– Minä ymmärrän! Arsène Lupin ei herätä täydellistä luottamusta. Hän pistää puoli miljoonaa taskuunsa eikä annakaan panttivankia pois. Kuinka väärin minut tunnette! Siksi että kohtalo on saattanut minut tekemään tekoja, jotka ovat hiukan… erikoisia, niin epäillään minun sanaani, minun, minun, joka olen niin tahdikas ja hienotunteinen! Sitä paitsi, herra Detinan, jos pelkäätte, niin avatkaa ikkuna ja huutakaa apua. Kadulla lienee kymmenkunta salapoliisia.

– Niinkö luulette?

Arsène Lupin nosti ikkunanverhoa ylös.

– Minä luulen, että herra Gerbois ei pystynyt harhauttamaan Ganimardia… Mitä minä sanoinkaan? Tuolla hän onkin, tuo vanha veikko!

– Onko se mahdollista! huudahti professori. – Minä vannon kuitenkin…

– Ettette ole minua pettänyt? Sitä en epäilekään, mutta nuo veitikat ovat ovelia. Kas, tuolla on Folenfant! Ja Grèaume… ja Dienzy! Kaikki minun hyvät ystäväni.

Herra Detinan katsoi kummastuneena häneen. Mikä rauhallisuus! Hän nauroi, aivan kuin leikkisi jotain lasten leikkiä, eikä mikään vaara uhkaisi häntä.

Vielä enemmän kuin salapoliisien näkeminen rauhoitti tämä tyyneys asianajajaa. Hän poistui pöydän luota, jolla olivat nuo setelit.

Arsène Lupin otti molemmat pakat, erotti niistä kummastakin kaksikymmentäviisi seteliä, ja sanoi ojentaen herra Detinanille kokoamansa viisikymmentä seteliä:

– Herra Gerboisin ja Arsène Lupinin suorittama palkkio. Me olemme näin paljon teille velkaa.

– Te ette ole minulle mitään velkaa, vastasi herra Detinan.

– Kuinka niin? Niin paljon vaivaa kuin olemme teille tuottaneet!

– Ja niin paljon iloa kuin nämä vaivat ovat minulle tuottaneet!

– Se tahtoo sanoa, että te ette tahdo ottaa mitään vastaan Arsène Lupinilta. Sellaista se on, hän huokasi, – kun ihmisellä on niin paha maine.

Hän ojensi nuo viisikymmentätuhatta frangia professorille.

– Hyvä herra, tämän hauskan tutustumisemme muistoksi, sallikaa minun antaa nämä teille: se on minun häälahjani neiti Gerboisille.

Herra Gerbois otti nopeasti rahat, mutta väitti:

– Tyttäreni ei mene naimisiin.

– Hän ei mene, jos te kiellätte häneltä suostumuksenne. Mutta hänellä on kova halu päästä naimisiin.

– Mistä sen tiedätte?

– Minä tiedän, että nuoret tytöt usein unelmoivat isänsä suostumuksesta. Kaikeksi onneksi löytyy hyviä haltijoita, joiden nimi on Arsène Lupin, jotka pöytälaatikoista löytävät noiden suloisten sielujen salaisuudet.

– Ettekö löytänyt muuta? kysyi herra Detinan. – Minä myönnän olevani hyvin utelias tietämään, miksi te piditte niin hellää huolta tuosta huonekalusta.

– Historiallisista syistä. Vaikka, vastoin herra Gerboisin luuloja sen ei laatikoissa ollutkaan muuta aarretta kuin tuo arpalippu – ja sitä minä en tietänyt – niin minä halusin saada sen itselleni ja etsin kauan. Tämä lehtikuusesta ja mahongista tehty pöytä, jota koristaa acanthuslehti-koristeet, löydettiin pienestä syrjäisestä talosta Boulognesta, jossa asui Marie Walewska, ja erään sen laatikon kyljessä on seuraava kirjoitus: Omistanut Napoleon I:lle Ranskan keisarille, hänen uskollisin palvelijansa, Mancion, ja sen yläpuolella ovat nämä puukon kärjellä kaiverretut sanat: "Sinulle, Marie." Myöhemmin Napoleon antoi tehdä kopion siitä keisarinna Josephinea varten – siten Malmaisonissa ihailtu pöytä olikin vain epätäydellinen kopio siitä, joka nyt kuuluu minun kokoelmiini.

Professori huokasi:

– Jos minä sen olisin tietänyt kauppiaan luona, niin kuinka mielelläni olisin sen silloin luovuttanut teille!

