5.
KOTOISIA KOKEMUKSIA

Kuten useimmat nuoret rouvat, Megkin oli päättänyt tulla oikein malliemännäksi. Koti tulisi olemaan Johnille paratiisi; hän näkisi aina vaimonsa hymyilevänä, söisi joka päivä herkullista ruokaa eikä hänen vaatteistaan puuttuisi ikinä ainoatakaan nappia. Meg ryhtyi työhön rakkautensa lämmöllä, tarmokkaana ja iloisena eikä sen vuoksi voinutkaan epäonnistua – pieniä kompastuksia lukuunottamatta. Mutta rauhan tyyssijaksi hänen paratiisiaan ei voinut suinkaan sanoa; pikku emäntä touhusi, pelkäsi kuollakseen epäonnistumista ja hääri todellisen Martan tavoin moninaisten murheiden painamana. Joskus hän oli liian väsynyt edes hymyilläkseen. Johnin vatsa ei sietänyt hienoa ruokavaliota, vaan vaati kiittämättömästi yksinkertaista ravintoa. Mitä taas nappeihin tulee, Meg sai piankin ihmetellä, mihin ne kaikki joutuivat, ja pudistaa päätään miesten huolimattomuudelle. Hän jo uhkaili, että John sai itse ruveta ompelemaan nappinsa, jotta nähtäisiin kestäisikö hänen työnsä paremmin kömpelöiden sormien kärsimättömät nykäisyt.

He olivat onnellisia senkin jälkeen kun huomasivat, ettei ihminen elä pelkästä rakkaudesta. Johnin mielestä Meg oli yhtä kaunis hymyillessään kodikkaan kahvipannun takaa, eikä Megin mielestä heidän aamujäähyväistensä romanttisuutta pilannut lainkaan se, että John häntä hellästi suudeltuaan kysyi: – Lähetänkö lampaanlihaa vai vasikkaa päivälliseksi, kultaseni? Pieni talo ei enää ollut ihastuttava huvimaja, siitä tuli koti, ja nuori pari huomasi pian, että muutos oli vain eduksi. Aluksi he leikkivät kotia ja iloitsivat kuin lapset; sitten John tarttui tarmokkaasti työhön tuntien harteillaan perheenisän vastuun; Meg pani hienot koruesiliinansa syrjään, solmi eteensä suuren vyöliinan ja ryhtyi askareisiin osoittaen, kuten jo sanottu, enemmän tarmoa kuin taitoa.

Keittämisvimman kestäessä hän tutki rouva Comeliuksen keittokirjan läpikotaisin kuin se olisi ollut matematiikan oppikirja.

Kärsivällisesti ja huolellisesti hän koetti ratkaista sen monia probleemoja. Toisinaan kutsuttiin kotiväki syömään jotakin herkkua, jota oli sattunut tulemaan liian runsaasti, toisinaan taas lähetettiin Lotty kaikessa hiljaisuudessa epäonnistuneen vehnäleipomuksen kera Hummelien luo, missä leivät pian hupenivat nälkäisiin vatsoihin.

Mutta kun oli vietetty ilta tilikirjaa tutkien, lamaantui Megin keittointo tavallisesti joksikin aikaa ja sijalle tuli ankara säästäväisyyden kausi. Silloin mies parka sai tyytyä leipävanukkaaseen, hakkelukseen ja lämmitettyyn kahviin, mikä pani hänen kärsivällisyytensä kovalle koetukselle. Hän kesti sen kuitenkin kiitettävän urhoollisesti. Mutta ennen kuin kultainen keskitie löydettiin, Meg sai kotoisiin kokemuksiinsa sen, josta harva nuori pari säästyy – perheriidan.

Meg tunsi tosi emännän tavoin suurta halua täyttää ruokasäilönsä kotitekoisilla säilykkeillä, ja hän päätti itse keittää viinimarjahyytelöä. John sai määräyksen tilata tusinan verran pieniä lasipurkkeja ja ylimääräisen sokerilähetyksen. Oman puutarhan marjat olivat näet kypsiä ja ne oli keitettävä heti.

