IV LUKU

Vaunujen tultua ravintolan eteen, käski Tshitshikow pysähtyä, ja sen hän teki kahdestakin syystä: antaakseen hevosten levähtää ja itsekin vähän haukatakseen matkasta. Tekijän täytyy tunnustaa, että hän kadehtii semmoisten ihmisten ruokahalua ja vatsaa. Ei hän välitä vähääkään ylhäisistä herroista Pietarissa ja Moskovassa, joitten aika kuluu miettiessä, mitä muka syötäisi huomenna ja mitä keksittäisi päivälliseksi ylihuomenna, – jotka eivät ryhdy tämmöiseen päivälliseen, ennenkuin ovat pistäneet suuhunsa pillerin, – jotka nielevät ostereita ja meri-hämähäkkejä ja muita menninkäisiä ja lähtevät sitten kylvyille Karlsbad'iin tahi Kaukasiaan. Ei, nämä herrat eivät herätä tekijässä kateutta rahtuakaan. Mutta kas keskinkertaiset herrat, jotka tässä kestikievarissa käskevät eteensä sianlihaa, seuraavassa porsaanpaistia, kolmannessa sampea tai jotakin palvattua makkaraa sipulin kanssa ja sitten istuvat päivällispöytään, niinkuin ei olisi mitään maistettukaan, ja sterletti-liemi mateiden ja mätien kanssa kuohuu ja porisee heidän hampaittensa välissä, ja päälle syödään kalapiirakaisia tahi oikeata kalakukkoa monnikastikkeen kanssa, niin että syrjässäkin oleva saa ruokahalun – kas näillä herroilla vasta on kadehdittava taivaan lahja! Moni ylhäinen herra antaisi paikalla puolet omistamistansa sieluista ja puolet tiluksistaan, pantatuista sekä panttaamattomista, kaikkien sekä ulkomaiseen että venäläiseen malliin tehtyjen koristusten kanssa, antaisi kyllä, saadakseen vaan semmoisen vatsan kuin keskinkertaisella herralla on. Paha vaan, ett'ei semmoista vatsaa kuin keskinkertaisilla herroilla on, voi hankkia mistään rahoista eikä millään tiluksilla, ei parannusten kanssa eikä ilman parannuksia.

Puusta rakettu, mustunut ravintola vastaan-otti Tshitshikow'in kapean, vieraanvaraisen kuistikattonsa alle. Tämä nojasi kahteen vestettyyn puupylvääsen, jotka olivat vanhan-aikuisten kirkon kynttiläjalkain näköiset. Ravintola oli muodoltaan jotakin isonlaisen venäläisen tuvan kaltaista. Leikkauskoristeiset, uudet liistat akkunain ympärillä ja katon räystäillä tekivät järeän vastakohdan sen mustuneita seiniä vasten. Akkunain luukuille oli kuvattu kukkia astioissa.

Kiivettyään ylös kapeita puuportaita myöten avaraan eteiseen, Tshitshikov löysi oven, joka aukesi narahdellen, ja paksun ämmän, joka, kirjavassa kattuna-leniugissä seisten ovella, virkkoi: "Tänne näin, hyvä herra!" Huoneessa tapasi hän pelkkiä vanhoja tuttavia, joita jokainen tapaa vähäisissä puuravintolissa, jommoisia on viljalti teitten varsilla, nimittäin: mustuneen samovarin, sileiksi vestetyt honkaiset seinät, nurkassa kolmikolkkaisen kaapin teekannuineen ja kuppeineen, kullattuja poslinimunia pyhäinkuvain edessä rippumassa sinisissä ja punaisissa nauhoissa, äskenpoikineen kissan, peilin, joka näyttää kahden silmän asemesta neljä ja kasvojen sijasta jonkinlaisen pannukakun, ja vihdoin pyhäin-kuvain taakse pistetyitä kimppuja hyvänhajuisia yrttejä ja neilikoita, niin perinpohjin kuivaneita, että se, joka yritti niitä haistaa, aivasteli vaan eikä mitään muuta.

– "Onko porsasta?" Semmoisella kysymyksellä kääntyi Tshitshikow ovella seisovan ämmän puoleen.

– "On".

– "Pippurijuuren ja kermanko kanssa?"

– "Pippurijuuren ja kerman kanssa".

– "Tuo tänne!"

Ämmä läksi puuhaamaan ja toi lautasen, salvetin, niin tärkätyn, että se oli kankea kuin kuivanut puun kuori, sitten veitsen, jossa oli kellastunut luinen pää ja niin hieno terä kuin kynäveitsessä, sitten kaksihaaraisen kahvelin ja suolakupin, jota oli aivan mahdoton asettaa pöydälle suoraan.