Arsène Lupin sanoi nauraen:

– Ja teillä olisi siitä ollut se suuren suuri etu, että olisitte yksinänne saanut pitää numeron 514 – sarja 23.

– Eikä se olisi saattanut teitä ryöstämään minulta tytärtäni, joka on tästä kaikesta varmaankin aivan kauhistunut.

– Tästäkö kaikesta?

– Tuo ryöstö…

– Mutta, hyvä herra, te erehdytte. Neiti Gerboisia ei ole ryöstetty.

– Minun tytärtäni ei ole muka ryöstetty!

– Ei suinkaan. Jos sanoo ryösti, tarkoittaa se väkivaltaa. Hän on aivan vapaaehtoisesti suostunut panttivangiksi.

– Vapaaehtoisesti! sanoi herra Gerbois aivan ymmällään.

– Ja melkeinpä omasta pyynnöstään! Miten nuori, viisas tyttö, kuten neiti Gerbois on, jolla sitä paitsi on salainen rakkaus rinnassaan, olisi kieltäytynyt hankkimasta itselleen takaisin myötäjäisiään! Minä vannon teille, että oli helppoa saada hänet ymmärtämään, että millään muulla keinolla ei voinut saada teitä taipumaan.

Herra Detinan oli tästä suuresti huvittunut. Hän väitti:

– On aivan mahdotonta otaksua, että neiti Gerbois olisi suostunut teidän ehdotuksiinne.

– Ei minun. Minulla ei ole edes kunnia tuntea häntä. Eräs minun naisystäväni otti tämän asian huolekseen.

– Epäilemättä tuo autossa ollut vaaleatukkainen nainen, keskeytti herra Detinan.

– Juuri niin. Heti kun he tapasivat toisensa ensi kerran lyseon luona oli kaikki sovittu. Sen jälkeen ovat neiti Gerbois ja hänen uusi ystävättärensä matkustelleet, ovat olleet Belgiassa ja Hollannissa, matka on ollut hyvin hauska ja opettavainen nuorelle tytölle. Sitä paitsi hän selittää kyllä kaiken itse…

Eteisen ovikello soi, ensin nopeasti kolme kertaa perätysten, sitten kerran erikseen, ja sitten vielä kerran.

– Se on hän, sanoi Lupin, – oletteko niin hyvä, herra Detinan ja avaatte…

Asianajaja riensi avaamaan.

Kaksi nuorta naista astui sisään. Toinen heittäytyi herra Gerboisin syliin. Toinen lähestyi Lupinia. Hän oli kookas, kaunisvartaloinen, kalpeakasvoinen, ja hänen säkenöivä vaalea tukkansa oli keskeltä jakauksella ja koottu nutturalle. Hän oli pukeutunut mustiin, ilman muita koruja kuin viisinkertainen agaattikaulanauha, mutta yhtäkaikki hän teki hienon ja ylhäisen vaikutuksen.

Arsène Lupin vaihtoi muutaman sanan hänen kanssaan ja kumarsi sitten neiti Gerboisille:

– Minä pyydän anteeksi, neiti, kaikkia niitä vaivoja, joita olette saanut kärsiä, mutta toivon, ettette ole tuntenut itseänne kovin onnettomaksi.

– Onnettomaksi! Minä olisin ollut hyvinkin onnellinen, ellei isä raukkaani olisi ollut.

– Kaikki on siis hyvin. Syleilkää häntä uudelleen ja käyttäkää tilaisuutta hyväksenne – se on verraton – puhuakseni hänelle serkustanne.

– Serkustani… mitä tämä tietää? Minä en ymmärrä…

– Kyllä te ymmärrätte. Serkustanne Philippestä, tuosta nuoresta miehestä, jonka kirjeitä te niin uskollisesti säilytätte.

Suzanne punastui, joutui aivan hämilleen ja lopulta Lupinin neuvon mukaan heittäytyi uudelleen isänsä kaulaan.

Lupin katseli heltyneenä heitä kumpaakin.

– Kuinka kauniin palkinnon saakaan hyvästä työstä? Liikuttava näky! Onnellinen isä! Onnellinen tytär! Ja kun ajattelen, että, sinä Lupin, olet tämän onnen saanut aikaan! Nämä olennot kerta vielä siunaavat sinua. Sinun nimeäsi mainitaan rakkaudella lapsenlapsille.

Hän meni ikkunaa kohden.

– Onko kunnon Ganimard yhä vielä tuolla? Hän olisi niin mielellään katsomassa tätä liikuttavaa kohtausta! Mutta ei, häntä ei näy enää… ei enää ketään… ei häntä, eikä muita… Perhana! Tilanne taitaa käydä vakavaksi… En hämmästyisi, vaikka he jo olisivat portin luona tai ovenvartijan luona tai aivan portailla!