John uskoi lujasti, että hänen vaimonsa pystyi mihin hyvänsä; hän suostui Megin tahtoon, ja marjasato päätettiin säilöä mahdollisimman herkullisesti. Kauppiaalta tuotettiin neljä tusinaa pieniä, sieviä lasipurkkeja ja puoli säkkiä sokeria, ja muuan pieni poika tuli auttamaan Megiä marjojen poimimisessa. Kiharat huivin peitossa, hihat kyynärpäihin käärittyinä ja yllään ruudullinen esiliina, joka suuruudestaan huolimatta oli keimailevan näköinen, nuori emäntä ryhtyi työhön. Oli päivänselvää, että hän onnistuisi, olihan hän nähnyt Hannan säilövän satoja kertoja.

Aluksi Meg hiukan hämmästyi nähdessään pitkän purkkirivin, mutta John piti kovasti viinimarjahyytelöstä, ja nuo pienet purkit olisivat niin hauskan näköiset ylähyllyllä, että Meg päätti täyttää ne kaikki. Niinpä hän vietti pitkän päivän hyytelönsä ääressä poimien, keittäen, siivilöiden ja touhuten. Hän pani kaiken taitonsa liikkeelle; hän katsoi neuvoa keittokirjasta; hän mietti miettimistään, mitä Hanna oli tehnyt ja mikä häneltä oli jäänyt tekemättä; hän keitti, sokeroi ja siivilöi hyytelön kerran toisensa jälkeen, mutta tuo hirveä sotku ei vain hyytynyt.

Hänen teki mielensä juosta kotiin – esiliinoineen päivineen kysymään äidiltä neuvoa, mutta John ja hän olivat päättäneet, etteivät he ikinä antaisi kenenkään tietää kotoisia harmejaan, kommelluksiaan tai riitojaan. Viimeksi mainitulle he olivat nauraneet, ikään kuin riidan ajatuskin olisi ollut suorastaan mahdoton. He pysyivät kuitenkin päätöksessään, toimivat omin neuvoin milloin vain voivat, eikä kukaan puuttunut heidän asioihinsa.

Meg siis huhki koko kuuman kesäpäivän yksin onnettoman keitoksensa ääressä ja viiden tienoissa hän vajosi istumaan sekaisessa keittiössään, väänteli tahrautuneita käsiään, korotti äänensä ja itki.

Avioliittonsa alkuaikoina Meg oli usein julistanut:

– Minun mieheni saa tuoda taloon ystäviään milloin hyvänsä, täällä odottaa aina viihtyisä koti, hyväntuulinen emäntä ja hyvä päivällinen. John kultaseni, sinun ei tarvitse koskaan kysyä minulta lupaa, voit kutsua kenet hyvänsä pelkäämättä, etten minä toivottaisi häntä tervetulleeksi.

Miten ihastuttavalta tuo kuulostikaan! John oikein säteili ylpeydestä kuullessaan Megin puhuvan noin. Hänestä oli suurenmoista omistaa noin oivallinen vaimo. Mutta vaikka heillä jo oli ollut vieraita monet kerrat, ei kukaan milloinkaan sattunut tulemaan odottamatta eikä Meg ollut joutunut lunastamaan lupaustaan ennen kuin nyt. Tässä murheen laaksossa käy aina niin; järkähtämätön kohtalo määrää tällaiset asiat, emmekä me kykene muuta kuin ihmettelemään, päivittelemään ja kestämään ne parhaamme mukaan.

Jollei John olisi kokonaan unohtanut hillopuuhia, olisi todella ollut anteeksiantamatonta, että hän juuri tänään toi yllättäen vieraan päivälliselle. Mielissään siitä, että aamulla oli hankittu runsaasti ruokavaroja, ja varmana että päivällinen olisi täsmälleen valmiina, hän nautti ajatellessaan miten ihastuttavalta näyttäisi, kun hänen sievä pikku vaimonsa rientäisi heitä vastaan. Näissä mietteissä hän toi ystävänsä taloon tuntien nuorena aviopuolisona ja isäntänä suurta tyydytystä.

Maailma on täynnä pettymyksiä, sen John huomasi, kun he saapuivat Kyyhkyslakkaan. Eteisen ovi oli tavallisesti auki, mutta nyt se oli lukossa ja edellisen päivän roskat näkyivät portailla. Eteisen ikkunat olivat kiinni ja verhot alhaalla. Ei ollut jälkeäkään herttaisesta vaimosta, joka ompelisi puutarhassa valkoisiin pukeutuneena tukassa sievä nauharuusuke, eikä kirkassilmäisestä emännästä, joka ujosti toivottaisi vieraan tervetulleeksi. Ei sinnepäinkään, ei näkynyt ristinsielua. Vain pieni punaposkinen poika torkkui viinimarjapensaan alla.

