Mutta ystävyydessä oli toinen asia. Lisaveta Aleksandrowna näki, että Aleksander oli syyllinen hänen silmissään, mutta ihmisten silmissä oikeassa. Tulee selittää tämä Aleksanderille! Hän ei uskaltanut ryhtyä siihen itse, vaan kääntyi miehensä puoleen, arvellen, ei syyttäkään, että todistamalla ystävyyttä vastaan hänen työnsä ei pahennu.

Piotr Ivanitsh! sanoi hän kerran tälle ystävällisesti: minulla olisi eräs pyyntö sinulle?

– Mitä nyt?

– Arvaapas.

– Puhu: tiedäthän, etten minä pyyntöjäsi vastusta. Varmaankin

Pietarhovin huvilasta! vielähän nyt on aikaista…

– En! sanoi Lisaveta Aleksandrowna.

– Mitä sitten? sanoit, että pelkäät meidän hevosiamme: tahdotko hiljaisempaa…

– En!

– No, uusia huonekalujako?

Hän pudisti päätään.

– Niinkuin tahdot, minä en arvaa, sanoi Piotr Ivanitsh: – ota ennen tuo arvopaperi ja käytä miten tarvitset, se on eilinen voittoni…

Hän otti taskustaan setelin.

– Ei, älä vaivaa itseäsi, pane rahat talteen, sanoi Lisaveta

Aleksandrowna: tämä asia ei tule sinulle kopekkaakaan maksamaan.

– Ei kelpaa rahakaan kun annetaan! sanoi Piotr Ivanitsh, pannen piiloon setelin: se on verratonta! Mitä sinä siis tarvitset?

– Tarvitaan ainoastaan hiukkasen hyvää tahtoa…

– Saat niin paljon kuin vaan tahdot.

– Näetkös: toissa päivänä kävi Aleksander minun luonani.

– Oh, aavistan jotain pahaa! keskeytti Piotr Ivanitsh.

– Hän oli niin synkkä, jatkoi Lisaveta Aleksandrowna – pelkään ettei tämä vaan saattaisi häntä tekemään jotain.

– Mikä hänen taaskin on? Onko uudelleen petetty rakkaudessa, vai mitä?

– Ei, ystävyydessä.

– Ystävyydessä! hetki hetkeltä ei vaikeampaa! Mitenkä ystävyydessä?

Sitä olisi hauska kuulla: kerro ole niin hyvä.

Lisaveta Aleksandrowna kertoi hänelle, mitä oli veljenpojalta kuullut. Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.

– Mitä tahtoisit minun tässä tekemään? Näethän millainen hän on!

– Näytä sinä hänelle osanottavaisuutta, kysy, millaisessa tilassa hänen sydämmensä on…

– Ei, kysy sinä ennemmin.

– Puhu hänen kanssaan… kuinka se on?.. hellemmin, eikä sillä tavalla kuin sinä aina puhut… älä naura tunteille…

– Etköhän käske itkemään…?

– Ei, se hämmentäisi.

– Mitä hyötyä hänellä on siitä?

– Paljon… eikä hänelle yksin… huomautti Lisaveta Aleksandrowna puoliääneen.

– Mitä? kysyi Piotr Ivanitsh. Hän oli ääneti.

– Oh, tuo Aleksander: hän istuu minulla tuossa! sanoi Piotr

Ivanitsh, osoittaen kaulaansa.

– Millä hän on sinua niin rasittanut?

– Kuinka, millä? Kuusi vuotta elämöin hänen kanssaan: milloin hän itkee – pitää lohduttaa, milloin pitää kirjoittaa äidille.

– Tosiaankin, voi sinua raukkaa! Kuinka sinä vaan jaksat? Mikä hirmuinen vaiva: saada kerran kuukaudessa kirje vanhukselta ja heittää se lukematta pöydän alle tahi puhutella veljenpoikaa. Kuinkas muuten, se houkuttelee vistipelistä. Miehet, miehet! Kun on hyvä päivällinen, lafittia kultaisella etiketillä ja kortteja – niin, siinä on kaikki; silloin ei mihinkään muuhun ole tekemistä! Jos tämän lisäksi on vielä tilaisuutta olla olevinaan ja viisastella – niin olette onnelliset.

