Äidin sanat, etenkin viimeiset, palautuivat Megin mieleen, kun hän istui siinä käsitöineen auringon laskiessa. Tämä oli ensimmäinen vakava epäsopu heidän välillään. Megistä hänen omat harkitsemattomat sanansa tuntuivat nyt typeriltä ja epäystävällisiltä ja hänen vihansa lapselliselta, ja hänen sydämensä heltyi, kun hän ajatteli John-paran kotiintuloa ja moista vastaanottoa. Hän katsahti miestään kyynelet silmissä, mutta John ei huomannut sitä. Meg kääri työnsä kokoon ja nousi seisomaan, hän aikoi pyytää anteeksi, mutta John ei kiinnittänyt huomiotaan häneen.

Meg astui hitaasti huoneen poikki, sillä hänen oli vaikea voittaa ylpeyttään; hän tuli Johnin luo, mutta tämä ei kääntänyt päätään. Hetken koko aikomus tuntui Megistä mahdottomalta, mutta sitten hän tuli ajatelleeksi: "Jos teen parhaani, minulla on puhdas omatunto." Hän kumartui Johnin puoleen ja painoi keveän suudelman hänen otsalleen. Siinä samassa epäsopu oli tiessään: katumussuudelma oli parempi kuin mitkään sanat, John vetäisi hänet polvelleen lausuen hellästi:

– Oli julmaa nauraa sinun pienille hillopurkeillesi. Anna anteeksi, en enää koskaan naura sinulle.

Mutta monet monituiset kerrat hän sen jälkeenkin nauroi niille – yhdessä Megin kanssa. Molemmat selittivät, että heidän viinimarjahyytelönsä oli maailman parasta, sillä kotirauha säilöttiin tuohon pieneen perheriitaan.

Jonkin ajan kuluttua Meg kutsui herra Scottin päivälliselle ja valmisti tälle maukkaan juhla-aterian tarjoamatta alkupaloiksi kiukusta kiehuvaa emäntää. Hän oli niin iloinen ja viehättävä ja sai kaiken sujumaan niin hauskasti, että herra Scott tunnusti pitävänsä Johnia onnenmyyränä, ja koko kotimatkan hän päivitteli poikamiehen elämän kovuutta.

Syksyllä Megille tuli uusia koettelemuksia ja kokemuksia. Sallie

Moffat uudisti ystävyytensä. Hän pistäytyi tuon tuostakin juoruamassa

Megin pikku kodissa tai kutsui 'tuon poloisen' koko päiväksi omaan suureen taloonsa.

Se oli Megistä hauskaa, sillä kolkkoina päivinä hänelle tahtoi aika käydä pitkäksi. Kotona oli kaikilla omat toimensa. John viipyi iltaan asti, eikä Meg voinut kuin ommella, lukea tai hyöriä keittiöhommissa. Niinpä oli luonnollista, että hänelle tuli tavaksi lörpötellä ja pakista hiukan maailman menosta ystävättärensä seurassa. Ja katsellessaan Sallien kauniita tavaroita hän alkoi säälitellä itseään.

Sallie oli hyvin ystävällinen ja tarjosi Megille usein yhtä ja toista, josta tämä piti. Meg torjui lahjat, koska tiesi, että John ei olisi niitä hyväksynyt. Mutta kerran pikku tyhmeliini teki sellaista, mikä pahoitti monta vertaa enemmän Johnin mieltä.

Meg tunsi tarkoin miehensä tulot ja oli ylpeä siitä, ettei John ollut antanut hänelle vain sydäntään vaan myös luottamuksensa raha-asioissa, joita muutamat miehet näyttivät pitävän kaikkein tärkeimpänä elämässä. Hän tiesi, missä John säilytti rahansa, ja hän sai vapaasti ottaa niin paljon kuin halusi, kunhan vain piti kirjaa menoistaan, maksoi kertyneet laskut kerran kuussa ja muisti aina, että oli köyhän miehen vaimo. Tähän asti kaikki oli sujunut hyvin, Meg oli ollut säästäväinen ja voinut arkailematta näyttää kuukausitilit Johnille.