– Täällä on tainnut tapahtua jotakin. Mene puutarhaan, Scott, minä katson missä vaimoni viipyy, virkkoi John hätääntyneenä hiljaisuudesta.

Hän juoksi ympäri taloa palaneen sokerin katkun opastamana, ja herra Scott seurasi häntä outo ilme kasvoillaan. Kun John katosi eräästä ovesta, hän jäi hienotunteisesti jonkin matkan päähän, mistä saattoi hyvin sekä nähdä että kuulla, ja poikamies kun oli, hän nautti täydestä sydämestään siitä mitä nyt seurasi.

Keittiössä oli vallalla hämmennys ja epätoivo. Osaa hyytelöstä valutettiin purkista toiseen, osa oli lattialla ja loppu paloi täyttä vauhtia hellalla. Lotty herkutteli kaikessa rauhassa leivällä ja viinimarjamehulla, hyytelö oli näet vielä toivottoman juoksevassa tilassa, ja rouva Brooke itki epätoivoisesti esiliina silmillään.

– Kultaseni, mikä hätänä? huudahti John rynnätessään keittiöön. Hän kuvitteli kauhuissaan Megin polttaneen kätensä tai saaneen äkkiä jonkin huonon uutisen. Samalla hän tunsi mielessään salaista levottomuutta puutarhassa odottelevan ystävänsä vuoksi.

– Oi John, olen väsynyt ja kuumissani ja onneton ja masentunut! En pysty enää mihinkään. Sinun täytyy auttaa minua tai minä kuolen! Lopen uupunut emäntä painautui hänen rintaansa vasten antaen hänelle siten todella makean vastaanoton. Hänen suuri esiliinansa oli näet saanut viinimarjakasteen samalla kertaa kuin lattia.

– Mikä sinun on, rakkaani? Onko jotakin hirveätä tapahtunut? John kysyi levottomana ja suuteli hellästi vaimonsa pientä myssyä, joka oli valahtanut aivan vinoon.

– On, nyyhkytti Meg epätoivoisena.

– Kerro pian. Älä vain itke, sitä minä en kestä. Kerro pian, kultaseni.

– Mehu ei hyydy enkä tiedä mitä tekisin!

John Brookelta pääsi niin sydämellinen nauru, ettei hän koskaan myöhemmin uskaltanut niin nauraa. Hyväntuulinen Scottkin hymyili tahtomattaan kuullessaan hänen hilpeän äänensä, joka sai Megin maljan vuotamaan yli äyräittensä.

– Siinäkö kaikki? Kaada koko sotku ulos ikkunasta äläkä vaivaa sillä enää mieltäsi. Jos tahdot, ostan sinulle uutta kaupasta; mutta älä Herran nimessä pane toimeen kohtauksia, olen tuonut Jack Scottin päivälliselle, ja…

John ei ehtinyt pitemmälle, sillä Meg tönäisi hänet luotaan, vajosi istumaan tuolille väännellen tuskissaan käsiään ja huudahti osaksi suuttuneena, osaksi moittien ja kauhuissaan:

– Vielä päivällisvieraita ja kaikki on ihan sekaisin! John Brooke, miten saatoit tehdä tämän?

– Hiljaa, hän on puutarhassa! Unohdin kokonaan tuon kirotun hyytelön, mutta sitä ei voi nyt auttaa, John virkkoi katsellen huolestuneena ympärilleen.

– Sinun olisi pitänyt lähettää sana minulle tai kertoa aamulla, tiesithän miten kiire minulla oli, jatkoi Meg ärtyneenä; kyyhkynenkin osaa näet tarpeen tullen nokkia.

– En tiennyt siitä vielä aamulla enkä ehtinyt lähettää sinulle sanaa, sillä tapasin hänet kadulla. En sitä paitsi ajatellutkaan pyytää sinulta lupaa, koska olet aina selittänyt, että saan tehdä niin kuin itse tahdon. Tämä on nyt ensimmäinen kerta, jolloin sitä yritin, mutta luulen että se jää myös viimeiseksi, jatkoi John loukkaantuneena.

– Toivottavasti! Vie hänet heti pois; en voi tavata häntä, eikä meillä ole ruokaakaan.