– Ehkä teidän mielestänne teeskennellä teille, huomautti Piotr Ivanitsh. – Jokaisella on omansa, kultaiseni. Mitäs muuta on tarvis vielä?

– Mitä! Entäs sydän! Siitä ei ole koskaan puhettakaan.

– Kaikkea muuta!

– Me olemme liian viisaita: mitä me välittäisimme tuommoisista pikkuseikoista? Me hallitsemme ihmisten kohtaloita. Katsotaan mitä ihmisellä on taskussa ja hännystakin napinlävessä, mutta muusta ei välitetäkään! Tahdotaan, että kaikki olisivat samanlaisia! Löytyipä niiden joukossa yksi tunteellinen, joka voisi rakastaa ja tehdä itsensä rakastetuksi…

– Kauniisti hän on saattanut itseään rakastamaan tuon… mikä hän on? Werotshkan vai minkä? huomautti Piotr Ivanitsh.

– Löysitpä jonkun asettaaksesi hänen rinnalleen! Se on salliman pilkkaa. Se saattaa yhteen aivan kuin kiusalla hellän ja tunteellisen ihmisen kylmän olennon kanssa. Aleksander parka! Hänen järkensä ei sovi sydämmen kanssa, siksi hän on semmoisen silmissä syyllinen, jonka järki on liiaksi karannut edelle ja joka ottaa kaikki järjen kannalta…

– Myönnä kuitenkin se, että se on tärkeintä; muutoin…

– En suostu, en mitenkään suostu: se on tärkein ehkä tehtaalla, kenties, mutta Te unohdatte, että ihmisellä on vielä tunto…

– On viisi! sanoi Adujew, minä lu'in sitä jo aapisessa.

– Pelkää harmia ja ikävää! kuiskasi Lisaveta Aleksandrowna.

– No, no, älä suutu: minä teen niinkuin käsket, mutta opeta minua – miten? sanoi Piotr Ivanitsh.

– Anna sinä hänelle kevyt läksy…

– Nuhteitako? No se nyt on minun tehtäväni.

– Paikalla nuhteita! Selitä hänelle ystävällisemmin, mitä voipi odottaa ja vaatia nykyisiltä ystäviltä; sano, ettei ystävä ole syyllinen, niinkuin hän luulee. Minunko on sinua opettaminen? Sinä olet niin viisas… viekastelet niin hyvin… lisäsi Lisaveta Aleksandrowna.

Piotr Ivanitsh rypisti otsaansa viimeisen sanan johdosta.

– Eikö Teillä vielä ollut kylliksi noita sydämmen vuodatuksia? sanoi hän vihaisesti. Sopottelitte ja sopottelitte ettekä sittenkään ole vielä kylliksi sopottaneet ystävyydestä ja rakkaudesta; nyt minua sotketaan…

– Senpä vuoksi on se viimeinen kerta, sanoi Lisaveta Aleksandrowna – toivon, että hän sen jälkeen tulee lohdutetuksi.

Piotr Ivanitsh pudisti epäilevästi päätään,

– Onko hänellä rahaa? kysyi hän. Ehk'ei ole, niin hän on sen vuoksi…

– Aina vaan rahat mielessä! Hän olisi ollut valmis antamaan kaikki rahat yhdestä ystävän sanasta.

– Mahdollista kyllä; se on juuri hänen tapaistaan! Hän antoi ilmankin kerran departementissa päällikölle rahaa sydämmen vuodatuksista… Kas, joku soitti: eikö vaan liene hän? Mitä pitää tehdä? Toista vielä kerran: nuhdella häntä… mitä vielä? Antaako rahaa.

– Mitä nuhtelemista! Ehkä sinä vielä pahennat! Minä pyysin sinun puhumaan ystävyydestä, sydämmestä ystävällisemmin, huomaavaisemmin.