Herra Gerbois teki liikkeen. Nyt kun hän oli saanut tyttärensä takaisin, näki hän todellisuuden selvästi. Hänen vastustajansa vangitseminen tuottaisi hänelle puoli miljoonaa. Vaistomaisesti hän astui askeleen. Kuin sattumalta seisoi Lupin hänen tiellään.

– Minne aiotte, herra Gerbois? Puolustaako minua heitä vastaan? Te olette aivan liian rakastettava! Älkää vaivautuko! Sitä paitsi, vakuutan teille, että he ovat paljon heikommassa asemassa kuin minä.

Ja hän jatkoi miettiväisenä:

– Mitä he oikeastaan tietävät? Että te olette täällä, ja ehkä myös neiti Gerbois, sillä he ovat varmaankin nähneet hänen saapuvan tuntemattoman naisen seurassa. Mutta minun täällä oloani eivät he voi kuvitellakaan. Miten minä olisin voinut tunkeutua taloon, jonka he ovat tänä aamuna tarkastaneet kellarista ullakolle asti? Ei, luultavaa on, että he odottavat minua siepatakseen minut kiinni… miesparat! Jos he eivät arvaa tuon tuntemattoman naisen olevan minun lähettämäni ja otaksu hänen toimekseen annetun toimittaa vaihtokauppa… Joka tapauksessa he aikovat vangita hänet hänen poistuessaan.

Ovikello soi.

Jyrkällä liikkeellä Lupin vaati herra Gerboisia jäämään paikoilleen ja sanoi kuivalla, käskevällä äänellä:

– Seis, hyvä herra, ajatelkaa tytärtänne ja olkaa järkevä, muuten…

Mitä teihin tulee, herra Detinan, niin minulla on teidän sananne.

Herra Gerbois jäi kuin naulittuna seisomaan paikoilleen. Asianajaja ei liikahtanutkaan.

Hätäilemättä Lupin otti hattunsa. Siinä oli hiukan tomua, hän pyyhkäisi sen hihallaan pois.

– Hyvä herra Detinan, jos joskus tarvitsette minua… Sydämellisimmät onnitteluni teille, neiti Suzanne, ja tervehdykseni herra Philippelle.

Hän otti taskustaan raskaan, kultakuorisen kellon.

– Herra Gerbois, kello on nyt neljäkymmentäkaksi minuuttia yli kolmen; kello kolme ja neljäkymmentäkuusi annan teille oikeuden poistua tästä huoneesta… Ei minuuttiakaan sitä ennen, eikö niin?

– Mutta he voivat tulla väkivalloin sisään, ehätti herra Detinan sanomaan.

– Tehän unohdatte lain määräykset! Ganimard ei koskaan uskalla loukata Ranskan kansalaisen kotirauhaa. Meillä olisi aikaa pelata korttia. Mutta suokaa anteeksi, te kolme näytätte niin levottomilta, enkä minä tahtoisi käyttää väärin…

Hän laski kellonsa pöydälle, avasi salin oven ja kääntyi vaaleatukkaisen naisen puoleen:

– Oletteko valmis, ystäväni?

Hän antoi tietä naiselle, kumarsi vielä kerran hyvin kunnioittavasti neiti Gerboisille, poistui ja sulki oven jäljestään.

Ja hänen kuultiin eteisessä sanovan kovalla äänellä:

– Hyvää päivää, Ganimard, miten voitte? Viekää minulta terveisiä rouva Ganimardille. Minä tulen jonain päivänä hänen luokseen aamiaiselle. Hyvästi, Ganimard.

Uusi ovikellonsoitto, kova ja kiivas, sitten kuului koputusta ja ääniä portailta.

– Kolme ja neljäkymmentäviisi, sopersi herra Gerbois.

Muutaman sekunnin päästä hän päättäväisesti astui eteiseen. Lupin ja vaaleatukkainen nainen eivät enää olleet siellä.

– Isä! Et saa… odota! huudahti Suzanne.

– Odottaa? Sinä olet hullu! Olisinko hienotunteinen mokomalle veijarille. Ja puoli miljoonaa!

Hän avasi oven.

Ganimard syöksyi sisään.

– Tuo nainen… missä hän on ja Lupin?

– Hän oli täällä. Hän on täällä!

Ganimard huudahti riemusta:

– Me saamme hänet kiinni… talo on saarrettu!

Herra Detinan huomautti:

– Mutta keittiön portaat?

