Kun Eero Juhani sai tilan huostaansa, oli hänen isänsä 60:n, hän itse 31:n vuotias; mutta kun isä vielä oli voimakas, työkunnossaan oleva mies, niin voi Eero taloa isosti vahingoittamatta käyttää talven tuohon houkuttelevaan ja myöskin tuottavaan petoeläinten ajoon. Nyt osti hän tunnetun "kellosepän" Könnin tekemän isoreikäisen ja hyvämaineisen pyssyn. Pohjanmaalla, sanoi hän, olivat siihen aikaan kaikki kunnolliset luodikot. Oivalla kiväärillään ampui hän sittemmin pitkän metsästäjäelämänsä ajalla useimmat kaatamistansa 73:sta karhusta. Yhteen aikaan oli hänellä 12 kunnossaan olevaa kivääriä, joista Könnin pyssy kuitenkin oli hänen mielestään luotettavin. Vanhuksella ei ollut enää muuta, kuin yksipiippuinen, nallilukkoinen haulikko. Kun ihmettelin, että hän oli hävittänyt luotettavan kiväärinsä, joka niin monissa muistorikkaissa otteluissa oli mukana ollut, niin vastasi hän: "juottivat minun kerran päihini ja houkuttelivat sen minulta; vaikka en tosin enää näe luodikkoa käyttää, niin onpa kuitenkin aina tunnustanut siltä kuin tuon pyssyn myyminen ei olisi minulle omantunnon rauhaa suonut."

Ammuttuaan ensimmäisen karhunsa osti Heinäkangas kotimatkallaan Hauholla Hyömäen hovista koiran. Koiran nimi oli Polle, joka nyt tuli olemaan hänen uskollisena metsästyskumppalinansa useita vuosia. Uskalias Polle oli iso, vahva, levollinen ja hiljaisa koira; tuvassa makoili se enimmäkseen sen seinän vierellä, jolla pyssy riippui; mutta metsässä oli se tulinen hyökkäämään ja jos ystäväänsä ja isäntäänsä oli puolustettava, niin silloin oli se kerrassaan raju. Polle oli jänis- ja kartanokoiran sekarotua; alussa ajoi se hyvin innokkaasti jäniksiä, vaan kun tuo ei ollut ollenkaan Eeron mieleen, niin totutti hän sen kohta heittämään moisen halpamaisen ajon.

Suokaamme Heinäkankaan itse kertoa ensimmäisestä metsästysretkestään

Pollen kanssa:

"Kylmä, vaan kaunis oli aamu uuden vuoden alkupuolella, kun, muutamia päiviä sen jälkeen kuin Pollen olin kotiini tuonut, lähdin otson jälkiä etsimään Harvialan salomailta. Pollea kaulavitjasta taluttaen olin mitään löytämättä samoillut aina kello kolmeen asti; ilveksen jälet kohtasin kyllä, vaan ne olivat jo vanhat, ja minä halusinkin vain löytää karhunpesän. Helposti voin suksittakin kuleksella, sillä lunta ei ollut paksulta ja se vähäkin mikä oli, oli pehmeää. Muutaman kummun luona, jossa lahonut honka makasi pitkollaan, haukahti vihdoinkin Polle ja pyrki päästä eteenpäin; samalla näin 3 karhua kohoutuvan sammalvuoteelta honkien lomasta. Ammuin niin sukkelaan, kuin ennätin, ja onneksi osasin toisen täysikasvuisen karhun pennun sydämeen, niin että karhu kellahti paikalle. Toiset otsot pakenivat, vaan Polle seurasi jälessä kaulavitjaansa perässään vetäen ja vihaisesti haukkuen. Latasin uudelleen, vaan en tahtonut valmiiksi joutua, sillä kummallinen väristys kiusasi käsiäni ja jalkojani. Tuollaisen vavistuksen olen aina koko metsästyselämäni ajalla tuntenut erittäin jännittävissä kohtauksissa."