Aleksander kumarsi ääneti, söi ääneti runsaasti päivällisellä, mutta väliaikana pyöritteli leivästä pallosia ja katseli pulloja ja karafineja kulmiensa alta. Jälestä puolisen tarttui hän hattuunsa.

– Mihin sinä menet? kysyi Piotr Ivanitsh. Istu meidän kanssamme.

Aleksander totteli ääneti. Piotr Ivanitsh tuumiskeli, miten asiaan pitäisi ryhtyä hellemmin ja mukavammin ja kysyi äkkiä nopeasti puhuen:

– Minä olen kuullut, Aleksander, että sinun ystäväsi on jotenkin ilkeästi käyttäytynyt sinua kohtaan?

Näistä odottamattomista sanoista nytkäytti Aleksander päätään, aivankuin häntä olisi loukattu ja loi tätiinsä katseen, joka oli täynnä nuhdetta. Tämä ei odottanut myöskään niin jyrkkää ryhtymistä asiaan, painoi alussa päänsä työhönsä päin ja loi myöskin nuhteellisen katseen mieheensä, mutta tämä oli kahden tulen välissä, ruoansulatuksen ja unen, ja senvuoksi ei huomannutkaan näiden katseiden kimmahtamista.

Aleksander vastasi hänen kysymykseensä tuskin kuuluvalla huokauksella.

– Tosiaan, jatkoi Piotr Ivanitsh – mikä ilkeys! Mikä ystävä hän on! Ei ole viiteen vuoteen tavannut ja on niin kylmennyt, että kohdatessaan ei tukehuttanut syleilyillä, mutta kutsui luokseen illaksi, tahtoi panna korttipöydän ääreen… syöttää… Mutta sitten – ilkeä ihminen huomasi ystävänsä kasvut olevan happamen näköiset ja alkoi kysellä hänen asioitaan, asianhaarojaan, tarpeitaan – mikä hävytön uteliaisuus! Mutta vielä – ilkeyden lisäksi hän uskalsi tarjota palvelustaan… apuaan… ehkä rahaakin! eikä mitään sydämmen vuodatuksia! Kauheata, kauheata! Näytä minulle, ole niin hyvä, tuo kummitus, tuo hänet perjantaina tänne päivälliselle!.. Miksi hän pelaa?

– En minä tiedä, sanoi Aleksander vihaisesti. – Naurakaa vaan setä: Te olette oikeassa; minä yksin olen syyllinen. Uskoa ihmisiä, hakea myötätuntoisuutta – kenessä? Siroittaa helmiä – kenen edessä! Ympärillä on halpamaisuutta, heikkomielisyyttä, turhamaisuutta, minä olen vielä säilyttänyt nuoruuden uskon hyvyyteen, miehuullisuuteen, pysyväisyyteen.

Piotr Ivanitsh alkoi jotenkin usein ja säännöllisesti nyykytellä päätään.

– Piotr Ivanitsh, sanoi Lisaveta Aleksandrowna sopottaen, vetäen häntä hihasta, makaatko?

– Vai makaan! sanoi Piotr Ivanitsh herättyään. Minä kuulen. Kaikki "miehuullisuus, hyvyys", makaanko minä?

– Älkää häiritkö setää, ma tante! huomautti Aleksander. Ei hän nuku, jos hänelle häiriytyisi ruoan sulatus, niin Jumala ties, mitä siitä tulisi. Ihminen on luonnollisesti maan haltia, mutta häh on vatsansa orja.

Tätä sanoessaan aikoi hän hymyillä katkerasti, mutta hymyilikin jotenkin happamella tavalla.

– Sano minulle, mitä sinä oikeastaan tahdoit ystävältäsi? Jotain uhria, vai mitä: että hän olisi kiivennyt seinälle tahi heittänyt itsensä ulos akkunasta? Miten sinä ymmärrät ystävyyttä, mikä se on? kysyi Piotr Ivanitsh.

