– Oliko tämäkin vaan unelma? ja tämäkin petti minut? kuiskasi hän. Katkera häviö! No, miksi en tottuisi pettymään! Mutta minkätähden, minä en ymmärrä, minuun oli pantu vastustamaton kehoitus luomiseen?

– Siinä se on, että sinuun pantiin kehoitus, mutta luomisvoiman olivat unohtaneet panna, sanoi Piotr Ivanitsh, johan minä sanoin.

Aleksander vastasi huokauksella ja alkoi miettiä, Mutta sitten syöksi hän nopeasti aukaisemaan kaikkia laatikoita, veti esille muutamia vihkoja, kääröjä ja alkoi julmistuneena heitellä niitä – kamiiniin.

– Älä unhota tätä, sanoi Piotr Ivanitsh siirtäen hänen luokseen paperiarkin, jossa oli aloitettu runo ja joka oli pöydällä levällään.

– Ja tämäkin menköön samaa tietä! sanoi Aleksander epätoivoisena, heittäen runot kamiiniin.

– Eikö löydy vielä jotakin? Haeppas tarkkaan, kysyi Piotr Ivanitsh, katsellen ympärillensä, tee kerran jotain viisasta tekoa. Kas, mikä kimppu tuolla kaapin päällä on?

– Sekin saa mennä samaa tietä, sanoi Aleksander, vetäen alas sen, siinä on pätkiä maan taloushoidosta.

– Älä polta, älä polta sitä! Anna minulle! sanoi Piotr Ivanitsh, ojentaen kättään! – ne eivät ole turhuuksia.

Mutta Aleksander ei kuunnellut.

– Ei! sanoi hän häijysti, jos minulta kerran on kadonnut jalo luomiskyky kauneuden piiristä, niin en tahdo myöskään työskentelemistäkään: – Kohtalo murtakoon minua tällä.

Kimppu lensi kamiiniin.

– Turhan päiten heitit! huomautti Piotr Ivanitsh ja kaivoi sillä välin kepillä pöydän alla olevasta korista, eiköhän olisi vielä jotain uuniin heitettävää.

– Mutta mitä me teemme novellille, Aleksander?

Se on minulla.

– Ehkä tarvitsette liistaroida väliseinää?

– En, nyt en tarvitse. Enköhän lähetä sitä noutamaan? Evsei! Oletko taaskin nukkunut; katso etteivät varasta nenäsi alta minun kaapuani! Mene pian minun kotiini, pyydä siellä Vasililta se paksu vihko, joka on kabinetissa piirongin päällä, ja tuo se tänne.

Aleksander istui pää käden nojassa ja katseli kamiiniin. Vihko tuotiin. Aleksander katseli puolivuotisten vaivojen hedelmää ja vaipui ajatuksiinsa, Piotr Ivanitsh huomasi sen.

– No, lopeta jo, Aleksander, sanoi hän. Puhutaan muusta.

– Tämäkin menköön samaa tietä, huudahti Aleksander ja heitti vihon uuniin.

Molemmat katselivat, miten se alkoi palaa, Piotr Ivanitsh nähtävästi tyytyväisyydellä, Aleksander surulla, melkein kyyneleet silmissä. Päälimäinen lehti liikahti ja nousi aivan kuin näkymättömän käden kääntämisestä; sen syrjät kipristyivät, se musteni, sitten vetäytyi kokoon ja leimahti; sen perästä leimahti pian toinen, kolmas, nousipa monta lehteä yht'aikaa ja paloivat yhdessä läjässä, mutta niitä seuraava sivu oli vielä valkea, muutaman sekunnin perästä alkoivat senkin syrjät mustua.

Aleksander ennätti lukea kumminkin siitä: III: mas luku. Hän muisti mitä siinä luvussa oli ja hän alkoi sääliä vihkoa. Hän nousi nojatuolista ja tempasi pihdit, pelastaakseen loput luomisestaan. "Kenties vielä"… kuiskasi hänelle toivo.

– Maltas, anna minä hämmennän kepillä, sanoi Piotr Ivanitsh, poltat itsesi pihdillä.

Hän työnsi vihon kaminan syvempään pohjukkaan suoraan hiilille. Aleksander seisoi kahden vaiheilla. Vihko oli paksu eikä antaunut pian tulen omaksi. Sen alta kohosi ensin paksu savu; liekki leimahteli silloin tällöin sen alta, nuolaisi sen syrjää jätti jälkeensä ja katosi uudelleen. Vielä olisi voinut pelastaa. Aleksander ojensi jo kättään, mutta samassa hetkessä liekki valasi nojatuolin, Piotr Ivanitshin kasvot, pöydän, koko vihko leimahti tuleen ja hetken päästä sammui, jättäen jälkeensä läjän mustaa tuhkaa, jota myöten paikoittain juoksi tulikieliä. Aleksander heitti pihdit pois.