"Noina piilukon aikoina viipyi tovin, ennenkun oli kivääriinsä saanut kunnon latingin. Muistossa säilyvät ne kerrat, jolloin pyssy oli pettänyt, ja nepä ne kehoittivatkin tarkasti lataamaan. Kun panos oli valmis, jäniksen karvoja sankin päällä ja pii tarkastettu, niin Pollen haukunta enää heikkona kuului etäältä. Niin nopeaan kuin voin kiiruhdin oijostellen haukuntaa kohden. Hetken jälkeen jälille saavuttuani huomasin ett'ei Polle ajanut kuin yhtä karhua. Vihdoin ei enää kuulunut haukuntaa kuin hiukkasen, ja minä koetin juosta läähättää jälkiä myöten. Hämärän tullessa kuulin vihdoinkin ajon seisahtuvan, ja kun viimeinkin pääsin perille näinkin, että Polle oli tarttunut kaulavitjastaan puun juurelle. Ei ollut ajattelemistakaan enää ajon jatkamista sinä päivänä, sillä pimeä oli tuossa paikassa tulossa. Karhu oli kierrellyt niin, että minä kun olin perehtynyt erämaahan ja tunsin kaikki seudut, tiesin suunnille ett'ei enää olisi kuin pari virstaa äsköiselle pesälle, jonka luona ammuttu karhu oli. Pollen kuletin kaulavitjastaan pesälle, jossa päätin viettää yöni. Kaatuneen korpikuusen käytin rovion laittamiseen ja kohta leimusi edessäni mahtava roihuvalkea, samalla kuin savu taivasta kohden luikerteli tiheiden latvojen lomitse, jotka paksujen runkojensa kannattamina olivat hyvänä kattona. Karhujen pesä oli avara ja mukava enkä parempaa yömajaa siinä kiireessä olisi itsekään saanut. Oivallisena päänaluksena oli tuuheakarvainen kaadettu karhu. Sinä yönä solmimme me karhunpesässä, minä ja Polle, keskenämme lujan metsästysliiton, joka raukesi sikseen vasta 8 vuotta tämän jälkeen, kun useissa karhunajoissa jo olimme yhdessä olleet; sudet tapasivat kunnon koirani eräällä retkellä, jonka se omin päin oli tehnyt, ja vesissä silmin sain katsella hännän palasta ja niitä muutamia karvatukkuja, jotka siitä olivat vain jääneet jälelle."

"Pollen kanssa jaoin seuraavan päivän valetessa viimeisen leipäpalaseni ja sitten lähdimme emäkarhun jälkiä seuraamaan. Noin puolen peninkulmaa äskeisestä pesästä kiersin otson, vaan lähtiessäni karhun luo hiipimään en uskaltanut Pollea mukaani ottaa, sillä varmaan olisi kontio nyt varallaan, kun vasta oli levolle päässyt. Puuhun, ulkopuolelle saarrosta sidoin koiran; tuo viisas eläin uikutti hiljaa ja näytti ymmärtävän, mitä nyt oli tapahtuva, kun yksin lähdin seuraamaan otson jälkiä. Kieltoni oli koirani ymmärtänyt, sillä se ei ruvennut haukkumaan. Kohta näinkin kaukaa karhun maata mötköttävän tuulen kaataman kuusen juuren suojassa ja niin varovaisesti kuin voin hiivin nyi kuulumattomin askelin sen taakse ampumamatkalle. Sihtasin kauan ja tarkasti, niin että sain hyvän sihdin vasemmalle puolelle, joka oli minuun päin käännettynä. Ja vaikka selvään kuulin, miten luoti sätkähti ruumiisen, niin nousi karhu kuitenkin ja asteli hiljalleen pois näkyvistäni. Laukauksen kuultuaan riuhtausi Polle kaulavitjastaan irti ja vihaisesti haukkuen heittäysi se kontion jälkeen; yht'äkkiä kajahti haukunta, kuin ajo olisi seisahtunut. Uuden panoksen pyssyyni saatuani kiiruhdin paikalle ja huomasin mesikämmenen jo heittäneen henkensä. Polle haukkui niin, että metsä kaikui; mutta koirani ei koskaan koskenut kuolleesen otukseen."