Sankarimme ryhtyi tapansa mukaan heti kohta pakinoille ämmän kanssa, tiedustellen, itsekö hän ravintolaa pitää vai onko tässä isäntää, ja kuinka paljon ravintola antaa tuloja, ja ovatko pojat kodissa, ja onko vanhin poika nainut mies vai nuori mies, mimmoisen otti muijan, saiko paljon myötäjäisiä vai eikö, ja oliko appi tyytyväinen, eikö ollut pahoillansa, että sai liian vähän lahjoja häissä; – sanalla sanoen, ei jättänyt mitään tiedustelematta. Sen jälkeen teki hänen mielensä arvattavasti tietää, mitä tilan-omistajia näillä tienoin on, ja sai tietää, että on niitä paljokin: Blohin'it, Potshitaew'it, Milnoit, Tsherpakow'it, översti nimittäin, Sobakevitsh'it.

– "Vai niin! Tunnetko Sobakevitsh'inkin?" kysyi vieras ja sai kuulla muijan tuntevan sekä Sobakevitsh'in että Manilow'in ja että Manilow on "fiinimpää" sorttia kuin Sobakevitsh. Manilow, näethän, paikalla käskee keittää kanan, kysyypä vasikankin paistia, ja jos on talossa lampaan maksaa, niin pyytää lampaan maksaakin, ja kaikkea tätä hän vaan maistaa. Sobakevitsh sen sijaan vaatii vaan yhtä ainoata lajia, mutta syökin sitten kaikki tyyni, tinkiipä vielä lisääkin samaan hintaan.

Hänen tällä tavoin puhellessaan ja syödessään porsaan paistia, jota oli enää viimeinen pala jäljellä, kuului ulkoa vaunujen kolinaa. Katsahdettuaan ikkunasta, näki hän, että ravintolan edustalle olivat pysähtyneet keveät vaunut, kolme kelpo hevosta edessä. Vaunuista astui maahan kaksi herrasmiestä: toinen valkoverinen, kookas; toinen vähän lyhyempi, mustaverinen. Valkoverisellä oli yllään tummansininen attila-nuttu, toisella ainoastaan kirjava kesänuttu. Kaukaa lähenivät vielä kaleskanpahaiset, tyhjinään, neljä takkukarvaista hevosta edessä, länget rikkinäiset ja valjaat nuorista. Valkoverinen läksi suoraa päätä ylös portaita myöten, sillä välin kuin mustaverinen vielä viipyi pihalla ja kopeloi jotakin vaunuissa, puhellen palvelijan kanssa ja samalla viittoen taampana tuleville kaleskoille. Hänen äänensä tuntui Tshitshikow'ista tutunlaiselle. Sankarimme tarkastellessa mustaveristä miestä, oli valkoverinen jo ennättänyt kopeloimalla löytää oven ja avata sen. Tulokas oli kookas mies, laihanlainen tahikka, kuten sanotaan, kuluneen näköinen, punaiset viiksen haituvat ylähuulessa. Hänen päivettyneistä kasvoistaan sopi päättää, että hän tunsi mitä savu on, elleihän kruudin savu, niin ainakin tupakan. Hän kumarsi kohteliaasti Tshitshikow'ille, joka vastasi tervehdykseen samalla muotoa. Muutaman minutin perästä olisivat he jo olleet vilkkaassa keskustelussa ja hyviä tuttavia keskenään, sillä alku oli jo tehty ja molemmat olivat melkein yht'aikaa lausuneet mielihyvänsä siitä, että eilinen sade oli kokonaan poistanut pölyn maantieltä ja että nyt on niin mieluista ja vilpoista matkustaa, mutta samassa tuli sisään mustaverinen toveri, heitti lakkinsa pöydälle ja reippaasti pöyhötti kädellään sakeat, mustat hivuksensa. Hän oli kooltaan keskinkertainen, solakkaruumiinen mies, posket täydet ja punaiset, hampaat valkoiset kuin lumi ja poskiparrat mustat kuin piki. Reima hän oli ja verevä; terveys se oikein hehkui hänen kasvoillaan.

– "Helei!" huudahti hän äkkiä, levittäen kätensä Tshitshikow'ia kohti.

"Sinäkö täällä?"

Tshitshikow tunsi Nosdrew'in, saman, jonka oli kohdannut päivällisillä prokuratorin luona ja joka muutaman minutin perästä oli tekeytynyt niin tuttavaksi, että rupesi häntä sinuttelemaan, vaikk'ei toinen ollut antanut siihen mitään aihetta.