– Kaikki on lopussa! sanoi hän.

– Lopussa! toisti Piotr Ivanitsh.

– Oh! lausui Aleksander, minä olen vapaa!

– Tämä on jo toisen kerran kun minä autan sinua kortteerini puhdistamisessa, sanoi Piotr Ivanitsh, – toivon että tällä kertaa…

– Ei toiste enää, setä.

– Amen! lisäsi setä ja pani kädet hänen olkapäilleen. – No, Aleksander neuvon sinua, älä pane vastaan: kirjoita heti paikalla Ivan Ivanitshille, että hän lähettäisi sinulle työtä maatalouden-hoidon osastoa varten. Tulisien jälkien, kaikkien tyhmyyksien perästä, kirjoitat nyt oikein jotain järkevätä. Ivan Ivanitsh sanoo minulle aina: mitä Teidän veljenne poika…

Aleksander pudisti surullisesti päätään.

– En voi, sanoi hän, en, en voi: kaikki on lopussa.

– Mitä sinä nyt aiot tehdä?

– Mitä? kysyi hän ja rupesi miettimään, nyt ainakaan en vielä mitään.

– Pikkukaupungissa osataan tehdä – ei mitään; mutta täällä… Miksi olet ensinkään tullut tänne? Se on selittämätöntä!.. Olkoon jo kylliksi tästä. Minulla olisi sinulle pyyntö.

– Aleksander kohotti hitaasti päätään ja katsoi setään kysyväisesti.

– Tunnethan sinä, alkoi Piotr Ivanitsh, siirtäen nojatuolia

Aleksanderin luo, minun asiakumppanini Surkowin?

Aleksander nyökäytti päätään.

– Olethan välistä syönyt luonani hänen kanssaan päivällistä, mutta ennätitkö tarkastaa hyvin, millainen lintu hän on? Hän on hyvä mies, mutta hyvin tyhjä. Hänessä vallitseva heikkous on – naiset. Onnettomuudeksi niinkuin näit, ei hän ole ruma, hän on punaposkinen, sileä, pitkä, aina käheröitty, hajuvettä päässä, puetettu muotikuvan mukaan: siitähän luulottelee, että kaikki naiset ovat hänen tähtensä hulluina. – Hitto olkoon hänen kanssaan kokonaan, en minä olisi sitä huomannut; mutta nyt on hätä edessä: jos himo saa pikkuisenkin valtaa, niin hän alkaa tuhlata. Sitten hänellä pitää olla surpriiseja, lahjoja, mieltymyksen osoituksia, itse hän alkaa keikailla, muuttaa ajopeliä, hevosia… sillä tavoin tulee ihan kokonainen häviö! Kyllä hän juoksi vaimonikin jälessä. Minä en enää pitänyt huolta lähettämällä palvelijaa teatteriin ostamaan piljettejekään, Surkow tuo ihan varmaan. Jos tarvitsee vaihtaa hevosia, tuoda jotain harvinaista, työntää ihmistulvaa tieltä pois, käydä ja tarkastaa kesähuvilaa, niihin hänet vaan lähettää – kaikessa kultamies. Hän oli niin tarpeellinen: sellaista ei löydä rahallakaan. Sääli! Minä en häirinnyt häntä tahallani, mutta vaimoani hän kovin kyllästytti: sitten ajoin minä hänet pois. Kun hän rupesi tällä tavalla tuhlaamaan, niin korot eivät riitä, hän on alkanut pyytää minulta – rahaa; jos kieltää, niin hän alkaa puhua kapitalista. "Mitä minä teen tehtaallanne? Ei ole koskaan vapaita rahoja käsissä! Jos hän käyttäisi hyviin tarpeisiin… mutta ei, hän hakee aina seuraa suuressa maailmassa, minä tarvitsen jaloja vehkeilyjä: minä en voi elää ilman rakkautta!" Eikö hän ole aika aasi? Hän on melkein neljänkymmenen vanha eikä voi elää rakkaudetta!

Aleksander muisti itseään ja hymyili surullisesti.

