Jos hylkäätte ehdotukseni, niin olen ryhtynyt toimenpiteisiin, joista tulos on oleva sama. Mutta paitsi niitä suuria ikävyyksiä, joita ehdotukseni hylkääminen toisi mukanaan, niin kärsitte vielä lisäksi kahdenkymmenenviidentuhannen frangin tappion ylimääräisten menojen suorittamiseksi.

Ottakaa vastaan, hyvä herra, syvän kunnioitukseni vakuutus.

Arsène Lupin."

Epätoivoissaan teki herra Gerbois sen tavattoman virheen, että näytti muille tämän kirjeen ja antoi siitä ottaa kopioita. Hänen suuttumuksensa sai hänet tekemään kaikenlaisia tyhmyyksiä.

– Ei ropoakaan! Hän ei saa ropoakaan! hän huusi sanomalehtimiehille. – Jakaisinko sitä, mikä kuuluu minulle? En koskaan. Repiköön hän arpalipun rikki, jos hän tahtoo!

– Onhan viisisataatuhatta frangia aina enemmän kuin ei mitään.

– Nyt ei ole kysymys siitä, vaan minun oikeuksistani, ja ne minä hankin itselleni tuomioistuimen edessä.

– Hyökkäätte Arsène Lupinia vastaan? Se olisi järjetöntä.

– En, mutta Credit Foncieria vastaan. Sen täytyy luovuttaa minulle minun miljoonani.

– Arpalippua vastaan tai todistusta vastaan, että te sen olette ostanut.

– Todistus on olemassa, koska Arsène Lupin tunnustaa varastaneensa kirjoituspöydän.

– Onko Arsène Lupinin sana pätevä oikeuden edessä?

– Samapa se, minä ajan asiaani.

Suuri yleisö oli riemuissaan. Lyötiin vetoa, toiset väittivät, että Lupin saisi herra Gerboisin taipumaan, toiset että hän saisi palkan uhkauksistaan. Asia kävi hyvin jännittäväksi, niin epätasaiset olivat taistelevien voimat, toinen hyökkäsi suoraan, toinen oli kauhuissaan kuin saarrettu metsänpeto.

Perjantaina kaikki tappelivat saadakseen käsiinsä l'Echo de Francen, kaikki tutkivat kuumeisesti viidettä sivua, jossa pikkuilmoitukset olivat. Ei ainoatakaan riviä ollut siellä osoitteella Herra Ars. Lup. Arsène Lupinin röyhkeään vaatimukseen herra Gerbois vastasi äänettömyydellä. Se oli sodanjulistus.

Samana iltana kertoivat sanomalehdet, että neiti Gerbois oli ryöstetty kotoaan.

* * * * *

Meitä huvittaa tässä Arsène Lupinin toimeenpanemassa näytelmässä poliisin ehdottomasti naurettava asema. Kaikki tapahtuu sen tietämättä. Lupin puhuu, kirjoittaa, varoittaa, käskee, uhkaa, panee toimeen, ikään kuin ei olisi olemassakaan poliisipäällikköä, salapoliiseja, komisarioita, sanalla sanoen ketään, joka voisi estää hänen aikeitaan. Poliisi on aivan kuin olematon hänelle. Sitä estettä hän edes ei ota lukuun.

Ja yhtä kaikki poliisi on liikkeellä! Heti kun on kysymys Arsène Lupinista, niin arvoasteikon yläpäästä alapäähän kaikki syttyy tuleen, kiehuu ja kuohuu raivosta. Lupin on vihollinen, vihollinen, joka ilkkuu, ärsyttää, halveksii, tai mikä pahinta, ei välitä vähääkään.

Ja mitä saattaa tehdä sellaista vihollista vastaan? Kahtakymmentä vaille kymmenen, palvelijattaren todistuksen mukaan, Suzanne lähti kotoaan. Viisi minuuttia yli kymmenen ei hänen isänsä lähtiessään lyseosta nähnyt hänen seisovan katukäytävällä, jossa hänen tapansa oli odottaa. Kaikki oli siis tapahtunut kaksikymmentä minuuttia kestäneen kävelyn aikana kotoa lyseolle tai ainakin lyseon lähettyville.

Kaksi naapuria sanoi tavanneensa hänet kolmensadan askeleen päässä kotoaan. Eräs nainen oli nähnyt pitkin katua kävelevän naisen, jonka tuntomerkit vastasivat Suzannea. Ja sen jälkeen? Sen jälkeen ei ollut mitään tietoa.