– "Missä sinä olet käynyt?" kysyi Nosdrew ja odottamatta vastausta jatkoi: "Minäpä tulen, veikkonen, markkinoilta. Saat onnitella minua: kaikki meni minulta, meni kuin Mähösen viina! Uskotkos: ei ole maailmassa vielä ollut tällä pojalla semmoista sutkausta. Aivanhan minä olen tullut nahkahevosilla! Katsopas lystin vuoksi akkunasta!" Näin sanottuaan taivutti hän omin käsin Tshitshikow'in pään, niin että toinen oli vähällä lyödä otsansa akkunan pieleen. "Näetkös tuommoista romua! Tuskin jaksoivat tuoda perille, peiakkaat! Tiellä täytyi minun siirtyä tuon vaunuihin". Nosdrew osoitti sormellaan toveriinsa. "Ettekös te vielä tunne toisianne? Se on lankoni, Mishujew! Koko aamun puhelimme me hänen kanssaan sinusta. Emmeköhän vaan, sanoin minä, kohtaa tänään Tshitshikow'ia, sanoin minä! No voi veikkonen, jos sä tietäisit, mimmoinen sutkaus minulle tuli! Kuules nyt: ei ainoastaan mennyt neljä juoksuria, vaan – kaikki luiskahti ja liuskahti! Eihän minulla ole enää kelloa eikä kellonperiä…" Tshitshikow katsahti ja huomasi, ett'ei hänellä tosiaankaan ollut enää kelloja eikä periäkään. Näyttipä hänestä niinkuin olisi Nosdrew'illa toinen poskipartakin ollut harvempi toista. "Ja annas, että olisi minulla ollut vaan kaksikymmentä ruplaa taskussani", jatkoi Nosdrew, "niin juuri, ei enempää kuin kaksikymmentä, niin olisin voittanut takaisin kaikki tyyni; minä tarkoitan: paitsi sitä, että olisin voittanut kaikki tyyni takaisin, olisi, niin totta kuin minä olen rehellinen mies, kolmekymmentä tuhatta paraillaan miehen taskussa".

– "Niinhän sinä silloinkin puhuit", sanoi valkoverinen, "mutta saatuasi minulta viisikymmentä ruplaa, päästit nekin hyppysistäsi".

– "Enkä olisikaan päästänyt, en Jumal'avita olisikaan! Jos en olisi itse tehnyt tuhmasti, niin en totta toisen kerran olisikaan päästänyt. Jos vaan en olisi parolin jälkeen taivuttanut perhanan seitikkaa, niin olisinpa remauttanut koko pankin".

– "Etpäs remauttanut", virkkoi valkoverinen.

– "En remauttanut, sillä taivutin sopimattomaan aikaan seitikan.

Luuletko sinä sitten tuon majorin mokoman pelaavan hyvin?"

– "Hyvinkö pelannee vai huonosti, mutta sinut hän vaan voitti".

– "Kas sepä sitten!" sanoi Nosdrew. "Kyllä minäkin hänet sillä lailla voitan. Ehei, mutta koetellaanpas pelata kaksosia, niin silloinpa minä tahtoisin nähdä millainen pelaaja hän on, tahtoisin minä vaan nähdä! Mutta sen sijaan, veikkoseni Tshitshikow, kylläpäs me siellä hurrattiin ensimmäisinä päivinä! Markkinat olivat mitä oivallisimmat. Itse kauppamiehetkin sanovat, ett'ei mointa ihmistulvaa vielä ole milloinkaan ollut. Kaikki, mitä olin tuonut maalta, möin erittäin edulliseen hintaan. Ja sitten, veli veikkonen, kuinka me hurrattiin! Nytkin vielä, kun muistuu mieleen … hitto vieköön! minä tarkoitan: sääli, ett'et ollut sinäkin siellä. Aatteles, kolmen virstan päässä kaupungista majaili rakuna-rykmentti. Uskotkos, että kaikki upserit, jok'ikinen mies … neljäkymmentä miestä oli pelkkiä upsereita kaupungissa … ja kun me, veikkonen, ruvettiin juomaan … ratsumestari Potselujew … kelpo mies, tiedäs! viikset niin tuommoiset noin! Bordeaux se on hänen kielellään vaan porkkelia. 'Tuopas veikkonen', sanoi hän, 'porkkelia pullollinen!' Luutnantti Kuvshinnikow… Voi veikkonen, mikä armas mies! se, se vasta on, sopii sanoa, hurraaja se! Me olimme aina yhdessä. Ja mimmoisia viinejä antoi meille Ponomarew! Hän on, tiedäs, suuri roisto, eikä hänen puodistaan saa ottaa mitään: viiniin sekoittaa hän kaikenlaista roskaa – santelia, poltettua korkkia, jopa seljallakin hämmentelee, lurjus; mutta kun hän sitten joskus vetäiseekin takakamarista, jota hän sanoo erityiseksi, vetäisee pullon ja toisen, niin se on sula paratiisi, veikkonen. Sampanja oli meillä semmoista … mitä on kuvernörin sampanja sen rinnalla? Kaljaa vaan. Aatteles, se ei ollut Cliquot, mutta Cliquot-Materadour, se on: kaksinkertainen Cliquot. Ja vielä saatiin häneltä pullollinen Franskan viiniä, nimellä Bon-bon. Hajuko? Ruususia ja kaikki mitä tahdot. Kylläpä hurrattiin!.. Meidän jälkeemme tuli joku ruhtinas, lähetti puotiin sampanjaa hakemaan – ei niin pulloa enää koko kaupungissa; upserit olivat juoneet kaikki tyyni. Tiedätkös, päivällisillä join minä yksinäni seitsemäntoista pulloa sampanjaa".

