Itsestänsä matkustaja näkyi puhuvan vähän ja vältellen ja jos puhuikin, niin teki sen vaan noin yleisissä lauseissa, huomattavalla kainoudella, ja olivat hänen lauseensa silloin vähäsen niinkuin oppineita: hän muka on vaan mitätön mato ja matkamies tässä maailmassa eikä ansaitse että hänestä paljon lukua pidetään; hän on paljon saanut kokea aikoinaan, kärsinyt palveluksessa vääryyttä totuuden tähden; hänellä on ollut paljon vihamiehiä, jotka ovat uhanneet hänen henkeänsäkin; nyt hän tahtoo asettua rauhaan ja hakee soveliasta olopaikkaa ja, tultuansa tähän kaupunkiin, on pitänyt ensimmäisenä velvollisuutenansa kantaa kunnioituksensa sen ensimmäisille virkamiehille. Siinä kaikki, mitä kaupungissa saatiin tietää tästä vieraasta, joka ei suinkaan ollut tulematta kuvernörin luo illanviettoon.

Valmistuksiin tätä illanviettoa varten meni häneltä kolmatta tuntia, ja tällöinpä hän osoitti semmoista huolellisuutta pukeutumisessa, ett'ei mointa kaikin paikoin näekään. Nukahdettuansa hiukan päivällisen jälkeen, käski hän tuoda pesuvettä ja hieroi sanomattoman kauan saippualla poskiansa, pönkittäin niitä sisästä päin kielellä, otti sitten ravintolan passarin olalta pyyhkeen ja kuivasi sillä pyöreät kasvonsa, alkain korvain takaa ja pärskäytettyään pari kertaa passaria suoraan kasvoihin. Sen jälkeen pani hän peilin edessä kaulaansa maniskan, nykäsi kaksi nenästä ulos pistäynyttä karvan haituvaa, ja heti sen jälkeen oli hänen päällään frakki puolukan karvaisesta, valkosäkenisestä kankaasta.

Tällä tapaa puettuna läksi hän omissa vaunuissaan ajamaan sanomattoman leveitä katuja myöten, joita niukasti valaisivat sieltä täältä pilkoittelevat valot akkunoissa. Kuvernörin talo oli kumminkin valaistu kuin varsinaista baalia varten; lyhdyillä varustetut kaleskat, ulko-oven edessä kaksi santarmia, eturatsastajain huudot kaukaa; sanalla sanoen kaikki niinkuin olla pitää. Saliin tultuansa täytyi Tshitshikow'in sulkea silmänsä, sillä kynttiläin, lamppujen ja naisten pukujen loisto oli kauhean häikäisevää. Kaikki oli valon vallassa. Mustia frakkeja vilkahteli ja liikkueli yksitellen ja parittain siellä täällä niinkuin liikkuelee kärpäsiä valkoisen kimaltelevan sokerin pinnalla heinäkuun poutaisella säällä, koska vanha emäntäpiika hakkaa ja pienentää sitä säihkyileviin palasiin laudalla avonaisen akkunan; lapset kaikki ovat keräytyneet ympärille ja uteliaasti katsovat hänen kankeitten käsiensä liikkeitä, kuinka ne vasarata kohottelevat, mutta nopeat kärpäs-parvet, kantamina kepeän ilman, lentävät huoneesen rohkeasti, kuni isäntäväki, ja hyväksensä käyttäen eukon heikkoa näköä ja aurinkoa, joka hänen silmillensä haittaa tekee, laskeuvat makeille palasille, missä yksitellen, missä sakein ryhmin. Kylläisiä he ovat kesän anteliaan aikana, joka muutoinkin kaikkialle asettelee herkullisia ruokia, eivätkä tulleetkaan he ensinkään syömään, heidän teki vaan mieli näyttää itseänsä, juosta piipauttaa kerran edes ja takaisin sokerilla, hieraista yhteen etu- tai takajalkoja tahi syyhäistä niillä siipien juurta tahi ojentaa etujalat ja pyhkäistä niillä pään päältä, kääntyä ympäri ja lentää jälleen pois ja taaskin palata kera uusien luopumattomain parvien.