Tiedusteltiin joka taholta, kuulusteltiin rautatievirkailijoita ja kaupunginportin virkamiehiä. He eivät sinä päivänä olleet nähneet mitään, joka olisi näyttänyt nuoren tytön ryöstöltä. Ville-d'Arayssä kuitenkin eräs kauppias kertoi myyneensä bensiiniä autolle, joka tuli Pariisista. Etuistuimella oli kuljettaja, autossa sisällä istui vaaleatukkainen nainen – harvinaisen vaaleatukkainen, lisäsi todistaja. Tuntia myöhemmin auto palasi Versaillesista. Liikenne tungos pakotti sitä hiljentämään vauhtiaan, jolloin kauppias saattoi nähdä jo ennen huomaamansa vaalean naisen rinnalla toisen, joka oli kiedottu huiveihin ja harsoihin. Ei ollut epäilystäkään, että se oli Suzanne Gerbois.

Mutta silloin oli pakko olettaa ryöstön tapahtuneen keskellä päivää, väkirikkaalla kadulla, aivan kaupungin keskellä!

Miten? Missä? Kukaan ei ollut kuullut huutoa, ei huomannut epäilyttävää liikettä.

Kauppias mainitsi auton tuntomerkit, umpinainen 24 hevosvoimainen Peugeon, väriltään tummansininen. Tiedusteltiin autovuokraamon johtajattarelta, rouva Bob-Walthourilta, jonka erikoisalana oli järjestää auton avulla tehtäviä ryöstöjä. Perjantaiaamuna hän oli aivan oikein vuokrannut koko päiväksi Peugeonin vaaleatukkaiselle naiselle, jota hän sen koommin ei ollut nähnyt.

– Mutta kuljettaja?

– Oli Ernest-niminen, hän oli edellisenä päivänä otettu palvelukseen erinomaisten suosituskirjeittensä nojalla.

– Onko hän täällä?

– Ei, hän toi auton takaisin, mutta sen jälkeen hän ei ole näyttäytynyt.

– Emmekö voisi saada tietoja hänestä?

– Kyllä, niiden henkilöiden kautta, jotka suosittelivat häntä. Tässä on heidän nimensä.

Käytiin niiden henkilöiden luona. Ei kukaan heistä tuntenut Ernestiä.

Niin ollen seurasi mitä johtolankaa tahansa päästäkseen tästä hämärästä, niin joutui keskelle uusia arvoituksia.

Herra Gerboisilla ei ollut voimia jatkaa taistelua, joka oli alkanut hänen kannaltaan niin murskaavalla tavalla. Tyttärensä katoamisen jälkeen hän oli aivan toivoton, kärsi omantunnonvaivoja ja antautui.

l'Echo de Francessa ilmestyi pieni ilmoitus ja suuri yleisö ymmärsi sen, näki hänen alistuvan kaikkeen mitään vastaväitteitä tekemättä.

Voitto oli saavutettu, sota oli loppunut neljässä vuorokaudessa.

* * * * *

Kaksi päivää myöhemmin herra Gerbois astui Credit Foncierin pihan poikki. Tultuaan johtajan luo, hän ojensi numeron 514 – sarja 23. Johtaja hyppäsi seisaalleen.

– Se on siis teillä? Te olette saanut sen takaisin?

– Se oli sekaantunut muiden paperien joukkoon, tässä se on, vastasi herra Gerbois.

– Mutta tehän väititte… olihan kysymys…

– Pelkkää juttua ja valhetta.

– Mutta meidän pitäisi kuitenkin saada joitakin papereita takeeksi.

– Riittääkö komentajan kirje?

– Riittää.

– Tässä se on.

– Hyvä on. Olkaa hyvä ja jättäkää nämä paperit huostaamme. Meillä on viisitoista päivää tutkiaksemme, että paperit ovat oikeat. Minä ilmoitan heti, kun voitte tulla nostamaan rahat. Tästä lähin uskon, että oman etunne vuoksi olette vaiti ja annatte tämän asian päättyä hiiskumatta sanaakaan.

– Se onkin aikomukseni.

Herra Gerbois ei puhunut asiasta, eikä pankinjohtajakaan. Mutta on salaisuuksia, jotka tulevat ilmi, vaikka kukaan ei ole niistä puhunutkaan, ja äkkiä saatiin tietää, että Arsène Lupin oli rohjennut lähettää herra Gerboisille numeron 514 – sarja 23! Kaikki ottivat tämän uutisen vastaan hämmästyksellä ja ihastuksella. Mikä verraton pelaaja oli hän, joka heitti pöydälle niin tärkeän valtin, tuon kallisarvoisen arvan! Hän ei varmaankaan ollut lyönyt sitä pöytään muuta kuin ehdoin tahdoin saadakseen esiin toisen kortin, jonka kautta asiat saavat tasapainonsa. Mutta jos tuo nuori tyttö pääsisi pakoon? Jos onnistuttiin pelastamaan hänet siitä ansasta, johon hän oli joutunut?