– Nyt en enää vaadi uhria – älkää olko rauhaton. Minä kiitän ihmisiä, olen tullut surkuteltavaan käsitykseen, niin ystävyydestä kuin rakkaudestakin… Minä olen aina kantanut mukanani nämät rivit, jotka tuntuivat minusta kaikkein oikeimmalta määritelmältä näistä molemmista tunteista, niinkuin minä olen ne ymmärtänyt ja niinkuin niiden pitää oleman, mutta nyt huomaan, että sen valhe, ihmisten panetteleminen, tahi ett'eivät surkuteltavasta tunne niiden sydämmiä… Ihmiset eivät ole taipuvaiset semmoisille tunteille. Pois, ne ovat petollisia sanoja.

Hän otti taskustaan lompakon, ja lompakosta paperin, joka oli kahdeksi kahdeksanneksi osaksi kirjoitettu.

– Mitä se on? kysyi setä. Näytäpäs.

– Ei maksa vaivaa! sanoi Aleksander ja repi paperin.

– Lukekaa, lukekaa! alkoi Lisaveta Aleksandrowna pyytää.

– Kas tällä tavalla pari uudenaikaista ranskalaista romaanin kirjoittajaa määrittelee todellista ystävyyttä ja rakkautta, minä suostuin heidän mielipiteisiinsä, minä ajattelin, että kohtaan elämässäni senlaisia olentoja ja löydän heissä… mutta yhdentekevä! Hän viittasi halveksivaisesti kädellään ja alkoi lukea: "Rakastaa pitää, mutta ei sillä petollisella, arkamaisella ystävyydellä, joka oleskelee meidän kullatuissa saleissamme, joka ei pysy uskollisena, kun näkee kourallisen kultaa, joka pelkää kaksimielistä sanaa, vaan sillä mahtavalla ystävyydellä, joka antaa veren verestä, joka näyttää itsensä taistelussa, verenvuodatuksessa, kanunain jyskeessä, myrskyn ulvonnassa, silloin kuin ystävät suutelevat ruudin savustamilla huulilla, syleilevät verisillä syleilyillä… Jos Pylades on kuolevaisesta haavoitettu, niin Orestes tarmolla ottaen häneltä jäähyväisiä, sattuvalla miekan sivalluksella lopettaa hänen kärsimyksensä, kauheasti vannoo kostavansa ja pitää myös valansa, sitten pyyhkii kyyneleen ja rauhoittuu."

Piotr Ivanitsh säesti tätä koneentapaisella, hiljaisella naurullaan.

– Kenelle Te nauratte setä? kysyi Aleksander.

– Kirjoittajalle, jos hän tosiaan puhuu itsestään leikkiä laskematta, mutta sitten sinulle jos todellakin ymmärsit sillä tavalla rakkauden.

– Onko se tosiaan ainoastaan naurettavaa? kysyi Lisaveta

Aleksandrowna.

– On. Olen syyllinen, mutta naurettavaa ja surkuteltavaa se on. Sitäpaitsi Aleksanderkin on samaa mieltä ja antoi luvan nauraa. Hän tunnusti paikalla, että semmoinen ystävyys on – valhetta ja ihmisten panettelua. Se on jo tärkeä askel eteenpäin.

– Se on valhetta sentähden, etteivät ihmiset voi kohota siihen käsitykseen ystävyydestä, millaisen sen pitäisi olla…

– Jos ihmiset eivät voi, niin varmaan ei se saa niin ollakaan… sanoi Piotr Ivanitsh.

– Mutta onhan ollut esimerkkejä…

– Ne ovat poikkeuksia, mutta poikkeukset ovat melkein aina pahat.

"Verisiä syleilyjä, hirmuinen vala, miekan sivallus!.."

Hän purskahti uudestaan nauruun.

– No luepas rakkaudesta, jatkoi hän, minulta meni unikin ohitse.