Eipä ennättänyt Tshitshikow oikein katsahtaa ympärinsä, niin jo kävi hänen käsivarteensa kuvernöri ja esitteli hänet samassa rouvallensa. Vieras ei käynyt tässäkään hämille: hän sanoi jonkunlaisen mielistelyn, varsin soveliaan noin keski-ikäisen miehen sanoa, jonka virka-arvo ei ole kovin suuri eikä kovin pienikään. Kun tanssihin asettuneet parit olivat ahdistaneet muut vieraat seinän viereen, katseli Tshitshikow heitä, kädet selän takana, hyvin tarkasti pari minutia. Useat naiset olivat hyvin puettuja, muodin mukaan, toiset olivat panneet päällensä mitä parasta kohtalo on läänin kaupunkiin ohjannut. Miehet olivat täällä, kuten muuallakin kahta laatua: toiset laihoja, jotka aina hääräilivät naisten ympärillä; ja niistä muutamat senlaatuisia, että oli vaikea eroittaa niitä Pietarin herroista, sillä niilläkin oli sangen huolellisesti ja hyvällä aistilla kammatut poskiparrat tahi muutoin sievän näköiset, sipo-sileiksi ajetut soikeat kasvot, ja nämä herrat ne istuivat naisten viereen yhtä huolettomasti, puhuivat franskaa samalla muotoa ja naurattivat naisia yhdellä lailla kuin Pietarissakin tehdään. Toisena laatuna olivat lihavat herrat s.o. semmoiset kuin Tshitshikowkin, minä tarkoitan ei liian lihavat, vaan ei laihatkaan. Nämä ne päin vastoin katsoivat naisväkeä karsaasti ja peräytyivät heistä ta'ammas, silmäillen sivuille päin, eiköhän muka missä kuvernörin palvelija asettele viheriöitä pöytiä whistiä varten. Heidän kasvonsa olivat täyteläiset ja pyöreät, muutamissa oli käsniäkin, joku oli rokon-arpinen. Hivuksiaan he eivät kammanneet otsatupsulle eivätkä kiharoillekaan, eivätkä siihen malliin, jota Franskalainen nimittää: "hitto vieköön!" Heidän tukkansa oli joko lyhyeksi keritty tahi sileäksi kammattu ja kasvonpiirteet enimmäkseen pyöreitä ja jänteviä. Nämä olivat kaupungin kunnian-arvoisia virkamiehiä. Niin! lihavat ne osaavat paremmin asioitansa ajaa maailmassa kuin laihat. Laihat palvelevat enimmäkseen erityisillä toimilla tahi ylimääräisinä, heiluen sinne tänne; heidän toimeentulonsa on ikään kuin köykäistä ilmassa keijumista ja peräti epävarmaa! Lihavat sitä vastoin eivät ole koskaan ylimääräisissä viroissa, vaan aina vakinaisissa, ja mihin virkaan kerran istuvat, niin lujasti ja varmasti siihen istuvatkin, niin että saattaa virkakin heidän altansa risahtaa ja hävitä, vaan he kas vaan eivät paikastaan erkane. Ulkonaista loistoa he eivät rakasta: frakki heidän päällään ei ole niin somaa kuosia kuin laihain päällä; mutta sen sijaan on heillä rahalippaissaan siunaus suuri. Laihalla ei enää kolmen vuoden perästä ole ainoatakaan sielua, joka ei olisi pantiksi pantu lombardiin, mutta lihavalla – ei aikaakaan, niin ilmaantui kuin ilmaantuikin kaupungin syrjään talo, ostettu vaimon nimelle; sitten tulee toiseen syrjään toinen talo, sitten lähelle kaupunkia pikkuinen kylä, sitten suuri kylä kaikkine tiloineen taloineen. Niinpä lihava vihdoin, palveltuansa Jumalata ja keisaria ja ansaittuansa yleisen kunnioituksen, eroaa virasta, siirtyy maalle ja siellä hänestä tulee tilan-omistaja, kunnon Venäläinen herra, vieraanvarainen isäntä; siellä hän elää ja hyvin elääkin. Mutta hänen jälkeensä taas laihat perilliset päästävät, kuten Venäjällä on tapa, isänsä rahat ja tavarat menemään oikein "hollikyydillä".

Täytyy tunnustaa, että melkein tällaista ajatteli Tshitshikow, seuraa tarkastellessansa, ja seurauksena oli se, että hän liittyi vihdoin lihaviin, jotka melkein kaikki olivat tuttavia. Siellä oli prokuratori, jolla oli varsin mustat tuuheat kulmakarvat ja jolla oli tapana iskeä aina väliin vasenta silmäänsä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "käydään, veikkonen, tuonne toiseen huoneesen, niin minä virkan sinulle jotakin". Yleensä oli hän totinen ja harvapuheinen mies. Siellä oli postimestari, pienikasvuinen mies, mutta sukkela kieleltään ja filosofi; – siellä presidentti, varsin järkevä ja miellyttävä mies. Kaikki nämä tervehtivät Tshitshikow'ia kuni vanhaa tuttavaa, ja siihen vastasi tämä, kumartaen vähän sivuun, eikä ilman sievyyttä.