– "Seitsemäätoista pulloa sinä et juo", huomautti vaaleaverinen.

– "Juon, niin totta kuin olen rehellinen mies, juon", vastasi Nosdrew.

– "Puhu mitäs puhut, sen minä vaan sanon, ett'es juo kymmentäkään".

– "Lyödäänpäs veto!"

– "Miksikä vetoa?"

– "Pane nyt vetoon pyssy, jonka ostit kaupungista".

– "Enkä pane".

– "Pane nyt vaan, koetapas".

– "Enkä koetakaan".

– "Kyllä pian olisitkin pyssyäsi vailla. Voi Tshitshikow, velikulta! minä tarkoitan: sääli, ett'ei ollut sinua siellä! Sinä et olisi luopunut luutnantti Kuvshinnikow'ista, sen minä tiedän. Te olisitte niin merkillisesti sopineet yhteen. Se on jotakin toista kuin prokuratori ja kaikki lääninhallituksen saiturit meidän kaupungissa, jotka vapisevat jok'ainoasta kopekasta. Tämä, tiedätkös, jos niinkuin faraota tai nakkia tai mitä hyvänsä, niin aina valmis. Voi sinua, Tshitshikow, miks'et sinä voinut tulla sinne? Sinä sen peto, suoraan sanoen, kanalja semmoinen! No kas niin, anna suuta, armas ystävä, rakastanpa sinua kuin omaa henkeäni! Mishujew, katsos tänne, katsos, tässä kaksi miestä, jotka kohtalo on saattanut yhteen! No mitä hän oikeastaan on minulle tai minä hänelle? Hän on tullut taivas ties mistä, minä taas asun täällä… Entäs, veikkonen, niitä vaunuja, mikä joukko, ja kaikki noin en gros! Kierautin minä siellä myös kerran onnen pyörää ja voitin kaksi pomata-tölkkiä, ja poslinimaljan ja kitaran. Panin sitten kaikki kerrassaan pyörälle ja sinne menivät pahukset kaikki tyyni, vielä lisäksi menetin kuusi ruplaa. Ja tiedätkös, millainen kurtisöri se on, tuo Kuvshinnikow? – Me olimme hänen kanssaan melkein kaikissa baaleissa. Yksi neitonen, tiedäs, oli semmoisessa pöyhkeässä puvussa, pitsit ja pätsit ja hitto ties mitä vaan ei ollutkaan hänen päällään! Jo minä ajattelin: 'Hitto vieköön!' Mutta Kuvshinnikov, minä tarkoitan: se on semmoinen veitikka, istui hänen viereensä ja ala sitten laskettelemaan hänelle franskaksi hienoa semmoista… Tiedätkös, ei työmuijatkaan saaneet olla häneltä rauhassa. Hän nimitti sitä: entäs jos niinkuin mansikoita! Kaloja ja kapasampia oli tuotu aivan erinomaisia. Toin minä sentään mukanani yhden – hyvä oli, että huomasin ostaa, niin kauan kuin vielä oli rahoja. Minnes sinä olet matkalla?"

– "Olenhan vaan erään herrasmiehen luokse", vastasi Tshitshikow.

– "No mitä joutavia! Heitä herrasmies hiiteen! Lähtään meille!"

– "Ei sovi; minulla on asioita".

– "Ja kaikkia vielä! Keksiipäs näet jos jotakin. Voi sinua, vekkuli Ivanovitsh!"

– "Niin, asioita on ja tärkeitäkin!"

– "Pannaan vetoa: sinä valehtelet! Sano vaan, kenenkä luokse?"

– "No Sobakevitsh'in luokse".

Nyt purskahti Nosdrew nauramaan ja nauroi sillä lavalla kuin ainoastaan nauraa terve, verevä mies, jolta näkyy jok'ainoa hammas, kaikki valkoisia kuin sokeri, ja posket tärisevät ja hypähtelevät, ja naapuri kahden oven takana, kolmannessa huoneessa herää makeasta unestaan, ällistyy ja virkkaa: "kylläpäs sitä nyt hirnuttaa!"