– Jos se voi saattaa Teille tilaisuuden nauramaan – niin olkoon menneeksi! sanoi Aleksander ja alkoi lukea seuraavati:

"Rakastaminen on – ei kuulua itselleen, lopettaa elämisen itseään varten, mennä toiseen olentoon, koota yhteen esineesen kaikki inhimilliset tunteet – toivon, pelon, surun, nautinnon; rakastaminen on elää loppumattomassa."

– Piru tietää mitä! keskeytti Piotr Ivanitsh. Mikä kokoelma sanoja!

– Ei, tuo on erittäin hyvin! Minua se miellyttää, huomautti Lisaveta

Aleksandrowna. – Jatkakaa, Aleksander.

"Ei tietää rajaa tunteelle, omistaa itsensä yhdelle ainoalle olennolle", jatkoi Aleksander lukemistansa, "elää, ajatella ainoastaan hänen omansa tähden, löytää kunniaa alennuksessa, nautinnon surussa ja surun nautinnossa, antautua kaikille mahdollisille vastakohdille, paitsi rakkaudelle ja kateudelle. Rakastaminen on elää ihanteellisessa maailmassa…"

Piotr Ivanitsh nyökäytteli päätään tätä kuullessaan.

"Ihanteellisessa maailmassa, jatkoi Aleksander, erinomaisessa loistossa ja komeudessa. Tässä maailmassa tuntuu taivas kirkkaammalta, luonto komeammalta; pitää jakaa elämä ja aika kahteen osaan – läsnäolevaan ja poissaolevaan, kahteen vuoden aikaan – kevääsen ja talveen; ensimmäistä vastaa kevät, toista – talvi, sillä vaikkapa kukat olisivat miten kauniita ja taivaan sini kuinka kirkas, niin poissa olleessa himmentyy toisen sekä toisen ihanuus; koko maailmassa nähdä ainoastaan yhden olennon ja omistaa siinä koko maailma… Viimeksi vielä, rakastaminen on suojella armaan olennon joka silmäystä, niinkuin beduini suojelee joka kasteen pisaraa, virvoittaakseen kuuman paahtamia huuliaan; hänen poissa ollessaan antaa ajatusparven päästä liikkeesen, mutta läsnäollessa ei voida puhua ainoatakaan sanaa, koetella voittaa toisensa uhrauksissa…"

– Kyllin Jumalan tähden, kyllin! keskeytti Piotr Ivanitsh. Ei ole minulla enemmän kärsimystä! Sinä tahdoit repiä sen: revi, revi pian. No niin!

Piotr Ivanitsh nousi nojatuolista ja alkoi käydä edes takaisin.

– Onko tosiaan löytynyt aikakausi, jolloin leikittä ajateltiin niin ja tehtiin sillä tavalla? sanoi hän. Eikö tosiaan kaikki, mitä kirjoitetaan ritareista ja paimentytöistä, ole harmillinen keksintö heistä? Ja miten löytyy haluakin mennä koskettamaan ja analyseeraamaan niin perin tarkasti noita ihmis-sielun surkuteltavia kieliä, rakkautta, antaa sille tällainen merkitys…

Hän kohotti olkapäitään.

– Miksi Te, setä kiidätte niin kauvas? sanoi Aleksander. Minä tunnen itse itsessäni semmoisen rakkauden voiman ja ylpeilen siitä. – Minun onnettomuuteni on ainoastaan siinä, ett'en ole kahdenlaista olentoa, joka olisi ansainnut tätä rakkautta ja jolla olisi lahjoitettu samanlainen voima…

Rakkauden voima! todisti Piotr Ivanitsh. Olisi ollut samantekevä, jos olisit sanonut heikkouden voima.

– Ei tämä olo sinun tapaistasi, Piotr Ivanitsh, huomautti Lisaveta Aleksandrowna, sinä et tahdo uskoa semmoisen rakkauden olemista muissakaan…

– Entäs sinä? Uskotko sinä todellakin? kysyi Piotr Ivanitsh lähestyen häntä, mutta sinä lasket leikkiä! Hän on vielä lapsi, ei tunne vielä itseään eikä muita, mutta sinun olisi hävettävä. Voisitko tosiaan kunnioittaa miestä, jos hän rakastaisi sillä tavalla?.. Sillä tavallako rakastetaan?

