Ainoastaan kaksi kontiota oli Heinäkangas vaan lumetonna ollessa tappanut; toinen niistä oli hänen omilla tiluksillaan kaatanut lehmän. Muutamassa puussa pyssyn kantaman päässä useita öitä vahdittuaan karhun tuloa haaskalle, viritti hän väkipyssyn eli suurireikäisen muskettikiväärin siten, että jos karhu lähestyi haaskaa sitä tietä myöten, jota hän luuli sen tulevan, niin täytyi sen koskettaa jännitettyä messinkilankaa, joka silmänräpäyksessä laukaisi juuri sitä kohden asetettuun pyssyyn. Kun Heinäkankaan seuraavana aamuna päivän sarastaessa piti lähteä hevosta laitumelta noutamaan, kuuli hän kovan latingin kumahduksen, ja kiiruhti heti paikalle. Isohkon vanhan naaraskontion kuolonkamppaus oli juuri loppumassa; suuri lyyjyn möhkäle oli sattunut rintaan ja mennyt takapuolen kautta ulos. Pitkän matkan päässä oli pyssy, josta tukki oli katkennut.

Toinen karhu, jonka Heinäkangas vaan vielä lumetonna ollessa oli ampunut, oli hänen viimeisensä ja järjestyksessään 73:mas. Ukolla oli hyvin hämärä ajantieto, niin ettei hän tarkemmin voinut sanoa milloin se oli tapahtunut; hän muisteli sen syksyllä kuudennella vuosikymmenellä tapahtuneen. Lammin pitäjässä Syrjäntaan metsissä oli otso kaatanut lehmän ja kohta haettiin hevosella laajalti kuuluisa karhuntappaja kostamaan karhulle, joka jo useina vuosina oli suuria tuhoja aikaansaanut. Heinäkangas oli ottanut mukaansa pienen koiran, jonka kuntoa hän ei vielä ollut karhunajossa koetellut. Kun hän sitten auringon laskiessa hiipi haaskalle syöksi koira esiin ja alkoi ahdistaa kontiota, joka täydessä rauhassaan illasteli. Koira ahdisti karhun takapuolta niin hurjasti että Heinäkangas pääsi huomaamatta ampumamatkalle. Naurettavaa kuuluu olleen nähdä, miten karhu tuon tuostaan kääntyi ja koetti kämmenillään hotaista tuota urhokasta ja sukkelaa koiraa; mutta kääntyipä karhu miten tahansa niin oli koira aina sen – takapuolella. Luoti sattui keskelle ruumista, meni sivulta sisään ja tuli oikeanpuolisen reisiluun kautta ulos. Hiljalleen takapuoltaan laahaten asteli karhu koiran hätyyttämänä tiehensä. Heinäkangas latasi uudelleen, pääsi pyssyn kantamalle ja kaasi karhun ampumalla suoraan sydämeen.

Kerran oli Tuuloksen erämaissa raivonnut metsävalkea, jonka jälkeen hän löysi liekkeihin hukkuneen mesikämmenen raadon.

Heinäkangas oli aina ollut uuttera kalastaja, ja hän kehuikin, miten onkiminen oli ollut hänen nuoruutensa aikoina tuotteliasta Harvialan metsien monissa järvissä. Kerran oli hän yhtä-ikäisen paimenpojan kanssa eräänä ihanana päivänä mätäkuun alkupuolella ollut Mustanvirran järvellä ahvenia onkimassa. Eipä aikaakaan niin kuulivat he jonkun matkan päässä rannikolta kontioiden mörisevän tuossa iänikuisessa synkässä metsässä, joka ympäröi järven. Selvään kuulivat he, että niitä oli kaksi eli useampia eläimiä. Hän arveli niiden parittelun olleen parast'aikaa. Niiden mörinä oli niin kauheaa, että poikaparat heti nostivat kiviriipan, sousivat rannalle ja pakenivat.

