – kuten näette!

Työskennellä suuren luonnon vaatimusten mukaisesti – eikö se ole hyvettä? Pumpulia voidaan kehrätä, työmiehet kutovat langoista kankaita, jotka myydään, kaikki tämä on luonnon käskyjen noudattamista. Jollei seurata luonnon käskyjä, ei ole silloin kankaitakaan. Niitä ei ole olemassa; luonto syyttää sinua, voimasi eivät ole voimia, vaan kykenemättömyyttä!

Kyky ansaitsee kunnioitusta, sillä se *on* kunniaa. Ihminen, joka onnistuu työssään, on *ihminen* sanan kauneimmassa merkityksessä.

XII. Todellakin, maailmassa ei ole mitään kuollutta; se mitä sanomme kuolleeksi, on ainoastaan muuttunutta, sen voimat vaikuttavat päinvastaiseen suuntaan. "Lehdellä, joka mätänevänä liitelee kosteassa ilmassa," on joku sanonut, "on vielä voimaa – miten kykenisi se muutoin mätänemään?" Koko suunnaton maailmamme on kokoonpantu lukemattomista eriluontoisista voimista, painovoimasta aina ihmisen ajatukseen ja tahdonvoimaan; ihmisen vapautta rajoittavat luonnonlait: niistä ei yksikään ole tehottomana silmänräpäystäkään. Kaikella luodulla on tehtävänsä, et missään löydä toimettomuutta: graniittivuori, joka luomisestaan saakka hetki hetkeltä hitaasti hajoaa muruiksi, haihtuva savupilvi, elävä ihminen, niin, ihmisen työ, ihmisen puhe, kaikki on toimintaa. Tiedämme, ettei lausuttua sanaa enää voida peruuttaa, saada tapahtumattomaksi; samaten on myös tehdyn työn laita. "Itse jumalatkaan," sanoo Pindarus, "eivät voi hävittää tehtyä työtä olemattomaksi." Niin, tehty on tehty ijäksi; se on tapahtunut ja sen vaikutus on, oli se sitten kauvan näkyvissä tahi hetikohta kadonnut, ijäti tuntuva, vaikuttava, tapausten ikuisessa kiertokulussa. Ja mitä onkaan tämä tapausten ikuinen kiertokulku, jota sanomme maailmaksi, muuta kuin tehtyä työtä, lukemattomien töiden ja tapausten yhteinen vaikutus, yhteinen lopputulos? Ja tämä ikuinen lopputulos – jota ei kukaan voi laskea eikä kirjoittaa taululleen – on kuitenkin selvästi näkyvissä: kaikki mitä on tapahtunut, tapahtuu ja tulee tapahtumaan. Käsitä minut oikein, se mitä näet on *työtä*, erilaatuisten voimien tulos, rajaton, ääretön voimameri, mittaamaton kuin ijankaikkisuus itse, ihana, peloittava ja käsittämätön. Ihminen sanoo sitä maailmaksi, elämäksi, mutta hänen aivoraukkansa eivät voi sitä käsittää – tätä tuhatväristä valokokoelmaa, joka on heikko kajastus valosta, missä asuu Hän, kaiken luoja, joka ohjaa loistavat tähtisikermät radoillaan, samoinkuin sinunkin askeleesi.

XIII. Voimakas ihminen on alati löytävä *työtä*, toisin sanoen vastuksia, tuskaa, niin paljon kuin hänen voimansa sietävät.

XIV. Lahjakas ihminen ei voi syntyä maailmaan semmoisella aikakaudella, ettei hän löytäisi tarpeeksi työtä; hän ei millään ehdoin voi viettää koko elämäänsä, ilman ettei siinä ilmenisi ristiriitaisuuksia, vastuksia, joiden voittamiseen vaaditaan koko hänen voimansa, jos ne siihen riittävät. Kaikkialla häilyy ihmissielu valon ja pimeyden vaiheilla, kahden toisilleen vihamielisen valtakunnan: välttämättömyyden ja vapaan tahdon välillä.