Mutta tänä syksynä käärme luikerteli Megin paratiisiin ja viekoitteli häntä, kuten monia nykyajan Eevoja, ei omenalla vaan hienoilla vaatteilla. Meg ei pitänyt siitä, että häntä sääliteltiin ja että hän sai tuntea olevansa köyhä. Se suututti häntä, vaikka hän ei kehdannut sitä tunnustaa. Silloin tällöin hän tyynnytti mieltään ostamalla jonkin sievän esineen, jotta Sallie ei luulisi hänen pakosta säästävän. Jäljestäpäin hän aina katui, sillä hänen ostamansa tavarat olivat harvoin hyödyllisiä. Eiväthän ne tosin paljon maksaneet, eikä hän siksi niistä enempää huolehtinutkaan. Mutta hänen huomaamattaan pikku ostoksia ilmaantui yhä uusia, eikä Meg heidän kaupungilla käydessään enää tyytynyt katselemaan syrjästä ystävättärensä kaupantekoa.

Mutta tuollaiset menot tulevat arvaamattoman kalliiksi. Kun Meg kuukauden lopulla laski tilinsä yhteen, hän suorastaan kauhistui nähdessään loppusumman. Johnilla oli silloin paljon työtä ja hän jätti kaikki raha-asiat Megin huostaan. Seuraavan kuukauden tilipäivänä hän oli matkoilla ja vasta kolmannen kuukauden lopussa oli selvitettävä koko vuosineljänneksen tilit.

Se oli tapaus, joka ei milloinkaan lähtenyt Megin mielestä. Hän oli pari päivää aikaisemmin tehnyt jotakin kauheaa, joka painoi hänen omaatuntoaan. Sallie oli ostanut itselleen uuden silkkipukukankaan, ja Meginkin teki mieli uutta, kevyttä vierailupukua hänen musta silkkipukunsa oli kovin arkipäiväinen. Silkkiä sen piti olla, sillä ohuet kankaat sopivat vain nuorille tytöille.

Marchin tädillä oli tapana joka uutena vuotena antaa siskoksille kaksikymmentäviisi dollaria kullekin. Siihen oli vain kuukauden verran aikaa ja eräässä kaupassa oli parhaillaan tarjona kaunista sinipunervaa silkkiä harvinaisen halvalla. Megillä oli rahat hallussaan, uskaltaisikohan käyttää niitä? John oli aina sanonut, että kaikki mikä oli hänen oli myös Megin, mutta mahtaisiko hän hyväksyä sitä, että Meg noiden tiedossa olevien dollarien lisäksi kuluttaisi vielä toiset kaksikymmentäviisi talouskassasta? Siitäpä nousi pulma.

Sallie oli yllyttänyt Megiä, hän oli luvannut lainata rahaa ja johdattanut Megin ylivoimaiseen kiusaukseen. Kohtalokkaalla hetkellä kauppias kohotti ihanaa, hohtavaa silkkikangasta ja virkkoi: – Vakuutan teille, rouva, että teette hienon kaupan, ja Meg vastasi: – Olkoon menneeksi. Niinpä kangas leikattiin ja maksettiin, Sallie riemuitsi ja Megkin nauroi ikään kuin ostos olisi ollut pikku juttu. Mutta lähtiessään kaupasta hänestä tuntui kuin hän olisi ollut varas ja etsintäkuulutettu.

Kotiin päästyään hän koetti vaimentaa omantunnontuskiaan levittämällä ihanan kankaan eteensä. Mutta se ei hohtanut enää samalla tavoin eikä oikeastaan sopinutkaan hänelle; näytti kuin kankaan kuvioihin olisi painettu sanat "viisikymmentä dollaria". Hän pani sen pois näkyvistään, mutta se pyöri koko ajan hänen ajatuksissaan, ei iloisesti niin kuin uusi vaate muulloin, vaan kauhistavana, kuin mieletön teko, jota ei voi enää korjata.

Kun John samana iltana veti tilikirjat esille, löi Megin sydän kiivaasti ja ensi kerran avioliittonsa aikana hän pelkäsi miestään. Nuo ystävälliset, ruskeat silmät saattaisivat olla tuikeatkin, ja vaikka John oli tavallista paremmalla tuulella, Meg kuvitteli hänen olevan perillä asiasta, mutta jättävän sen toistaiseksi rauhaan. Talouslaskut oli kaikki maksettu ja kirjanpito oli havaittu virheettömäksi. John kiitteli Megiä ja oli juuri avaamaisillaan vanhan lompakon, jota he sanoivat pankiksi, kun Meg tietäen sen aivan tyhjäksi tarttui hänen käteensä ja sanoi hermostuneena:

– Et ole vielä nähnyt minun yksityistä tilikirjaani.