Poliisi tiesi ja tunsi vihollisensa heikon kohdan ja ponnisti voimiaan. Jos Arsène Lupinilta on aseet poissa, jos hän itse on ne heittänyt, jos hän sotkeutuu omiin suunnitelmiinsa, ei saa penniäkään ahneesti haluamastaan miljoonasta… niin silloin heti naurajat ovat toisella puolella.

Mutta Suzannen piilopaikka oli löydettävä. Sitä ei löydetty eikä hän siis myöskään päässyt pakoon!

Samapa se, ajateltiin, asia on selvä, Arsène on saavuttanut ensimmäisen voiton. Mutta vaikein oli vielä jäljellä! Neiti Gerbois oli hänen käsissään, eikä Lupin luovuttaisi häntä muuta kuin viittäsataatuhatta frangia vastaan. Mutta missä ja miten tuo vaihto saattoi tapahtua? Jotta tämä vaihto voisi tapahtua, niin heidän täytyi tavata toisensa, ja silloinhan herra Gerbois voisi ilmoittaa siitä poliisille ja siten saada tyttärensä käsiinsä samalla säilyttäen rahansa?

Kyseltiin professorilta. Aivan murtuneena, haluten olla puhumatta koko asiasta mitään, hän ei antanut mitään tietoja.

– Minulla ei ole mitään sanottavaa, minä odotan.

– Ja neiti Gerbois?

– Etsimistä jatketaan.

– Onhan Arsène Lupin kirjoittanut teille?

– Ei ole.

– Vakuutatteko sen?

– En.

– Siis te myönnätte sen. Mitä hän on määrännyt tehtäväksenne?

– Ei minulla ole mitään sanottavaa.

Hyökättiin Detinanin kimppuun. Hän oli yhtä vaitelias.

– Herra Lupin on asiakkaani, hän vastasi hyvin juhlallisesti, – ymmärrättehän, että minun täytyy olla hyvin vaitelias.

Tämä salaperäisyys ärsytti suurta yleisöä. Jotain juoniteltiin salassa. Arsène Lupin punoi juoniaan, ja poliisi piti yötä päivää silmällä herra Gerboisia. Kolme lopputulosta oli edessä: vangitseminen, täydellinen voitto, tai surkean naurettava häviö.

Mutta yleisö sai uteliaisuutensa vain osaksi tyydytetyksi, ja seuraavilla sivuilla paljastetaan totuus ensi kertaa kokonaan.

* * * * *

Tiistaina 12. päivänä maaliskuuta herra Gerbois sai tavallisen kirjekuoren sisällä ilmoituksen Credit Foncierista.

Torstaina kello yhden junalla hän lähti Pariisiin. Kello kaksi annettiin hänelle nuo tuhat tuhannen frangin seteliä.

Sillä aikaa kun hän seteli seteliltä niitä vapisten selaili – olihan tuo rahasumma lunnaat Suzannen vapaudesta – puheli kaksi miestä ajoneuvoissa, jotka olivat seisahtuneet vähän matkan päähän pankin ovesta. Toisella oli harmahtava tukka ja arvokas ulkomuoto, joka oli ristiriidassa hänen vähäpätöisen virkapukunsa kanssa. Se oli ylitarkastaja Ganimard, vanha Ganimard, Lupinin leppymätön vihamies. Ja Ganimard sanoi apulaiselleen Folenfantille:

– Se ei kestä kauan… viiden minuutin kuluttua näemme vanhuksen jälleen. Onko kaikki valmiina?

– Täydellisesti.

– Montako meitä on?

– Kahdeksan, joista kaksi polkupyörillä.

– Ja minä, joka vastaan kolmea. Kyllä se riittää, mutta liikoja siinä ei ole. Gerbois ei millään muotoa saa päästä käsistämme… muuten saamme sanoa hyvästi kaikelle! Hän menee tapaamaan Lupinia jonnekin sovittuun paikkaan, hän vaihtaa neidin itselleen puolta miljoonaa vastaan ja temppu on suoritettu.

– Mutta miksei hän toimi meidän kanssamme? Olisihan se niin paljon yksinkertaisempaa! Jos hän päästäisi meidät sekaantumaan asioihin, hän saisi pitää koko miljoonansa.