XV. Ei ole ihmiselle vielä koskaan tarjoutunut tilaisuutta, jossa ei velvollisuuksia tahi ihanteellisia puolia tulisi kysymykseen. Niin, tässä kurjassa, likaisessa, halveksittavassa todellisuudessa, missä parhaillaan elät, siinä ovat ihanteesi, eikä missään muualla. Pyri siis niitä saavuttamaan, ja saavutettuasi ne, usko, elä ja ole vapaa. Narri! Ihanteesi ovat sinussa itsessäsi, ja itse sinä juuri niitä vastustat. Olemuksesi on vain raaka-ainetta, josta sinun on ihanteesi muovailtava.

XVI. Mutta teitä, työntekijät, jotka jo olette työssä, olette kokeneita, jaloja, kunnioitettavia miehiä, teitä kutsuu maailma uuteen työhön ja uuteen aateluuteen. Voittakaa tyytymättömyys, eripuraisuus, epätoivo miehekkyydellä, oikeudella, lempeydellä ja viisaudella. Kaaos on pimeä ja syvä kuin helvetti; tehkää se valoisaksi, niin saamme helvetin asemasta nähdä vihreän, kukoistavan maailman. Oi, se on suuri työ, eikä ole olemassa muuta suuruutta kuin se, että tekee jonkun tilkun Jumalan luonnosta hieman hedelmällisemmäksi, paremmaksi ja Jumalalle arvokkaammaksi, tahi joitakuita ihmissydämiä viisaammiksi, miehekkäämmiksi, onnellisemmiksi. Tämmöinen on Jumalallekin arvokas tehtävä. Tyytymättömyyden, raakuuden ja epätoivon nokisen helvetin voi myös ihmisvoimin muuttaa tavallaan taivaaksi, puhdistamalla sen liasta, tyytymättömyydestä ja tyytymättömyyden syistä. Kun pimeys on karkoitettu ja Jumalan puhdas, sininen taivas kaareutuu ihmistyön yli, ovat sekä Jumala että ihmiset tyytyväisyydellä sitä katseleva.

XVII. Kahta ihmistä minä kunnioitan enkä ketään muita. Ensikseen työssään väsynyttä työmiestä, joka maasta luotuine työkaluineen vaivoin raivaa maata ja voittaa sen ihmisen omaisuudeksi. Kunnioitusta herättää minussa karkea, kova, työssä väsynyt käsi, johon kuitenkin on lyöty poistamaton kuninkuuden leima, sillä tämä käsi pitelee kiertotähtemme valtikkaa. Kunnioitusta ansaitsevat myös nuo karkeat, ahavoittunnet, hikiset kasvot, sillä ne ovat ihmisen kasvot, ihmisen, joka elää, niinkuin ihmisen tulee elää. Karkeutesi vuoksi kunnioitan sinua vielä enemmän, sillä täytyyhän meidän sekä rakastaa että sääliä sinua! Veljeni, sinä kannat raskasta taakkaa! Meidän vuoksemme on selkäsi niin kumarassa, meidän vuoksemme ovat sirot jäsenesi vääristyneet, sormesi tulleet karkeiksi. Arpa lankesi sinulle, määräsi sinut taistelemaan eturinnassa, siksi olet taistellut puolestamme ja tullut raajarikoksi. Sillä sinullekin oli Jumala antanut siron, virheettömän ruumiin, mutta se ei saanut kehittyä. Se puettiin jo aikaisella ijälläsi työn raskaaseen ikeeseen ja siksi ei ruumiisi eikä sielusi ole saaneet nauttia vapaudesta. Mutta, kuitenkin, tee työtä, veljeni! Sinä täytät velvollisuutesi, mitä merkitsevät silloin muut seikat? Sinä teet työtä jokapäiväisen leipäsi edestä.