Metsästäjävanhus tiesi mainita kaksi tapausta, jolloin sudet olivat hyökänneet karhun kimppuun. Eräänä hyvin kylmänä päivänä uuden vuoden vaiheilla kolmannen vuosikymmenen alulla lähti hän eräästä metsäniityn ladosta taloon heiniä noutamaan. Sinne mennessään näki hän suuren kivilouhen luona lumen tannerretuksi ja verisenä. Hän tarkasti paikan ja huomasi karhun ja useiden susien jälet; jälet lähtivät muutamia satoja syliä siitä olevasta karhun pesästä. Lunta ei moneen päivään ollut satanut, vaan useista asianhaaroista päätti hän kuitenkin, että taistelu oli äsken tapahtunut, ehkäpä vielä samana päivänäkin. Hän meni heti kotiin, sieppasi Könnin pyssyn seinältä ja palasi taistelutantereelle takaisin. Monta virstaa olivat sudet karhua seuranneet, vaan lopulla heittäneet ajonsa sikseen. Lammin pitäjässä ampui hän sitten kolmen päivän kuluttua saman kontion, joka jo oli ennättänyt valmistaa uuden pesän.

Erään toisen kerran ahdisti hän Harvialan metsissä useita päiviä perätysten karhua, jonka halonhakkaajat olivat makuulta säikäyttäneet. Karhu ei paneutunutkaan maata enää, jonka tähden Heinäkangas päätti laskea molemmat koirat, Pollen ja Kepin irti koetteeksi eivätkö voisi mesikämmentä "asettaa", kuten sanotaan, kun koirat äkäisesti hätyyttäen estävät karhun pakenemasta. Vihdoin joutuivat koirat vereksille jälille ja ajo alkoi; mutta äkkiä keskeysi se ja pelästyneinä tulivat molemmat koirat metsästäjän jalkojen juurelle. Heinäkangas huomasi heti jotakin merkillistä tapahtuneen, jonka vuoksi hän koirain kanssa lähtikin karhun jälkiä seuraamaan. Tultuaan sille paikalle jolla haukunta oli vaiennut, huomasi hän useiden susien jälkiä; sudet olivat ensin seuranneet koirain haukuntaa, vaan sitten pari virstaa karhua ajaneet, kunnes se pelasti itsensä sakeaan pensaikkoon. Luultavasti eivät hukat sentähden uskaltaneet sinne tunkeutua, kun eivät parvessa voineet tehdä hyökkäystään. Tämänkin karhun ampui Heinäkangas muutamain päiväin kuluttua. Hän oli haavoittanut sen luodilla kupeesen, koirat ajoivat sitä takaa useita virstoja, kunnes niiden levollinen haukunta ilmoitti karhun kuolleeksi.