"Lopun päivää koetin kolmatta karhua kiertää, vaan en onnistunut, ja kun pimeä alkoi estää jälkiä näkemästä, niin kulin metsän halki edellisenä päivänä ammutun karhun luokse. Pesän lähistöllä näin useiden susien jälkiä ja jollemme, Polle ja minä, olisi vahanneet, niin varmaan olisivat hukat sinä yönä pitäneet pitojaan karhun luona. Sytytin roihuvalkean ja aukaisin otson Pollelle illallista hankkiakseni, vaan vasta sitten, kun muutamia palasia olin tulella kärventänyt, rupesi koira niitä syömään. Otettuani kulauksen taskumatistani 'pohjalastiksi', söin minäkin karhun lihaa pari suupalasta."

"Varhain päivän kajastaessa lähdin Pollea taluttaen kontion jälille sille paikalle, jossa edellisenä iltana olin eronnut niistä. Melkeinpä koko tämän kolmannenkin päivän menetin koettaessani kerran toisensakin jälkeen saartaa otsoa, vaan sekin oli myötäänsä liikkeellä, niin että minun lopulla täytyi päästää Polle irti. Heti lähti koirani kiivaasti haukkuen jälkiä seuraamaan ja minä kulin perässä minkä ennätin. Pesästä lähdettyään oli karhu koko ajan mutkitellut tienoolla, luultavasti toivoen tapaavansa omaisensa. Tuskin puolen peninkulmaa pesästä kuulusti, Pollen haukunnasta päättäen, ajo vihdoinkin seisahtuvan. Paikalle saavuttuani näin karhun ruvenneen mäntyyn noin parin sylen korkeudelle maasta ja siellä puun runkoa kämmenillään syleilevän. Sihtasin etulavan taakse ja otso pudota kupsahtikin maahan. Polle hyökkäsi heti kimppuun ja nytkös naurettavin taistelu alkoi. Takajaloillaan seisten nosti tuo haavoittunut karhu useat kerrat koiran ilmaan ja pudisteli sitä aika lailla. Leikin kestäessä mörisi karhu hirmuisesti ja Polle vuorostaan vihaisesti haukkui ja ulvoi. Aloin jo latata uudelleen; vaan vaikka karhu olikin kuolettavasti haavoittunut, sekausin minä kuitenkin Pollen hädän tähden taisteluun ja iskeä jymäytin ukkoa kerran kirveelläni ja silloin olikin taistelu ratkaistu. – Paikoilleen heitin nyt tällä kertaa kakki kolme otsoa ja lähdin astua vihmomaan kotia. Kovakouraisen karhun syleilyt olivat koiralle saattaneet kipuja, sillä Polle parka ulisi koko matkan. Verihaavoja tai katkenneita luita en kuitenkaan havainnut ja viikkokauden kuluttua olikin se jo terve ja valmiina uusiin ponnistuksiin. Tällaisen muistutuksen saatuaan ei Polle enää koskaan tehnyt niin rajua hyökkäystä, jollen minä vain vaarassa ollut, mutta silloin hyökkäsikin se kuin hurja karhun kimppuun. – Kotiin tultuani kerroin isälleni, mitä näinä kolmena päivänä olin toimittanut. Ja kun Pollen kanssa olin syönyt vankan aterian lähdimme isäni ja minä kahdella reellä karhuja salolta noutamaan. Kaunis oli kuutamo kun myöhään yöllä palasimme kylään, missä suuri hälinä vallitsi; huhun kautta oli levinnyt tieto, minkätähden me niin myöhään olimme metsään lähteneet. Molemmat karhun pennut olivat melkein emänsä kokoiset ja jollei se olisi ollut viime vuonna mahona, niin olisivat penikat jo toissa talvena maanneet eri pesissä ja olleet täysi-ikäiset."