– Vai niin! Missä sitten on paisti ja vihannekset, jotka lähetin, ja missä on lupaamasi vanukas? huudahti John rynnäten ruokakomeroon.

– En ole ehtinyt keittää mitään. Minä ajattelin, että söisimme äidin luona. Suo nyt anteeksi, mutta minulla on ollut hirveä kiire, ja Megin kyynelet alkoivat uudelleen virrata.

John oli hyväluontoinen mies, mutta hänkin oli sentään ihminen. Ei ollut mieluista pitkän päivätyön jälkeen palata kotiin väsyneenä ja nälkäisenä ja havaita talon olevan sekasorron vallassa, ruokapöydän tyhjänä ja vaimon huonolla tuulella. Mutta John tukahdutti harminsa, ja koko myrsky olisi asettunut, jollei muuan onneton sana olisi pilannut asiaa.

– Minä myönnän että tämä on ikävää. Mutta jos autat minua, selviämme kyllä ja meillä on vielä oikein hauskaa. Älä itke, kultaseni, koeta reipastua ja hanki meille jotakin syötävää. Anna kylmää paistia, leipää ja juustoa; me emme pyydä sinulta viinimarjahyytelöä.

Se oli tarkoitettu viattomaksi leikiksi, mutta 'hyytelö'-sana pilasi kaiken. Megin mielestä oli julmaa tehdä noin karkeata pilaa hänen kauheasta onnettomuudestaan, ja Johnin puhuessa hän menetti lopullisesti kärsivällisyytensä.

– Saat itse selviytyä sotkuistasi miten parhaiten voit. Olen väsynyt enkä totisesti jaksa 'reipastua' sinun vieraittesi vuoksi. Hyvähän miehen on tosiaan ehdottaa vieraalle tarjottavaksi luita ja leivänkannikoita ja juustoa. Minun kodissani se ei käy päinsä. Vie Scott äidin luo ja sano, että minä olen ulkona tai sairas tai kuollut – tai mitä hyvänsä. En tahdo nähdä häntä, saatte yhdessä nauraa minulle ja minun hyytelölleni niin paljon kuin haluatte, mutta muuta ette täällä saa. Purettuaan kiukkunsa yhteen hengenvetoon Meg heitti esiliinan yltään ja syöksyi omaan huoneeseensa rauhassa itkemään.

Hän ei tiennyt ollenkaan mitä nuo kaksi ystävystä hänen poissaollessaan tekivät. Mutta herra Scottia ei viety "äidin luo", ja kun Meg laskeutui omasta huoneestaan alakertaan herrojen lähdettyä kävelemään, hän löysi kauhukseen kokoon haalitun aterian tähteet ruokapöydältä. Lotty kertoi heidän syöneen paljon ja nauraneen hirveästi, ja herra oli määrännyt koko makean sotkun tunkiolle ja purkit piilotettaviksi.

Meg olisi tahtonut mennä kertomaan kaiken äidille, mutta hän häpesi omaa taitamattomuuttaan eikä tahtonut rikkoa Johnille antamaansa lupausta. John sai olla julma häntä kohtaan, mutta sitä ei saisi kukaan tietää. Tyynnyttyään vihdoin joten kuten hän pukeutui jälleen sieväksi ja asettui odottamaan, että John palaisi kotiin ja saisi anteeksi.

Mutta onnettomuudeksi John ei tullutkaan, sillä hän ei katsonut asiaa samalta kannalta. Hän löi Scottin kanssa koko jutun leikiksi, pyyteli vaimonsa puolesta anteeksi niin hyvin kuin taisi ja esiintyi niin vieraanvaraisena isäntänä, että Scott oli tyytyväinen päivälliseensä ja lupasi tulla vastakin.