Pyysimme häntä kertomaan, miten hän talvella varustausi metsästysretkilleen. – Keihästä hän ei ollut koskaan käyttänyt. Aseinaan olivat luodikko, tuppipuukko ja kirves metsästyslaukussa, jossa hänellä myöskin oli ampumavarat, taskumatti ja palanen reikäleipää. Paksu villainen nuttu oli hänellä ihoa lähinnä. Jos ilma ei ollut kovin kolkko, niin ei hän ottanut pitkävillaista, lyhkästä turkkiaan, vaan sen sijaan lyhytvillaisen lammasnahkaliivin, jonka päälle hän veti sarkatakin. Useita vuosia käytti hän polvien alapuolelle ulottuvia hirvennahkaisia säämyskähousuja, ja talvis-aikoina oli hänellä aina jalassa villaiset syylingit, joiden paksut jalanalustat olivat palmikoimalla tehdyt. Ohkainen verkalakki oli hänellä päässä; hänen tuuhea ja pitkä kellertävä tukkansa suojeli korvia kylmältä ja kaulaa puista karisevalta lumelta. Metsästäjällä, sanoi hän, pitää olla kevyt päähine, sillä jos pää asuu kovin lämpimänä, tulee hän hitaaksi ja tarkkaamattomaksi. Ainoastaan halonhakkuussa ja ehtoollisella käydessä oli hänellä lapaset, vaan molempia tilaisuuksia varten olivat ne eri mallisia. Sen enempää ei hän sydäntalvella, öiden pisimmällään ollessa, ollut nuotion ääressä yötään metsässä viettänyt, kuin silloin kerran karhun pesässä kaksi yötä, josta hän jo edellisen käyntimme aikana kertoi. Tähän vuoden aikaan katsoi hän viisaimmaksi pimeän tullessa vaeltaa jollekin lähimmäiselle ihmisasunnolle ja sieltä päivän valetessa palata metsään takaisin, kuin puolen vuorokautta nuotiolla loikua. Sitävastoin piti hän soveliaampana jo maaliskuun lopulta alkaen jäädä yöksi metsään, sillä siten säästyi paljo aikaa ja voimia. Huhtikuulla viipyi hän metsässä monesti yhteen kyytiin useita öitä, toisinaan aivan yksin, ei edes koira kumppalina. – Enempää kuin kaksi kunnon koiraa ei hän konsanaan saanut pitää niin kauan, että niistä olisi ehtinyt kasvaa oivia karhukoiria. Muutamia vuosia Pollen kuoleman jälkeen osti hän Kartanon tilalta koiran, joka oli monessa tilaisuudessa Pollelle hyvänä apuna. Kepi oli tuon erittäin oivallisen ilves-koiran nimi; mutta siltä puuttui Pollen kunnioitusta ansaitseva luonne. Useita hyviä koirain alkuja oli hänellä ollut, vaan ne joko sudet ennen aikaansa veivät eli kadehtijat myrkyttivät.

Sana sanalta kirjoitimme vielä muistoon muutamia merkillisiä karhunajoja, joita tuo vanha metsämies kertoili. Hänen omilla sanoilla kerromme ne nyt.

"Luulen sen olleen vuonna 1836, eli sitä seuraavana vuonna, kun metsävalkea poltti suuren osan Harvialan erämaita ja minä samana talvena ammuin kymmenen kontiota – korkein luku mitä koskaan yhtenä talvena olen kaatanut. – Kylmä oli joulupyhien aikana talvinen aamu, kun Pollea ja Kepiä kaksista kaulavitjoista taluttaen seurasin vanhoja ilveksen jälkiä. Vasta sitten kun tapasin ilveksen lepopaikan yöllisen retkeilyn jälkeen arvelin päästää koirat irralleen. Jälet johtivatkin useiden kaatuneiden kuusien muodostaman ison murrokon sivuitse. Täällä rähähtivät koirat haukkumaan ja niin äkkiä syöksähtivät ne eteenpäin, että niiden kaulavitjat luiskahtivat kädestäni, ja minä samalla näin neljä suurta kontiota nousevan ryteiköstä ja pötkivän pakoon. Ennenkuin sain pyssyn selästäni ja jäniksen karvat sankilta, oli silmänräpäys kulunut. Sillä välin pääsivät karhut etäämmälle, ja nuo paksut tiheässä olevat puurungot kun olivat tielläni, niin en saanut sihtiä. Laskin pyssyn olaltani ja lähdin koiria kaulavitjoista vapauttamaan; lakkaamatta haukkuivat ne vielä tuolla ryteikössä, ja minä arvelin niiden tarttuneen kaulavitjoistaan johonkin puuhun. Mutta miten olikaan, niin hyppäsi äkkiä edestäni risukosta mahdottoman suuri karhu esiin ja hädin tuskin sain sihdin ja ennätin pamauttaa, kun kontio enää oli minusta vaan sylen päässä. Karhua pois hätyyttääkseni huusin kovasti ja tuossa onnekseni pehmeässä lumessa juoksin niin nopeaan kuin voin, karhu aina vain kintereilläni. Koiria estivät kaulavitjat eri tahoilta ahdistamasta; ne seurasivat kuitenkin raivoisan karhun kantapäillä. Pari kertaa olin paetessani vilkaissut taakseni ja näin että karhu oli haavoittunut ja kidasta vuosi verta. Kovasti olin tällä kertaa pelästynyt ja luulenpa kyllä, ett'eivät minun huutoni kuuluneet yhtä rohkeilta ja uhkaavilta kuin kontion mörinä. – Vihdoin riuhtoutui oiva Polleni irti kaulavitjastaan ja tarrausi mesikämmenen takapäähän, vaan saikin samassa sellaisen korvapuustin, että pyörien lensi useita kyynäriä sivulle. Nyt heittikin karhu minun rauhaan ja lähti toiselle suunnalle samoamaan. Urheasti sitä koirat ahdistivat, vaan Kepiä haittasivat maata laahaavat kaulavitjat. – Latattuani uudelleen, kiiruhdin taas ajoa vastaan."