Täällä tutustui hän varsin sieväkäytöksisen ja kohteliaan tilan-omistajan, Manilow'in, sekä ulkonäöltään jotenkin kömpelömäisen Sobakevitsh'in kanssa, joka heti ensi kerralta tallasi hänen jalalleen ja virkkoi: "anteeksi!" Samalla pistettiin hänelle käteen kortti osallisuutta varten whistiin, ja sen hän otti vastaan alin-omaisella kohteliaalla tavallaan. He kävivät nyt viheriään pöytään ja istuivat siinä hamaan illalliseen asti. Kaikki keskustelu lakkasi nyt kokonaan, niinkuin ainakin, milloin totisehen toimeen käsin käydään. Postimestarikin, vaikka oli hyvin puhelias mies, ilmaisi, heti kuin oli ottanut kortit käteensä, miettivän lauseen kasvoillensa, pisti ylähuulensa alahuulen alle ja oli tässä asennossa pelin loppuun asti. Lyöden värilehteä kolautti hän kättänsä pöytään, virkkaen, jos se oli rouva: "Ämmä aisoihin!" Jos taas kuningas, niin näin: "Mitä sinä moukka mokotat!" Presidentti se puheli näin: "Entäs kun minä sitä parrasta kiinni. Entäs kun minä sitä viiksistä kiinni!" Väliin kuului, korttia pöytään lyötäessä, tämmöinen lause: "Kävi miten kävi, paraallaan pappikin ajaa; ruutua!" tahikka: "Ristiä, sanoi kissa, kun jäälle kuoli!" tahi "Ristiä ja rangaistusta!" Pelin loputtua väiteltiin, niinkuin tavallista on, jotenkin kovalla äänellä. Vieras väitteli hänkin, vaan menetteli siinä erinomaisen taitavasti, niin että kaikki näkivät hänen väittelevän, vaan väittelevän niin sievällä tavalla. Ei hän milloinkaan sanonut: "te löitte", vaan "te suvaitsitte lyödä" ja "minulla oli kunnia kattaa teidän kakkosenne" ynnä muuta sellaista. Saadakseen yhä paremmin riita-veljiänsä suostumaan jostakin asiasta, ojensi hän heille kaikille joka kerran hopeisen emaljoidun nuuskarasiansa, jonka pohjalle oli pantu kaksi ruusua, lemua varten.

Vieraan huomio kiinnittyi erittäinkin yllä mainittuihin tilan-omistajiin Manilow'iin ja Sobakevitsh'iin. Hän hankki heistä heti kohta tiedon, vedettyään samassa syrjemmälle presidentin ja postimestarin. Moniahta hänen tekemänsä kysymys osoitti hänessä ei ainoastaan tiedon halua, vaan perusteellisuuttakin, sillä kaikkein ensimmäiseksi tiedusti hän, kuinka monta sielua talonpoikia kullakin on ja missä tilassa heidän kartanonsa ovat, ja vasta sen jälkeen kysyi hän heidän nimeänsä. Vähän ajan kuluttua sai hän lumonneeksi heidät kaikki. Tilan-omistaja Manilow, nuorenläntä mies vielä, jolla oli silmät makeat kuni sokeri ja joka aina nauraessaan sirristeli niitä, oli aivan hurmaunut hänestä. Sangen kauan hän puristeli vieraan kättä ja pyytämällä pyysi, että tämä tekisi hänelle kunnian ja tulisi hänen kyläänsä, jonne hänen sanainsa mukaan ei ollut kuin viisitoista virstaa tulliportilta. Tshitshikow puolestaan, varsin kohteliaasti taivuttaen päätään ja sydämmellisesti puristaen toisen kättä, vastasi tähän, ett'ei hän ainoastaan ole tekevä tätä suurimmalla mielihyvällä, vaan on pitävä sen pyhimpänä velvollisuutenansa. Sobakevitsh sanoa tokaisi hänkin: "Olkaa hyvä, tulkaa meillekin" ja raapasi lattiata jalallansa, jota verhosi niin kamalan suuri saapas, että moiseen tuskin sopivata jalkaa voi löytääkään, varsinkin nykyiseen aikaan, jolloin jättiläiset ovat alkaneet Venäjälläkin joutua sukupuuttoon.