– Keittiön portaat päättyvät pihalle, eikä sieltä pääse pois muuta kuin portin kautta, kymmenen miestä vartioi sitä.

– Mutta hän ei tullut portin kautta. Hän ei siis poistukaan sitä tietä…

– Mistä sitten? vastasi Ganimard, – läpi ilmanko?

Hän veti erään verhon syrjään. Näkyi pitkä käytävä, joka vei keittiöön. Ganimard riensi juoksujalkaa sitä pitkin ja näki että keittiön portaille vievä ovi oli lukittu. Hän huusi ikkunasta poliisille:

– Eikö ketään?

– Ei ketään.

– Hän on siis huoneistossa! He ovat piiloutuneet johonkin huoneeseen! Heidän on ollut aivan mahdotonta päästä pakoon. Sinä Lupin, olet petkuttanut minua, mutta tällä kertaa minä saan kostaa.

* * * * *

Kello seitsemän illalla poliisipäällikkö Dudouis, joka hämmästyksekseen ei ollut saanut mitään tietoja, saapui Clapeyron-kadun varrella olevaan taloon. Hän kyseli taloa vartioivilta salapoliiseilta, sitten meni herra Detinanin luo, joka vei hänet työhuoneeseensa. Täällä hän näki miehen, tai oikeammin kaksi jalkaa, jotka liikkuivat matolla, kehon ollessa syvällä takan sisällä.

– Oh, oh! ähkyi tukahtunut ääni.

Ja etäisempi ääni, joka tuli aivan ylhäältä, vastasi:

– Ohoi, ohoi!

Herra Dudouis huudahti nauraen:

– Mutta, Ganimard, miksi te olette ruvennut nuohoojaksi?

Tarkastaja tuli esiin takasta kasvot mustina, vaatteet tuhkan peitossa, silmät kiiluen raivosta; häntä oli vaikea tunteakaan.

– Minä etsin häntä, hän ärähti.

– Ketä?

– Arsène Lupinia… Arsène Lupinia ja hänen ystävätärtään.

– Vai niin! Ja te kuvittelette heidän olevan piilossa piipussa.

Ganimard nousi ja laskien esimiehensä hihalle mustat sormensa sanoi raivosta käheällä äänellä:

– Missä he sitten olisivat? Täytyyhän heidän jossain olla. He ovat samanlaisia olentoja kuin te ja minäkin, lihaa ja verta. Sellaiset eivät haihdu kuin höyry.

– Eivät, mutta he katoavat kumminkin.

– Mitä tietä? Mitä tietä? Talo on saarrettu! Katolla on poliiseja.

– Mutta viereinen talo?

– Se ei ole mitenkään yhteydessä tämän kanssa.

– Toisten kerrosten huoneistot?

– Minä tunnen kaikki vuokralaiset: he eivät ole nähneet ketään, he eivät ole kuulleet kenenkään liikkuvan.

– Oletteko varma siitä, että tunnette heidät kaikki?

– Kaikki. Portinvartija vastaa heistä. Sitä paitsi olen varmuuden vuoksi sijoittanut miehen jokaiseen huoneistoon.

– Meidän täytyy saada hänet kiinni.

– Sitä minäkin sanon, sitä minäkin sanon. Meidän täytyy, ja me sen teemmekin, sillä he molemmat ovat täällä… he eivät voi olla olematta täällä. Olkaa rauhassa, jollei se onnistu tänä iltana, niin se onnistuu huomenna. Minä voin mennä nukkumaan sen asian takeeksi.

Hän meni nukkumaan todellakin, ja teki samaa seuraavana ja sitä seuraavanakin päivänä. Ja kun kolme päivää ja kolme yötä oli kulunut, niin ei hän ollut löytänyt kiinnisaamatonta Lupinia eikä hänen yhtä kiinnisaamatonta toveriaan, eikä hän ollut keksinyt pienintäkään seikkaa, jonka avulla hän olisi voinut tehdä pienimpiäkään johtopäätöksiä.

Siksi ei hän myöskään muuttanut ensi hetkellä lausumaansa mielipidettä:

– Niin kauan kuin ei löydy mitään jälkeä heidän paostaan, he ovat täällä!

Ehkä hän sielunsa sisimmässä horjui vakaumuksessaan, mutta hän ei tahtonut sitä myöntää. Ei, tuhat kertaa ei, mies ja nainen eivät katoa tuolla tavoin kuin lastensatujen pahat haltijat. Ja rohkeuttaan menettämättä hän jatkoi etsimistään ja nuuskimistaan, ikään kuin toivoen löytävänsä heidät jostain salaisesta piilopaikasta tai sulaneina yhteen talon seinätiilien kanssa.