John ei milloinkaan pyytänyt nähdä sitä, mutta Meg tahtoi aina nimenomaan näyttää kirjansa hänelle. Oli hauska nähdä Johnin miesten tapaan ihmettelevän, miten omituisia tavaroita naiset tarvitsivat. Hän antoi tämän arvata mitä röyhelö merkitsi, udella mihin vyönauhaa tarvittiin, ja hämmästellä sitä, että naisen päähine syntyi samettipalasesta, kolmesta ruusunnupusta ja parista nauhanpätkästä, jotka yhteensä maksoivat jopa viisi kuusi dollaria. Tällöin John näytti mielellään pitävän hauskaa Megin numeroiden kustannuksella, hän tekeytyi kauhistuneeksi moisesta tuhlaavaisuudesta, kuten aina silloin, kun hän eniten ylpeili ymmärtäväisestä vaimostaan.

Meg veti pienen tilikirjan hitaasti esiin ja laski sen Johnin eteen. Hän asettui tuolin taakse silittääkseen rypyt miehensä väsyneeltä otsalta ja virkkoi kasvava pelko sydämessään:

– John kulta, minua hävettää näyttää tämä kirja sinulle, sillä olen viime aikoina ollut kauhean tuhlaavainen. Liikun niin paljon ulkona, että tarvitsen yhtä ja toista, näetkös, ja kun Sallie kehotti minua ostamaan sen, niin seurasin hänen neuvoaan. Uudenvuoden lahjani korvaa kyllä hinnan puolittain, mutta jäljestäpäin minua kadutti, sillä tiesin ettet hyväksyisi tuota ostosta.

John nauroi ja veti hänet luokseen sanoen iloisesti: – Älä mene piiloon. En minä lyö sinua, vaikka oletkin ostanut noin ihastuttavat kengät. Minä olen ylpeä vaimoni jaloista, eikä haittaa, vaikka hän maksaakin kahdeksan tai yhdeksän dollaria kengistään, jos ne vain ovat hyvät.

Kengät olivat yksi viime aikojen menoeristä, ja Johnin katse sattui hänen puhuessaan pysähtymään niihin. "Mitä hän sanoo kun pääsee niiden viidenkymmenen dollarin kohdalle?" ajatteli Meg vapisten.

– Voi, se on vielä pahempaa, olen ostanut silkkisen pukukankaan, Meg sanoi epätoivoisesti mutta tyynesti, sillä hän toivoi että pahin olisi pian ohi.

– No kultaseni, mikä se 'hirveä loppusumma' sitten on?

Tämä ei ollut Johnin tapaista ja Meg tunsi, että miehen suora katse, jota hän ei vielä milloinkaan ollut väistänyt, oli nyt häneen suunnattuna. Hän käänsi lehden ja katsoi samassa poispäin osoittaen summaa, joka ilman noita viittäkymmentä dollariakin olisi ollut aika suuri, mutta tuntui Megistä nyt suorastaan masentavalta. Hetken vallitsi huoneessa hiljaisuus. Sitten John sanoi hitaasti – ja Meg huomasi, että hänen oli vaikea kätkeä harminsa:

– No niin, lieneekö viisikymmentä dollaria nyt paljon silkkipuvusta kaikkine koristuksineen ja hepenineen, joita nykyään käytetään.

– Sitä ei ole vielä ommeltu eikä koristettu, huokasi Meg hiljaa kauhistuen niitä suuria summia, jotka pukuun vielä menisivät.

– Kaksikymmentä metriä silkkiä on paljon pienen tytön leninkiin, mutta olen varma, että minun vaimoni on siihen pukeutuneena yhtä hienon näköinen kuin konsanaan Ned Moffatin Sallie, sanoi John kuivasti.

– Tiedän että olet vihainen, mutta en mahda sille mitään. En halua tuhlata rahojasi, mutta en arvannut että pienistä menoista kertyisi niin suuri summa. En voi välttää kiusausta, kun näen Sallien ostavan mitä hän ikinä haluaa ja säälivän minua, kun en minä voi. Minä yritän olla tyytyväinen, mutta se on vaikeata, ja olen kyllästynyt olemaan köyhä.

Meg lausui viimeiset sanat hiljaa ja luuli, ettei John kuullut niitä. Mutta hän oli ne kuullut ja ne loukkasivat häntä syvästi, sillä hän itse oli Megin vuoksi kieltäytynyt monesta hauskuudesta. Meg olisi halunnut purra kielensä poikki sanottuaan sen, sillä John työnsi kirjat syrjään, nousi seisomaan ja virkkoi hiukan vapisevalla äänellä:

– Sitä minä pelkäsinkin, mutta minä teen minkä voin, Meg.