– Hän valehtelee vaan, jatkoi Piotr Ivanitsh. – Minä huomasin kyllä jälestä päin mitä hän hommaa. Hän ei tekisi muuta kuin kerskailisi, – jotta hänestä puhuttaisi; hän on nyt yhteydessä jonkun kanssa, häntä nähtiin sen loogissa, hän istui kesähuvilassa balkongilla kahden kesken myöhään illalla, oli sen kanssa jossain yksinäisessä paikassa ajaen vaunuilla tahi ratsastaen.

Tästä kaikesta seuraa, että nämät n.s. jalot vehkeilyt – piru vieköön! Tulevat paljon kalliimmiksi, kuin epäjalot.

– No, mihin tämä kaikki vie, setä? kysyi Aleksander. En huomaa mitä minä voisin auttaa.

– Saatpa nähdä. Muutama aika sitten palasi ulkomailta tänne nuori leski, Julia Pawlowna Tafajewna. Hän on erittäin sievä. Hänen miehensä kanssa olin minä ja Surkow hyviä ystäviä. Tafajew kuoli vierailla mailla. No arvaatko nyt?

– Arvaan: Surkow on rakastunut leskeen.

– Niin: hän on tullut kokonaan hassuksi! Mutta vielä?

– Vielä… en tiedä…

– No millainen sinä olet! Siis kuule! Surkow on minulle pari kertaa antanut vihiä, että hän tarvitsee pian rahaa. Minä arvasin paikalla, mitä se merkitsee, mutta miltä haaralta tuuli käy – sitä en voinut arvata. Minä rupesin utelemaan, mitä varten hän tarvitsi rahoja? Hän kursaili, kursaili, mutta sanoi kumminkin vihdoin, että hän tahtoo laittaa itselleen asunnon Liteinajalla. Minä aloin muistella, mitä ihmeitä olisi Liteinajalla – ja muistinkin, että Tafajewna asuukin siellä ja aivan vastapäätä sitä paikkaa, jonka hän oli valinnut. Hän oli antanut jo käsirahaakin Häntä uhkaa välttämätön onnettomuus, jos… sinä et auta. Oletko nyt arvannut?

Aleksander kohotti hiukan nenäänsä ylöspäin, antoi katseensa luistaa pitkin seinää, kattoa, räpäytti silmiään pari kertaa, alkoi katsella setäänsä, mutta oli vaiti.

Piotr Ivanitsh silmäili häntä hymyillen. Hänestä oli ihmeen hauskaa huomata, että järki tahi arvaamistaito oli pettänyt ja antoi ymmärtää sen.

– Mikä sinun on, Aleksander? Ja vielä kirjoitat novelleja! sanoi hän.

– Ah, minä arvasin setä!

– No, Jumalan kiitos!

– Surkow pyytää rahaa; Teillä niitä ei ole ja tahdotte, että minä…

Hän ei lopettanut puhettaan.

Piotr Ivanitsh purskahti nauruun. Aleksander ei lopettanut lausettaan ja katseli setää hämmästyneenä.

– Ei sitä! sanoi Piotr Ivanitsh.

– Tapahtuuko milloinkaan, ettei minulla olisi rahaa? Koettele kääntyä joskus puoleeni, niin näet. Kuule nyt. Tafajewna muistutti hänen kauttaan minun tuttavuudestani hänen miehensä kanssa. Minä kävin siellä ja pyysi hän käymään luonaan; minä lupasin ja sanoin, että tuon sinut mukanani: no, nyt toivon sinun ymmärtävän.

– Minut? toisti Aleksander, katsoen suurilla silmillä setää. – Tietysti minä… nyt ymmärrän… lisäsi hän nopeasti, mutta viimeinen sana tarttui kiinni.

– Mutta mitä sinä ymmärsit? kysyi Piotr Ivanitsh.

– Vaikka minut tappaisitte, en sittenkään ymmärrä setä mitään! Antaas olla… ehkä hänellä on hauska koti… Te tahdotte että huvittelisin… kun minun on niin ikävä…

– Sepä kaunista! Vai rupeisin sinua kuljettelemaan sen vuoksi pitkin taloja. Sitte ei muuta olisi enää jäljellä kuin peittäisin suusi liimalla yöksi kärpäsiltä! Ei se ole sitä. Asia on tämä: laita niin että Tafajewna rakastuu sinuun.

Aleksander kohotti äkkiä kulmakarvojaan ja katsoi setää.

– Te laskette leikkiä, setä? Se olisi kunnottomuutta, sanoi hän.