Lisaveta Aleksandrowna heitti työnsä.

– Kuinkas sitten? kysyi hän hiljaan, ottaen miestään kädestä kiinni ja vetäen häntä luokseen.

Piotr Ivanitsh rapautti hiljaan kätensä hänen käsistään ja osoitti salavihkaa Aleksanderia, joka seisoi ikkunan luona, selkä heihin päin, sitten jatkoi hän käymistään pitkin huonetta.

– Kuinka! sanoi hän. Aivan kuin et olisi kuullut, miten rakastetaan!..

– Rakastetaan! toisti hän ajatuksissaan ja alkoi hitaasti tehdä työtä.

Neljännestunnin kesti äänettömyys. Piotr Ivanitsh katkasi sen ensimmäiseksi.

– Mitä sinä nykyään teet? kysyi hän veljenpojalta.

– En… mitään.

– Se ei ole paljon. Luethan toki?

– Kyllä…

– Mitä?

– Krilovin runoja.

– Hyvä kirja, mutta ethän sitä yhtä ainoastaan.

– Nykyään sitä yhtä. Jumalani millaisia kuvia ihmisistä, mikä totuus!

– Näytät olevan ihmisille vihoissasi. Onko rakkaus häneen… mikä hän onkaan?.. todellakin tehnyt sinut tällaiseksi?..

– Oh! Sen tyhmyyden olen jo unhottanut. Muutama aika sitten ajoin niiden paikkojen ohitse, joissa olin niin onnellinen ja joissa niin paljon kärsin, ajattelin, että muistolla repisin sydämmeni palaisiksi.

– No repäsitkö?

– Näin huvilan, puutarhan, aidan, mutta sydämmeni ei edes hypähtänyt.

– Kas siinä se on: sanoinhan minä. Minkätähden ovat ihmiset sinusta niin vastenmielisiä?

– Minkätähden! Sydämmen halpuuden Ja vähäpätöisyyden tähden… Jumalani! Kun ajattelee, kuinka paljon ilkeyttä kasvaa siellä, mihin luonto on kylvänyt niin oivallisia siemeniä…

– Mitä se sinua liikuttaa? Tahdotko parantaa ihmisiä, vai mitä?

– Mitäkö liikuttaa? Eivätkö minuunkin lennä lian räiskeet, jossa ihmiset uivat? Te tiedätte, mitä minulle on tapahtunut – ja kaiken tämän perästä ei vielä muka pitäisi vihata ja halveksia ihmisiä!

– Mitä sinulle sitten on tapahtunut?

– Petos, rakkaudessa, niin hävytön ja kylmä unohdus ystävyydessä… Ylipäänsä on vastenmielistä, ilkeätä, nähdä ihmisiä ja elää niiden kanssa! Kaikki heidän ajatuksensa, sanansa, työnsä – kaikki perustuvat hiekalle. Tänään juoksevat yhtä päämaalia kohti, kiirehtivät, työntävät toinen toistaan jaloista pois, tekevät hävyyttömyyksiä, valehtelevat, alentavat itseänsä, rakentavat juonia, mutta huomenna – ovat eilisen jo unhottaneet ja juoksevat toisen jälkeen. Tänään ylistävät yhtä, huomenna moittivat, tänään ovat tulisia, helliä, huomenna kylmiä… ei; kun tarkastelee, niin elämä on – , kauheata, vastenmielistä! Mutta ihmiset!

– Istuessaan nojatuolissa nukkui Piotr Ivanitsh taaskin.

– Piotr Ivanitsh! sanoi Lisaveta Aleksandrowna, ja töykkäsi häntä hiljakseen.