Seuraavana päivänä läksi Tshitshikow päivälliselle ja illanviettoon polisimestarin luokse, jossa kello kolmelta jälkeen puolenpäivän käytiin korttipöytään ja lyötiin whistiä kello kahteen saakka yöllä. Siellä hän muun muassa tutustui tilan-omistajan Nosdrew'in kanssa. Tämä oli noin kolmekymmentä vuotta vanha huima-poika, joka moniaan sanan perästä jo alkoi häntä sinutella. Samoin sinutteli Nosdrew polisimestariakin ja prokuratoria, kuni läheisiä sukulaisia konsanaankin; mutta ison pelin aljettua, rupesivat polisimestari ja prokuratori varsin huolellisesti tarkastamaan kaikkia hänen kaatojaan ja pitämään silmällä jok'ainoata korttia, minkä hän löi.

Huomis-iltana oli Tshitshikow presidentin luona, joka vastaan-otti vieraansa, niitten joukossa kaksi rouvas-ihmistäkin, jotenkin rasvaisessa aamu-nutussa. Sitten oli hän varakuvernörin luona illanvietossa; sitten viinavuokraajan luona suurilla päivällisillä; sitten prokuratorin luona vähäisillä päivällisillä, jotka olivat yhtä hyvät kuin suuretkin; sitten kaupungin kunnan-esimiehen luona jumalanpalveluksen jälkeen suuruksella, joka oli päivällisten arvoinen sekin. Sanalla sanoen, hän ei tullut olleeksi kotonansa hetkeäkään; ravintolaansa tuli hän vaan makaamaan.

Vieras osasi joka hetki esiintyä kokeneena herrasmiehenä, joka ei jää hämille eikä sanattomaksi milloinkaan. Oli keskustelu mistä hyvänsä, aina hän osasi sitä kannattaa: kun puhuttiin hevoslaitoksista, haasteli hän hevoslaitoksistakin; kun puhe oli hyvistä koirista, teki hän tässäkin asiassa monta viisasta muistutusta; kun keskusteltiin käräjäjutusta, osoitti hän tuntevansa tuomarienkin tepposia; kun väitettiin billiardi-pelistä, ei hän ollut outo billiardi-pelissäkään; kun haasteltiin hyvistä töistä, lausui hän hyvistä töistäkin mielipiteitään, oikeinpa kyynelsilmin; kun juteltiin kuuman viinin valmistamisesta, oli hänellä tietoja kuumasta viinistäkin; kun pakinoitiin tulli-virkamiehistä ja tullitarkastajista, puheli hän niistäkin niinkuin itse olisi ollut tullivirkamiehenä ja tarkastajana. Merkillistä kumminkin kuinka hän kaiken tämän osasi verhota jonkinlaiseen kainouteen, osasi taitavasti käyttää itseänsä. Ei hän puhunut kovaa eikä hiljaa, vaan juuri niinkuin pitää. Sanalla sanoen, katso miltä puolelta hyvänsä, hän oli kuin olikin varsin kunnollinen mies. Kaikki kaupungin virkamiehet olivat mielissään tämän vieraan tulosta. Kuvernöri sanoi häntä kelpo mieheksi; prokuratori toimeliaaksi; santarmien överstin mielestä hän oli oppinut mies; presidentistä nähden hän oli tiedokas ja kunnioitettava mies; polisimestari sanoi häntä kunnioitettavaksi ja miellyttäväksi; polisimestarin rouva miellyttävimmäksi ja kohteliaimmaksi ihmiseksi. Jopa itse Sobakevitshkin, joka harvoin puhui kenenkään hyvistä puolista, tultuansa nyt jotenkin myöhään kaupungista ja kokonaan riisuttuansa ja käytyänsä vuoteelle laihan vaimonsa viereen, virkkoi hänelle:

– "Minä olin, kultaseni, iltaa viettämässä kuvernörin luona ja päivällisillä polisimestarin luona ja tulin tuttavaksi kollegian-neuvoksen Pavel Ivanovitsh Tshitshikow'in kanssa; – erinomaisen hauska mies!"

Tähän vastasi puoliso vaan: "hm!" ja sysäsi häntä jalallaan.

Tämmöinen peräti edullinen mielipide syntyi vieraasta kaupungissa ja tämmöisenään se pysyi hamaan siihen asti, kunnes muuan kummallinen ominaisuus ja hanke elikkä kuten maaseuduilla sanotaan merkillinen seikka, josta lukija pian saa tiedon, saattoi ymmälle melkein koko kaupungin.