Näin lopetti ukko Heinäkangas kertomuksensa ensimmäisestä karhunajostaan urhean Pollen kanssa. Emme ennättäneet kirjoittaa muistoon syrjäseikkoja, jotka olisivat valaisseet karhun elintapoja. Muistelen hänen huomanneen, että vanhat otsot eivät ajon kestäessä koskaan nouse puuhun; sitävastoin olivat nuoret karhut useasti puuhun kiivenneet.

Ilta oli jo myöhäiseen kulunut, ja arvelimme vanhuksen tarvitsevan lepoa. Hän ei kuitenkaan myöntänyt olevansa väsynyt. Häntä oli huvittanut, sanoi hän, saada muistella korvessa suoritettuja miehuuden aikansa urotöitä. Pyysimme että kohta saisimme palata takaisin kuulemaan useampia kertomuksia, ja hän toivottikin meitä tervetulleiksi.

* * * * *

P. E:n kanssa matkasin toukokuun ensi sunnuntaina tuon 14 virstaa pitkän matkan Heinäkankaan luo. Tulimme tällä kertaa jo edeltä puolisen, jotta meillä olisi tarpeeksi aikaa ja ett'emme tarvitseisi myöhäisellä valvomisella vaivata vanhusta. Mutta kun hänen muistonsa ovat niin runsaat ja kun noita hänen vilkkaita kuvaelmiaan huvikseen kuuntelee, niin sattui meille nytkin, että vasta keskiyön jälkeen tulimme kaupunkiin takaisin. Suuren joukon kysymyksiä olimme ukon vastattavaksi paperille panneet, että häntä niin vähän kuin mahdollista vaivaamalla voisimme hänen rikkaasta muistolähteestänsä ammentaa runsaan joukon tietoja. Luultavasti ei kukaan Suomen tätä nykyä elävistä metsästäjistä ole niin paljo kokenut petoeläinten ajoissa kuin Heinäkangas ja tuskinpa kenelläkään toisella lienee niin terävä huomiokyky metsähavainnoihin.

Kyselimme häneltä missä määrässä hirviä oli ollut niissä äärettömän laajoissa erämaissa, jotka ympäröivät hänen synnyinseutuaan tämän vuosisadan alkupuolella; hän kertoikin, että hänen lapsuutensa aikana nähtiin noita isoja ja siivoja eläimiä kymmenittäin parvessaan. Sittemmin kun niitä kovasti ahdistettiin, vähenivät ne äkisti, niihin aikoihin, kun hän aloitteli metsästystä, olivat ne jo harvinaisia ja kohta näyttivät ne melkein sukupuuttoon hävitetyiltä. Noin sata kappaletta muisteli hän ennen mainitun susivouti Palm'in ampuneen. Nämät hävitystyöt toimeenpantiin keväällä, jolloin paksu lumi ja hanki esteli hirvien pakoa. Murhaamiseen muisteli hän kerran isänsäkin osaa ottaneen, mutta itse ei Eero koskaan ollut hirveä ampunut ja harvoinpa hän oli sitä nähnytkään. Varhaisemmilla lapsuutensa ajoilla oli siltavouti Aatami Orri tunnettu hirvenhiihtäjänä. Äsken mainittujen lumiolojen vallitessa nuiji hän kirveellä hirvet ja luultavaa myös on, että hän suuremmassa määrässä kuin Palm oli syynä niiden häviämiseen.

Pyydettyämme saada muistoon kirjoittaa Heinäkankaan tekemät havainnoi mesikämmenen elämänlaadusta, tavoista y.m. kertoi hän useita, pitkiä kertomuksia ja selvitti kaikki tarkalleen. Arvaamaton hyöty olisi pikakirjoittajista ollut näillä matkoilla ukon luona käydessämme.