Jos hän olisi torunut tai vaikkapa lyönyt, ei se olisi koskenut kovemmin kuin nuo sanat. Hän juoksi Johnin luo ja kiersi kädet tämän kaulaan itkien katumuksen kyyneliä:

– John, oma rakas John, sinähän raadat aamusta iltaan – en minä tarkoittanut mitä sanoin, hän nyyhkytti. – Se oli ilkeätä, ihan väärin ja kiittämätöntä, en ymmärrä kuinka saatoinkaan sanoa niin! Voi, kuinka minä saatoin sanoa niin!

John ei soimannut häntä sanallakaan, vaan oli heti valmis antamaan anteeksi. Mutta Meg tiesi kuitenkin sanoneensa sellaista, mikä ei helpolla unohtuisi, vaikka John ei siihen viittaisikaan. Meg oli luvannut rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisissä, mutta oli soimannut miestään köyhyydestä tuhlattuaan kevytmielisesti tämän ansaitsemia rahoja. Se oli kauheaa, ja pahinta oli, että John oli aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän viipyi vain kauemmin työssä kaupungissa ja teki työtä kauan sen jälkeen kun Meg oli mennyt levolle ja nukkunut kyyneliinsä.

Meg tuli oman tunnontuskista melkein sairaaksi. Oli liikuttavaa nähdä hänen suruaan, kun hän kuuli Johnin peruuttaneen päällystakkitilauksensa. Megin kummastuneisiin kysymyksiin John tokaisi yksikantaan: – Minulla ei ole varaa, rakkaani.

Meg ei vastannut mitään, mutta hetken kuluttua John löysi hänet itkemästä vanhan päällystakin äärestä niin katkerasti kuin olisi sydän haljeta.

Sinä iltana he keskustelivat kauan, ja Meg oppi rakastamaan miestään entistä enemmän hänen köyhyytensä vuoksi, sillä se oli tehnyt hänestä miehen, jolla oli voimaa ja rohkeutta kulkea omaa tietänsä. Se oli myös opettanut hänet kärsivällisesti sietämään rakastamiensa virheitä ja tekemään parhaansa heidän toiveidensa täyttämiseksi.

Seuraavana päivänä Meg voitti ylpeytensä. Hän meni Sallien luo, kertoi koko tarinan ja pyysi, että tämä hyväntahtoisesti ostaisi silkkikankaan. Hyväsydäminen Sallie suostui mielellään pyyntöön ja oli lisäksi niin hienotunteinen, ettei seuraavassa hetkessä lahjoittanut kangasta Megille takaisin.

Meg uudisti Johnin päällystakkitilauksen ja miehen tullessa kotiin pani ylleen päällystakin kysyäkseen, mitä John piti hänen uudesta silkkipuvustaan. Voi arvata mitä John vastasi, millä mielellä hän otti vastaan lahjan ja miten onnellinen aika tätä seurasi. John ei viipynyt myöhään työssään ja Meg lakkasi käymästä yhtä mittaa vieraisilla. Aamuisin onnellinen aviomies pukeutui uuteen päällystakkiinsa, ja iltaisin hellä pikku vaimo auttoi sen hänen yltään. Niin kului vuosi, ja kun juhannus joutui, Meg koki uuden elämyksen – syvimmän ja herkimmän naisen elämässä.

Eräänä lauantaipäivänä Laurie hiipi kiihtyneen näköisenä Kyyhkyslakan keittiöön, jossa hänet otettiin vastaan rummunpäristyksin. Melun sai aikaan Hanna, jonka toisessa kädessä oli paistinpannu, toisessa sen kansi.

– Kuinka pikku äiti jaksaa? Missä kaikki ovat? Miksei minulle kerrottu aikaisemmin? tiedusteli Laurie kiivaasti kuiskaten.

– Hymyilee kuin kuningatar, se kullanmuru! Kaikki ovat yläkerrassa, eikä täällä saa pitää melua. Menkää olohuoneeseen, minä kutsun heidät alas. Ja Hanna katosi hihittäen mielissään.

Hetken kuluttua Jo tuli alakertaan kantaen ylpeänä sylissään suurta pielusta. Hän oli hyvin totinen, mutta hänen silmänsä loistivat ja ääni ilmaisi salaista liikutusta.

– Sulje silmäsi ja ojenna käsivartesi, hän kehotti.

Laurie peräytyi nopeasti nurkkaan ja sanoi rukoilevasti kädet selän takana:

– Ei kiitoksia, jätän sen mieluummin tekemättä. Minä varmasti pudottaisin ja särkisin sen.