Ystävälleni, joka ei ole mikään metsästäjä, huomautin mimmoinen rohkeus tarvitaan vasta haavoitettua karhua hätyyttämään piilukkoisella pyssyllä, jossa luotikin vielä on pieni, ja kuinka suureen vaaraan silloin antaupi verrattuna siihen, kun on perästä latattava ja isoreikäinen, kaksipiippuinen kivääri käytettävänä.

Heinäkangas jatkoi: "Koko sen päivän vainosin karhua ja satuinkin useasti ajoa vastaan. Näin kerran etäältä miten karhu, jota koirat kintereillä ahdistivat, juosta lönkytteli jäätä myöten Leppolammin poikki. – Korkeintaan parin virstan matkalla äsköisestä karhujen pesästä pysähdyin hämärän tultua. Puolijuoksussa olin koko päivän seurannut ajoa, joka oli käynyt suurissa mutkissa. Pimeä oli jo, kun hiljalleen vaelsin asuttuja seutuja kohden tuossa surkean näköisessä metsässä, jonka tuli oli tuhonnut ja myrsky joukottain kaatanut sen synkkiä karstaisia ajanhampaan kaluamia honkia. Kun vihdoin koirat tulivat luokseni, niin hauskaa oli meistä tavata toisemme; minua peloitti jo että ne olivat joutuneet susien saaliiksi, sillä monet kerrat olin päivän kuluessa tavannut niiden jälkiä. Kaulavitjastaan oli Kepin onnistunut päästä erilleen. Väki oli jo maata paneutunut, kun saavuimme Kirrin kylään, josta tämä metsänkaistale Harvialan maata on saanut nimensä. Palaneen metsän hiiltyneistä puunkuorista olimme niin mustuneet, että aivan näytimme nokikolareilta. Yhteisen vuoteen valmistin nyt itselleni ja koirille pirtin maaperäiselle lattialle. Mesikämmenen kovasta korvapuustista oli Pollen vasen silmä melkein umpeen pöhöttynyt, vaan aamusella oli koira kuitenkin ennen meitä valmiina metsälle."

"Ennen auringon nousua lähdin liikkeelle ja vainosin sen päivää naaraskarhua, joka yhä vaan oli liikkeellä, iltaselta kävelin pitkän matkan Könnin pyssyä hakemaan, sillä karhunajoissa en ilman sitä itseeni koskaan luottanut. – Aikaa voittaakseni pyysin isääni seuraavana päivänä minua hevosella metsään saattamaan. Suoraan metsän halki ajoimme Lammin ja Turengin mäkiselle tielle. Tämä tie, joka nyt on erikoisen hyvässä kunnossa, menee läpi Kirrin metsien ja oli siihen aikaan niin kapea että suuret puut estivät auringon säteitä maahan tunkeutumasta. Puut olivat niin likellä rattaiden jälkeä, että kesällä kahdet kärryt ainoastaan muutamin paikoin voivat sivuuttaa toisiaan. Lahonneet puunkuoret peittivät maan ja noiden iänikuisten puiden juurella vallitseva alinomainen pimeys oli ehkäissyt alhaisempien kasvilajien kasvun; ainoastaan alahtavat maat, joilla ontoiksi lahonneita kuusia kasvoi, peitti paksu karhunsammal. Vihreänä ja rehevänä kasvoi se kivillä ja lahonneiden murrokkojen päällä."