Mutta mielessään John oli närkästynyt. Hänestä tuntui, että Meg oli saattanut hänet noloon asemaan ja jättänyt hänet yksin. Ei ollut reilua ensin kehottaa miestään tuomaan taloon vieraita milloin hyvänsä ja sitten kun toinen teki niin, suuttua ja pauhata niin, että mies tunsi olevansa naurunalainen ja sääliteltävä otus. Kautta pyhän Yrjön, se ei käynyt päinsä! Megin täytyi se tietää. Koko aterian ajan John oli raivonnut mielessään, mutta kun hän palasi kotiin saatettuaan ensin Scottia jonkin matkaa, asettui kiukku ja hellemmät tunteet saivat hänessä vallan. "Pikku raukka! Sääli, että hän yritti niin kovasti olla minulle mieliksi. Hän oli väärässä, mutta onhan hän vielä kovin nuori. Minun täytyy kärsivällisesti opettaa häntä." Samalla John toivoi hartaasti, ettei Meg olisi mennyt kotiinsa – hän ei voinut sietää juoruja eikä muiden puuttumista heidän asioihinsa. Suuttumus leimahti Johnissa hetkeksi uudestaan, kun hän ajattelikin tuota mahdollisuutta; mutta sitten hän pelästyi, että Meg voisi itkeä itsensä sairaaksi ja se sai hänen mielensä jälleen lempeäksi. Hän kiiruhti askeleitaan päättäen olla rauhallinen ja ystävällinen, mutta luja, ehdottoman luja ja osoittaa, missä Meg oli laiminlyönyt aviovaimon velvollisuudet.

Meg puolestaan oli myös päättänyt esiintyä rauhallisen ja ystävällisen lujana ja osoittaa Johnille tämän velvollisuudet. Mieluimmin hän olisi juossut Johnia vastaan ja pyytänyt anteeksi saadakseen suukkosen ja lohdutusta, jota kaipasi. Mutta nähdessään Johnin tulevan hän alkoi hyräillä muina miehinä ja jatkoi ompeluaan keinutellen tuolissaan kuten arvokas rouva ainakin.

John pettyi hiukan, kun ei tavannutkaan kotona hellää Niobea. Mutta oman arvonsa tuntien hän odotti, että Meg pyytäisi anteeksi. Hän ei sen vuoksi tehnyt aloitetta, vaan astui huolettoman näköisenä sisään ja asettui sohvan nurkkaan huomauttaen henkevästi:

– Nyt alkaa uusi kuu, ystäväiseni.

– Aivan niin, Meg vastasi samassa äänilajissa.

Herra Brooke yritti keskustella yleisistä puheenaiheista, mutta rouva Brooke ei välittänyt vastata, niin että keskustelu vaimeni. John asettui ikkunan ääreen, avasi sanomalehden ja uppoutui siihen. Meg meni toisen ikkunan luo ja ompeli niin innokkaasti kuin hänen tohveliensa uudet rusetit olisivat olleet tärkeintä maailmassa. Molemmat olivat vaiti ja näyttivät täysin "rauhallisilta ja lujilta", ja kumpikin tunsi olonsa epätoivoisen tukalaksi.

Oh, ajatteli Meg, avioelämä on täynnä koettelemuksia, se vaatii kärsivällisyyttä yhtä paljon kuin rakkautta, kuten äiti väittää. Sana äiti johdatti mieleen muitakin äidillisiä neuvoja, jotka oli annettu kauan sitten ja joihin oli suhtauduttu epäilevästi ja vastahakoisesti.

"John on hyvä mies, mutta hänelläkin on vikansa, ja sinun täytyy oppia näkemään ne ja sietämään niitä. Sinun on muistettava, ettet itsekään ole virheetön. Hän on hyvin päättäväinen, mutta ei itsepäinen, jos puhut hänelle ystävällisesti järkeä etkä pane vastaan kärsimättömästi. Hän on tunnontarkka, varsinkin rehellisyydessä – ja se on kaunis piirre, vaikka te sanottekin häntä pikkumaiseksi. Kun sinä, Meg, et petä häntä sanalla etkä edes katseella, ansaitset hänen täyden luottamuksensa ja saat häneltä sen tuen, jota tarvitset. Hänen luonteensa on toisenlainen kuin meidän, me leimahdamme äkkiä, mutta lepymme yhtä pian; hänelle taas on ominaista hiljainen, äänetön suuttumus, joka kerran sytyttyään ei ole helpolla sammutettavissa. Varo tarkoin herättämästä tuota vihaa, sillä onnesi ja rauhasi riippuu siitä, että voit säilyttää hänen kunnioituksensa. Tutki itseäsi, ja jos molemmat erehdytte, kiiruhda sinä ensin pyytämään anteeksi. Koeta välttää pikku riitoja, väärinkäsityksiä ja harkitsemattomia sanoja, jotka usein aiheuttavat surua ja mielipahaa."