Että metsissämme on ainoastaan yksi karhulaji, siitä oli Heinäkangas vakuutettu. Useita omituisia eriäväisyyksiä ko'ossa, näössä ja tavoissa kyllä on; jopa ruumiinrakennuskin vaihtelee; toinen karhu voi olla korkeampi lautaselta kuin säeltä ja toinen taasen päinvastoin. Paljailla kasvimaailman tuotteilla, niinkuin juurilla, marjoilla ja sydänmaan kasvien siemenillä arveli hän useampain karhujen elättävän itsensä. Heinäkangas kertoi kuinka kontio ennen muinoin metsätorpparin vaivoja säästääkseen korjasi kaurankin pellolta. Karhu suorittaa tämän tehtävänsä niin, että takajaloillaan istuen kokoo etukämmenillään sylyyden täydeltä kauranpäitä ja ne syötyään siirtyy aina verekselle paikalle, eikä lopeta ennenkuin on koko aitauksen tyhjäksi pannut. Hyviä päiviä vietti se naurishalmeessakin, Potaatit eivät vielä Heinäkankaan nuoruuden aikana olleet syrjäyttäneet nauriita, joita useinkin viljeltiin halmeessa. Makealta maistaa karhulle metsämehiläisten hunaja. Mielellään syö se myöskin muurahaisten munia ja valmistaa usein muurahaispesiin talvimajansa. Ainoastaan hyvin vanhojen otsojen luulee Heinäkangas kotieläinten kimppuun hyökkäävän; mutta ne otsot, jotka kerran näin ovat aloittaneet, tulevat kovin saaliin himoisiksi ja saavat suuria tuhoja aikaan. Kerran söi karhu kolmessa päivässä ison lehmän eikä heittänyt jälelle muuta kuin mahalaukun, sarvet, sorkat ja osan nahkasta. Hän arveli että naaraskarhu on saaliinhimoisempi ja vanhaksi tultuaan isompi kuin uroskarhu. Mahdottoman suuria mainitsi hän isointen karhunnahkojen olleen; mutta kun muinoin oli tapana venyttää niiden pituutta niin paljo kuin mahdollista, niin ei niistä voinut tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä eläinten suuruudesta. Moni pulska karhunnahka oli muinoin mennyt pilalle riihissä tai saunoissa kuivatessa, kuten silloin oli tapa tehdä. Viime aikoina oli Heinäkangas oppinut suolaamaan niitä. "Oikein suuri otso," sanoi ukko, "täyttää työreen niin hyvin pituudelleen kuin leveydelleen, ja kuusi miestä tarvitaan kontiota tupaan kantamaan." Lihavin on karhu talven kynnyksellä, kun maa alkaa kylmää, ja se ennen jo katsotulle ja valmistetulle tilalleen paneupi maata. Kaatuneiden puiden vieruksilta oli Heinäkangas tavannut useimmat pesät, joko tuulen kaataman korpikuusen juurikon alta tai myrskyn ruhjoman, juuriltaan lahonneen ijanikuisen hongan suurien oksien suojasta. Kuusen oksista eli sammalista tekee kontio joskus pesänsä kasvavan kuusenkin juurelle. Toisinaan löytää oikeita hiekkakankaihin kaivetuita uunejakin. Jos karhua ei häiritä, niin makaa se pesässään syömättä yli talven, kunnes lumi alkaa keväällä sulaa ja aurinko herättää luonnon eloon ja toimintaan. Vasta myöhään keväällä sanoo Heinäkangas karhujen laihtuvan. Kaikki ne karhut, jotka hän maaliskuulla oli kaatanut, olivat vielä jotensakin lihavia, vaan ne, jotka hän oli ampunut myöhään keväällä toukokuulla, olivat uskomattoman laihat; mahalaukku ja suolet olivat niin typö tyhjät ja puhtaat, kuin olisivat olleet pestyt. Peräpuoleen paattuu pihka- ja rasva-aineksista niin kutsuttu tappi, joka sulkee koko ruoan sulatuslaitoksen. Kuuluisa karhuntappaja Lloyd sanoo kontion hyvin sukkelaan laihtuvan, jos se talvella pesästään säikäytettynä ja kauan vainottuna menettää tappinsa. Vaikka Heinäkangas kerran, ryöstettyään emokarhun pesästä penikat kahden viikon ajan, oli hätyytellyt itse emän Rahkoilan kylän metsissä ja useita kertoja sitä haavoittanutkin ennenkuin kaatui, niin eipähän se kuitenkaan ollut tappiaan hukannut.