Kunnioitusta herättävä iäkäs Heinäkangas ja hänen vilkkaat kuvaelmansa metsistä, jotka olivat olleet hänen miehuutensa urotöiden näytelmätantereena, tekivät meihin mahtavan vaikutuksen. Monilla jänisjahdeilla ja kalastusretkillä jollekin noista useista kalarikkaista metsälammista olin oppinut tuntemaan noiden seutujen nykyisen tilan; niiden entisen ulkonäön ovat metsävalkeat ja monet sadat Harvialan mökkyrit kokonaan muuttaneet.

"Kuusikymmentä kontiota", jatkoi ukko, "olen ampunut Harvialan saloilla, ja ainoastaan kolmetoista muiden metsissä kaatanut."

"Kirrin myllyn kohdalla menin koiraini kanssa metsään, josta isä palasi hevoisineen takaisin. Päätin ensin etsiä jonkun noista neljästä sisaruskarhuista, joiden arvelin hajautuneen eri tahoille ja itsekunkin asettauneen omaan pesäänsä. Vaikka haavoitettu emäkarhu, joka vielä edellisenä iltana oli liikkeellä, olisikin paneutunut levolle, niin en voinut kuitenkaan toivoa tapaavani sitä pesältä. Pari tuntia olin jo vakoillut kun Käsilammin ja Sääjärven välillä tapasin karhun jälet, ja arvelin että joku noista neljästä oli siitä tallustellut. Koska katsoin turhaksi koirien kanssa lähestyä karhua, jonka vasta kaksi päivää sitten olin liikkeelle ajanut, sidoin ne kaulavitjoistaan puuhun kiini, ja huomasin samassa että rungon kaarnaan oli piirretty risti. – Sitä paikkaa lähinnä olevaan puuhun, jonka luona karhu kaatui, oli minulla tapana piirtää risti ja päivänmäärä osoittamaan, milloin se tapahtui; vihdoin ei tuossa avarassa metsässä ollut seutua, jolla virstan alalla ei olisi sellaista puuta löytynyt. Merkillistä on, että itse olen elänyt kauemmin kuin nuo muistomerkit; ne ovat jo kaikki aikoja sitten kaatuneet maahan ja lahonneet, taikka on kirves ne korjannut."

"Karhua kiertäessäni näin tumman töyrään muutamien isojen kuusien välissä. Aloin epäillä, otin sankilta jäniksen karvat pois ja tein kierroksen voidakseni erään suurenlaisen kiven suojassa hiipiä paikalle. Kolmenkymmenen askeleen päähän tultuani, näin karhun makaavan muurahaispesässä. Otso nosti päätään ja verisestä kidasta huomasin suureksi ihmeekseni, että se olikin juuri tuo haavoitettu naaraskarhu. Hyvän sihdin sainkin ja laukasin. – Karhu ryöpsähti vuoteeltaan ja hirmuisesti ärjyen hyökkäsi minua kohden. Samassa silmänräpäyksessä kun laukasin, harppasin sivulle ja oikein ruumiissani tuntui hyvältä, kun nyt näin karhun keskellä ruudin sauhua ensin nousevan takajaloilleen ja vaipuvan sitten nietokseen."

"Polle, joka niin mainiosti osasi luiskahuttaa päänsä kaulanauhasta, tuli kohta paikalle ja nyt kajahti ilmoille omituinen, levollinen, kauas kaikuva haukunta, jonka se laskee ainoastaan silloin, kun äsken kaadettu kontio tai ilves on hänen edessään; Kepi vastasi etäältä. Minä tarkastelin tavattoman suurta, vanhaa naaraskarhua ja huomasin kaksi päivää sitten ampuneeni alaleukaan, niin että muutamia hampaita oli pois kirvonnut; äskeinen kuolettava luotikin oli ensin sattunut turpaan ja sitten vasta sydämeen tunkeutunut."