– Niin kyllä, mutta hän pelkää. Jos hän koettaa petkuttaa tuota toista, niin ei hän saakaan tytärtään takaisin.

– Ketä toista?

– Häntä.

Ganimard lausui tuon sanan hyvin vakavasti, hiukan pelokkaasti, ikään kuin puhuen yliluonnollisesta olennosta, jonka käsissä hän jo ennen oli ollut.

– Onhan se hieman hullunkurista, huomautti Folenfant terävästi, – että meidän tehtävämme on suojella tuota herraa omaa itseänsä vastaan.

– Lupinin suhteen on koko maailma ylösalaisin, vastasi Ganimard huoaten.

Kului minuutti.

– Varuillanne, Ganimard huomautti.

Herra Gerbois tuli pankista. Capucines-kadun päässä hän kääntyi bulevardille, vasemmalle puolen katua. Hän asteli hitaasti liikkeiden ohi katsellen näyteikkunoita.

– Hän on liian rauhallinen, sanoi Ganimard. – Mies, jolla on miljoona taskussaan, ei ole noin rauhallinen.

– Mitä hän aikonee tehdä?

– Varmaankaan ei mitään… Olkoon kuinka tahansa, minä olen varuillani. Tämän takana piilee Lupin.

Tällä hetkellä herra Gerbois suuntasi kulkunsa erään sanomalehtimyymälän luo, valitsi itselleen sanomalehdet, sai rahaa takaisin, avasi yhden sanomalehden, ja kädet ojossa, astuen hitaasti eteenpäin alkoi lukea. Ja äkkiä hän hyppäsi autoon, joka oli pysähtynyt katukäytävän viereen. Kone oli käynnissä, sillä se lähti nopeasti liikkeelle, kiersi Madeleine-kirkon ja katosi.

– Perhana! huudahti Ganimard, – tuokin on taas niin hänen tapaistaan!

Hän riensi jäljestä ja muut miehet juoksivat samalla aikaa kuin hänkin Madeleine-kirkon ympäri.

Hän purskahti nauruun. Bulevardi Malesherbesin päässä oli auto pysähtynyt ja herra Gerbois astui ulos.

– Sukkelaan, Folenfant… kuljettaja… hän on ehkä Ernest.

Folefant otti kuljettajan kiinni. Hänen nimensä oli Gaston ja vuokra-autoyhtiön palveluksessa; kymmenen minuuttia sitten eräs herra oli seisauttanut hänet ja käskenyt odottaa lähtövalmiina lehtimyymälän luona siksi, kunnes eräs toinen herra saapuu.

– Ja tuo toinen herra, kysyi Folefant, – minkä osoitteen hän antoi?

– Ei mitään… Boulevard Malesherbes… Messinan puistokatu… kaksinkertaiset juomarahat… Siinä kaikki.

Mutta tällä välin oli herra Gerbois minuttiakaan hukkaamatta hypännyt ensimmäiseen ohikulkevaan ajoneuvoon.

– Concorde-torin asemalle.

Professori nousi maanalaisesta junasta Palais-Royalin luona, riensi auton luo ja antoi ajaa Pörssitorille. Toinen matka maanalaisessa, sitten puistokatu Villiers, kolmas auto.

– 25 Clapeyron-katu.

Numeron 25 Clapeyron-kadun varrella erottaa boulevardi Batignollesista talo, joka sen kanssa muodostaa kulman. Hän nousi ensi kerrokseen ja soitti. Eräs herra avasi oven.

– Täällähän asuu herra Detinan?

– Se olen minä. Herra Gerbois epäilemättä.

– Aivan oikein.

– Minä odotin teitä, hyvä herra. Olkaa hyvä ja astukaa sisään.

Kun herra Gerbois astui asianajajan työhuoneeseen, oli kello kolme, ja hän sanoi heti:

– Tämä on hänen määräämänsä aika. Eikö hän ole täällä?

– Ei vielä.

Herra Gerbois istahti, kuivasi otsaansa, katseli kelloaan aivan kuin ei tietäisi, paljonko se oli ja jatkoi levottomana:

– Tuleeko hän? Asianajaja vastasi:

– Te kysytte minulta juuri sitä asiaa, jota olen eniten utelias tietämään. En koskaan ole ollut niin levoton. Joka tapauksessa, jos hän tulee, niin hän uskaltaa hyvin paljon, tätä taloa on kaksi viikkoa kovasti vartioitu… Minua pidetään silmällä.

– Minua vielä enemmän. Minä en voikaan vakuuttaa, että kintereilläni olevat salapoliisit olisivat kadottaneet jälkeni.