Vuoden alussa ennen helmikuun puoliväliä synnyttää karhu korkeintaan neljä pentua. Syntyessään eivät ne ole koiran penikoita suuremmat, vaan eroavat niistä kuitenkin paljo, sillä niillä ei ole häntää ja käpälät ovat suhteelliset ruumiin kanssa, muutenkin ovat ne jo alusta alkaen tavoiltaan oikeita pikku karhuja; sokeina ne syntyvät ja kasvavat hitaasti. Heinäkangas kantoi kerran selässään penikulman matkan kolme tuollaista vuoden vanhaa karhunpentua. Vuoden vanhoina eivät ne ole pienenlaista metsästyskoiraa suuremmat. Kaksi kertaa oli tapahtunut, että hän yhtenä päivänä oli emäkarhua haavoittanut ja että se seuraavana päivänä oli uuteen väliaikaiseen pesään synnyttänyt kolme pentua molemmilla kerroilla; emän kaadettuaan kantoi hän ne elävinä kotiin. Ennenkuin emä lähtee pesästään ja rupeaa syömään, luuli hän pentujen saavan sen utarista hyvin vähän maitoa. Heinäkangas vastusti kiven kovaan sitä luuloa, että karhut muka syövät itsensä kylläisiksi ennenkuin paneutuvat talvimajoihinsa. Päinvastoin arveli hän karhujen paljo ennen maata panoansa heittäytyvän syömättömäksi, ja sitä todistaa sekin seikka että pesässä ei koskaan ulostuksia tavata.

Kontio elää vanhaksi ja kasvaa kauan; vanhaksi tultuaan pilautuvat sen hampaat ja se laihtuu paljo, vaan vanhojen nahat ovat pitkäkarvaiset, sakeat ja useinkin on niillä kaunis tummanruskea karva, jonka nenät oikein hopealle hohtavat. Nahat möi hän usein Arkangelin kulkukauppiaille ja sai niistä 20:sta aina 40 ruplaan kappaleelta. Ylipäänsä ei ammuttu karhu siihen aikaan paljoa tuottanut. Nimismieheltä sai hän vuoden odoteltuaan 6 tai 8 ruplaa tapporahoja, jotka siihen aikaan kannettiin joka talosta, missä vain lehmä oli. Minkäänlaista tiliä ei Heinäkangas sanonut koskaan saaneensa nimismieheltä, joka hitaasti ja vastahakoisesti suoritti maksut ja koko tilin teki hän näillä sanoilla: "Niin paljo se tekee, eikä sen enempää." Kerran ehkä "kymmenennen kerran" tuli hän Hattulan nimismiehen luo vaatimaan tapporahoja useista karhuista ja ilveksistä, jotka hän oli ampunut Rahkoilan kylän mailta ja edellisenä vuonna kylän käräjissä näyttänyt. Ensin antoi nimismies hänelle huutia noista kirotuista alinomaisista tapporahan pyynneistä ja sitten lopulta sai hän 40 ruplaa paljaita ruosteisia kuparilantteja. Hän ei saanut minkäänlaista pussia, jossa olisi kantanut niitä, ennenkuin hän sitä varten yritti riistaista paitansa yltään. Tapporahoja saadakseen näytti hän kerran Janakkalan käräjätalossa yhtä aikaa 10 karhun ja 3 ilveksen nahkaa.