"Tosin ei enää ollut paljo joulukuun lyhyttä päivää jälellä, vaan halusin kumminkin saada selkoa mihin päin nuo neljä karhua olivat pesästä lähteneet. Makuupaikalle tultuani huomasin pesän niin ahtaaksi että minua kummastutti miten viisi isoa karhua voi siinä toimeen tulla. Niin suurten pentujen en ole koskaan nähnyt emäänsä seuraavan ja sen kanssa samassa pesässä makaavan. Jälistä voin päättää niiden kaikkien menneen pohjoista kohden, vaan kuitenkin niin, että itsekukin oli mennyt omaa tietänsä. Yhden jälkiä seurasin kauan, sillä ne menivät samaan suuntaan, jossa lähin ihmisasunto oli ja josta yöksi toivoin saavani majatalon. Koska ei ollenkaan haluttanut ennen aikaansa säikyttää karhua, jos tämä jo oli ehtinyt käydä levolle, niin panin koirille kaulavitjat ja arvelin vasta seuraavana päivänä lähteä kontiota uudelleen vainoamaan. Jälet menivät pitkin Sääjärven itärannikkoa, josta voin otaksua, koska hyvin tunsin seudut, että mesikämmen oli samonnut Kontuvuoren synkille ja murrokkoisille, tuskin läpipäästäville harjanteille. – 'Kontu' merkinnee kontiojen pesää, ja kyllä tämä seutu siihen aikaan nimensä ansaitsikin."

"Olin puolitiessä Sää- ja Kangasjärvien välillä, kun huomasin koirain vainuavan jotakin otusta, ja aloin epäillä otson olevan lähistössä. Vaikka hämärä oli jo käsissä, päätin kuitenkin koettaa ampua sitä, jos se vain läheisyydessä oli. Sidoin koirat puuhun ja, Könnin pyssy valmiina tulta antamaan, hiivin yksinäni kontion jälkiä. Lähiseudussa oli karhunpesä, joka usein oli ollut asuttuna, ja kun jälet sinne päin veivät päätin tehdä mutkaa, voidakseni mukavimmalta puolelta lähetä pesää; mutta tällä tielläpä tapasinkin karhun, joka maata röhötti kallellaan olevan vanhan hongan juurella, mistä edellisenä syksynä maan vielä paljaana ollessa olin ampunut ilveksen; koirat olivat sen puuhun ajaneet. – Kahdenkymmenen askeleen päässä näimme mesikämmen ja minä samalla kertaa toisemme ja silmänräpäyksessä ojensin minä pyssyni ja sihtasin; mutta onnipa ei tällä kertaa seurannutkaan Könnin pyssyä; se ei nallia tappanut!"

"Karhu hyppäsi vuoteeltaan ja pakeni. Sattuipa nyt niin, että se juoksi aivan liki noita sidottuja koiria, jotka riuhtoivat minkä jaksoivat päästäksensä vankeudesta. Paraiksi ehdin paikalle estämään Pollea päätänsä kaulanauhasta nuljauttamasta. – Pimeä oli tuossa paikassa tulossa, ja karhun vainoaminen olisi siis ollut tuiki hyödytön ja vieläpä pilannut huomispäivän ajonkin. Usein olen ollut suutuksissa tuosta klikkauksesta, sillä se oli ensi ja viime kerta, kun yksinäni olisin yhtenä päivänä yksipiippuisella pyssylläni, sillä muita en koskaan käyttänyt, ollut tilaisuudessa ampua kaksi täysikasvuista karhua. Tosin oli kerran samanlainen tilaisuus tarjolla, vaan silloin en ollut yksinäni eikä minun syyni ollut, ett'ei se onnistunut."

Hän keskeytti metsästyskertomuksensa noista neljästä sisaruskarhusta ja kertoi lyhyesti eräästä retkestä, jolla muudan metsästystoveri hutiloimisellaan ja pelkurimaisuudellaan matkaan sai, ett'ei hän edes kertaakaan saanut nähdä kahden suuren kontion vieretysten kellahtavan.