– Mutta siis…

– Se ei olisi minun syyni, huudahti professori, – eikä minua tarvitse mistään syyttää. Mitä minä olen luvannut? Totella hänen määräyksiään. No niin, minä olen sokeasti totellut hänen määräyksiään, olen nostanut rahat hänen määräämällään hetkellä, ja minä olen tullut luoksenne sillä tavoin kuin hän on käskenyt. Kun olen vastuussa tyttäreni onnettomuudesta, olen täydelleen täyttänyt lupaukseni. Nyt on hänen vuoronsa.

Ja hän jatkoi samalla rauhattomalla äänellä:

– Tuohan hän tyttäreni, tuohan?

– Toivottavasti.

– Mutta… oletteko te hänet nähnyt?

– Minäkö? En! Hän on vain yksinkertaisesti pyytänyt minua ottamaan teidät molemmat vastaan, lähettämään palvelijani pois ennen kello kolmea, eikä päästämään ketään huoneistooni teidän tulonne ja hänen lähtönsä välillä. Jollen suostuisi tähän ehdotukseen, pyysi hän minua ilmoittamaan siitä parilla rivillä l'Echo de Francessa. Mutta minä olin onnellinen saadessani tehdä palveluksen Arsène Lupinille ja minä suostuin kaikkeen.

Herra Gerbois huokasi:

– Voi, miten tämä kaikki päättyy?

Hän otti taskustaan setelit, levitti ne pöydälle ja jakoi ne kahteen yhtä suureen kasaan. Sitten he molemmat vaikenivat. Tuon tuostakin herra Gerbois jäi kuuntelemaan… Eikö ovikelloa soitettu?

Minuuttien mukana kasvoi hänen tuskansa ja herra Detinankin tunsi melkein ahdistavaa tunnetta.

Kerran asianajaja jo kadotti kaiken tyyneytensä. Hän nousi äkkiä:

– Me emme näe häntä… Vai mitä arvelette? Tekisihän hän siinä aivan järjettömästi! Luottakoon hän meihin, me olemme kunnon miehiä emmekä voi häntä pettää. Mutta vaara ei ole yksinomaan siinä.

Herra Gerbois sopersi aivan murtuneena laskien molemmat kätensä setelien päälle:

– Kunpa hän vain tulisi, hyvä Jumala, kunpa hän vain tulisi! Minä antaisin kaiken tämän saadakseni Suzannen takaisin.

Ovi aukeni.

– Puolet riittää, herra Gerbois.

* * * * *

Ovella seisoi nuori, hienosti pukeutunut mies, jonka herra Gerbois heti tunsi siksi mieheksi, joka oli kuljeskellut huonekalukapan lähistöllä Versaillesissa. Hän syöksyi häntä kohti.

– Ja Suzanne? Missä on minun tyttäreni? Arsène Lupin sulki huolellisesti oven ja sanoi aivan rauhallisesti riisuessaan hansikkaita käsistään asianajajalle:

– Hyvä herra, minä en osaa kylliksi kiittää ystävällisyyttänne, jolla olette lupautunut puolustamaan minun oikeuksiani. Sitä en tule unohtamaan.

Herra Detinan sopersi:

– Mutta tehän ette soittanut… minä en kuullut oven…

– Kellot ja ovet ovat sellaisia, joiden tulee toimia ilman, että niitä koskaan kuulee. Minä olen tässä, sehän on pääasia.

– Tyttäreni! Suzanne! Minne hän on joutunut? jatkoi professori.

– Hyvä Jumala, sanoi Lupin, – kylläpä te hätäilette! Rauhoittukaa, odottakaa vain hetkinen, niin tyttärenne juoksee syliinne.

Hän käveli ja sanoi sitten kuten ylhäinen herra, joka jakelee kiitoksia:

– Herra Gerbois, minä onnittelen teitä siitä nokkeluudesta, jolla äsken toimitte. Jollei auton olisi täytynyt typerän tungoksen vuoksi pysähtyä, niin olisimme aivan yksinkertaisesti l'Etoile-torilla ja säästäisimme siten herra Detinanilta tämän ikävän vierailun… Mutta, se oli niin sallittu.

Hän huomasi molemmat setelipinkat ja huudahti:

– Hyvä on! Miljoona on tuossa… Me emme kuluta aikaa hukkaan.

Sallittehan?

– Mutta, vastusti herra Detinan, asettuen pöydän eteen, – neiti Gerbois ei ole vielä täällä.

– Entä sitten?

– Eikö hänen läsnäolonsa ole välttämätön?