– No, sitten et saa nähdäkään, virkkoi Jo päättävästi ja kääntyi kuin mennäkseen pois.

– Kyllä minä tahdon nähdä, mutta sinä saat vastata seurauksista, ja käskyä totellen Laurie urhoollisesti sulki silmänsä, jolloin jotakin laskettiin hänen syliinsä. Jo, Amy, rouva March, Hanna ja John purskahtivat nauruun, ja kun Laurie avasi silmänsä, hänen sylissään oli yhden pienokaisen sijasta kaksi.

Ei ihme että he nauroivat, sillä kveekarikaan ei olisi voinut pysyä vakavana nähdessään Laurien ilmeen, kun hän loi silmänsä pienistä, viattomista pulmusista hilpeihin katselijoihin. Hänen katseessaan kuvastui sellainen kauhu, ettei Jo voinut muuta kuin istua lattialle ja suorastaan ulvoa naurusta.

– Kautta Jupiterin, kaksoset! oli kaikki mitä Laurie sai hetkeen suustaan. Sitten hän kääntyi naisväen puoleen ja lisäsi kauhistuneen näköisenä:

– Ottakaa ne pian pois! Minäkin rupean kohta nauramaan ja ne voivat pudota.

John pelasti pienokaisensa ja alkoi astella edestakaisin huoneessa lapsi kummallakin käsivarrellaan, niin kuin tuntisi jo tarkoin kaikki lastenhoidon salaisuudet, ja Laurie nauroi niin, että kyynelet valuivat pitkin poskia.

– Tämä on vuoden paras juttu, eikö totta? En kertonut, koska päätin yllättää sinut, ja olen ylpeä siitä, että onnistuin, sanoi Jo kun vihdoin taas kykeni puhumaan.

– En eläissäni ole ällistynyt tällä tavalla. Eikö tämä ole hassua? Ovatko ne poikia? Mitkä nimet niille annetaan? Katsotaan niitä vielä. Tue minua, Jo, sillä kautta kunniani, toinen käy jo voimille, vastasi Laurie katsellen pienokaisia aivan kuten iso, hyvänsävyinen newfoundlandinkoira katselee kissanpoikasia.

– Tyttö ja poika. Eivätkös olekin kauniit? kysyi ylpeä isä ihastellen pieniä punaisia kääröjä, ikään kuin ne olisivat olleet enkeleitä, joilta vain siivet puuttuivat.

– Hienoimmat lapset, mitkä ikinä olen nähnyt. Kumpi on kumpi? kysyi

Laurie ja kumartui nähdäkseen nuo ihmeet lähempää.

– Amy sitoi ranskalaiseen tapaan pojalle sinisen ja tytölle punaisen nauhan kaulaan, siitä voit aina tuntea heidät. Sitä paitsi toisella on siniset, toisella ruskeat silmät. Suutele heitä, Teddy-setä, virkkoi Jo kujeillen.

– Se ei taitaisi olla niille mieleen, esteli Laurie, joka muutoin harvoin oli ujo tuollaisissa tilanteissa.

– Totta kai ne pitävät; ne ovat jo tottuneet siihen. Suutele heti, hyvä herra! komensi Jo peläten, että Laurie pyytäisi jonkun sijaisekseen.

Laurie irvisti ja hipaisi huulillaan kummankin poskea, mikä sai toiset taas nauramaan ja lapset huutamaan.

– Enkös minä sanonut, etteivät ne pidä siitä! Katsokaa, kuinka tuo poika potkii, hosuu jo nyrkeillään kuin mikäkin. Kas, kas, Brooken vesa, aiotko iskeä miehen kimppuun, joka on yhtä voimakas kuin sinä itse? huusi Laurie huvittuneena iskusta, jonka sai vasten kasvojaan pienistä avuttomina huitovista nyrkeistä.

– Hän saa nimekseen John Laurence ja tytöstä tulee Margaret äidin ja isoäidin mukaan. Daisyksi häntä kyllä sanotaan erotukseksi Megistä, ja pikkumiehestä tulee luultavasti Jack, jollemme keksi parempaa, Amy virkkoi osoittaen tätimäistä mielenkiintoa.

– Tehkää hänestä Demijohn ja sanokaa lyhyyden vuoksi Demiksi, ehdotti Laurie.

– Daisy ja Demi – sehän sopii! Tiesinhän, että Teddy keksii, huudahti Jo taputtaen käsiään.

Teddyn ehdotus hyväksyttiin, ja lapset saivat nimekseen Daisy ja Demi.