– Sinä olet alakuloinen, olet alakuloinen! Pitää tehdä työdä, sanoi Piotr Ivanitsh, hieroen silmiään: – sitten et toru ihmisiäkään syyttä. Minkä puolesta tuttavasi ovat kunnottomia. Kaikki ovat kelpo ihmisiä.

– Kyllä! Jos ketä ottaa esimerkiksi niin kaikki ovat Krilovin runojen luontokappaleiden kaltaisia.

– Entäs Hosarowin esimerkiksi?

– Kokonainen perhe luontokappaleita! keskeytti Aleksander. Eräs sokaisee silmänne viekkaudella, hyväilee Teitä, mutta silmien takana… olen kuullut, mitä hän on minusta puhunut. Toinen taas itkee kanssanne solvauksen tähden, mutta huomenna itkee hän solvaajanne kanssa; tänään nauraa hän kanssanne toiselle, mutta huomenna saman kanssa Teille… iljettävää!

– No entäs Luninin?

– Hyviä ovat nuokin. Itse Lunin on kuin se aasi, jonka luota satakieli lentää maailman toiselle äärelle. Mutta rouva, kyllä on hyvä kettu…

– Mitä sanot Soninista?

– En voi mitään hyvää sanoa. Sonin antaa aina hyvän neuvon, kun vaara on ohitse, mutta koetelkaas kääntyä hädässä hänen puoleensa… niin hän päästää illallisetta kotia niinkuin kettu suden. Muistatteko, miten hän liehakoitsi edessänne, kun hän haki paikkaa Teidän kauttanne? Mutta nyt jos kuulisitte, mitä hän puhuu Teistä…

– Eikö Wolotskowkaan miellytä sinua?

– Mitätön, ja vielä lisäksi ilkeä luontokappale… Aleksander oikein sylkäisi.

– Kylläpä kuvasit! sanoi Piotr Ivanitsh.

– Mitä minä odottaisin ihmisiltä? jatkoi Aleksander.

– Kaikkea: ystävyyttä, rakkautta, yläupseerin arvoa ja rahaa… Lopetapa tämä maalaus-kuvasto meillä: sano mitä eläimiä vaimoni ja minä olemme?

Aleksander ei vastannut mitään, mutta hänen kasvoilleen ilmestyi hienoa, tuskin näkyvää sala-ivaa. Hän myhähti. Ei tämä kasvojen ilmiö eikä hymy luiskahtaneet Piotr Ivanitshin silmien ohi. Hän katsahti vaimoonsa, tämä laski silmänsä alas.

– No, entäs mikä eläin sinä itse olet? kysyi Piotr Ivanitsh.

– En minä ole ihmisille pahaa tehnyt! sanoi Aleksander arvokkaasti: heitä kohtaan olen täyttänyt kaikki… Minun sydämmeni on lempiväinen; minä aukasin leveän sylen ihmisille, mutta mitä he ovat tehneet?

– Hän puhuu kuin hassu! huomautti Piotr Ivanitsh, kääntyen vaimonsa puoleen.

– Sinusta on kaikki hassua! vastasi tämä.

– En minä ole itse vaatinut ihmisiltä, jatkoi Aleksander, suuria urotöitä, en jalomielisyyttä, enkä itsensäkieltämistä… olen vaatinut ainoastaan velvollisuuden tuntoa, mikä on minulle tuleva kaiken oikeuden mukaan.

– Sinä olet siis oikeassa. Pääsit kuivana vedestä. Mutta maltas, minä saatan sinut raittiisen veteen… Lisaveta Aleksandrowna huomasi, että hänen miehensä alkoi puhua ankaralla äänellä, tuli levottomaksi.

– Piotr Ivanitsh! kuiskasi hän. Lopeta jo…

– En lopeta, kuunnelkoon ensin totuuden. Minä lopetan silmänräpäyksessä. Sano, Aleksander, ole niin hyvä, kun sinä äsken maalasit tuttaviasi, milloin roistoksi, milloin tyhmeliineiksi, eikö silloin sydämmessäsi liikahtanut jotakin omantunnon kalvaamisen tapaista?

– Mistä syystä, setä?