– Siinä missä tosiaan on kunnottomuutta, niin sinä et sitä huomaa, mutta missä on asia hyvin yksinkertainen ja luonnollinen… se on sinun mielestäsi kunnottomuuksia. Mitä siinä olisi kunnotonta? Tarkasta, miten itse rakkaus on kunnoton, veren ja itserakkauden leikkiä… Mutta maksaako sinun kanssasi puhua, uskothan sinä vielä sallimuksen, määräykseen, jota ei voi välttää rakastumisen suhteen sielujen sopusointuun!

– Suokaa anteeksi: tällä haavaa en usko mitään. Mutta voinko rakastaa ja rakastua noin vain käskystä.

– Voi kyllä, mutta et vaan sinä. Älä pelkää: en minä anna sinulle niin viisasta tehtävää. Teepäs vaan tämä asia. Mielistele Tafajewnaa, ole hänelle kohtelias, älä anna Surkowille tilaisuutta olla hänen kanssaan kahden kesken… no yksinkertaisesti, saata hänet raivoon. Hämmennä häntä: kun hän sanoo sanan, sano sinä kaksi, hän kun sanoo mielipiteesi sano sinä vastaan. Saata hänet aina pois suunnilta, alenna häntä joka askeleelta…

– Miksi?

– Etkö vieläkään ymmärrä! Sentähden ystäväni, että hän tulee alussa hassuksi mustasukkaisuudesta ja harmista, mutta sitten kylmenee. Pian hänelle tämä tapahtuu. Hän on typeryyteen asti mustasukkainen. Silloin hän ei tarvitse kortteeria, rahat jäävät koskematta ja tehtaan asiat menevät omaa menoaan. Ymmärrätkö nyt? Tämä on jo viides kerta, kun teen hänelle tämmöisen kepposen: muinoin, kun olin naimaton ja nuorempi, tein itse niitä, tahi lähetin jonkun ystävistäni.

– Mutta enhän minä ole tuttava hänen kanssaan.

– Senpätähden minä vienkin sinut hänet luokseen keskiviikkona.

Keskiviikkoina kokoontuvat hänen luokseen muutamat vanhat tuttavat.

– Mutta jos hän vastaa Surkowin rakkauteen, niin Teidän täytyy myöntää, että minun mieltymysosoitukseni ja kohteliaisuuteni saattavat ei ainoastaan hänet vimmaan…

– Oh, ole tuossa! Kunnon nainen, eroittaa hupsun, jättää huvittelemisen sen kanssa, erittäinkin vieraiden miesten läsnäollessa. Itserakkaus ei näet sitä salli, kun lähellä on toinen, viisaampi ja järkevämpi: häntä alkaa hävettää ja hän jättää sen oman onnensa nojaan. Sentähden olen juuri sinut valinnut.

Aleksander kumarsi.

– Surkow ei ole vaarallinen, jatkoi setä, mutta Tafajewna ottaa hyvin harvoja vastaan, noin pienessä salongissa voi hän tulla niin kuuluisaksi, että on salonki leijona ja nerokas. Naisiin vaikuttaa paljon ulkonaisuus. Hän on mestari tekemään mieliksi, sentähden häntä juuri kärsitään. Tafajewna saattaa teeskennellä hänen edessään, silloin hän… Viisaatkin naiset rakastavat, kun niille tehdään tyhmyyksiä, etenkin kalliita. Suuremmaksi osaksi eivät he silloin rakasta sitä, joka niitä tekee, vaan toista… Monet eivät tahdo sitä käsittää, Surkowkin on niiden luvussa – senpä vuoksi saata sinä hänet ymmärtämään.

– Surkow oleskelee siellä muinakin päivinä eikä ainoastaan keskiviikkoina: Keskiviikkoina voin minä hämmentää häntä, mutta kuinkas on laita muina päivinä?

– Aina sinua täytyy neuvoa. Valehtele hänelle, ole olevinas rakastunut – toisella kerralla ei hän kutsu sinua enää keskiviikkona, vaan torstaina tahi perjantaina; lisää silloin kahdenkertaisesi kohteliaisuuttasi, minä saatan hänet sitten liikutukseen, viittaan, että sinä olet muka tosiaan – sitä laatua… Tafajewna näytti olevan… niin paljon kuin minä voin huomata… hyvin tunteellinen… hän on varmaan heikkohermoinen… luulen, että hänelläkään ei ole mitään sopusointua… sydämmen vuodatuksia vastaan.

– Miten semmoista saattaa tehdä, sanoi Aleksander ajatuksissaan? Jos minä voisin rakastua – niin voisi olla kaikki mahdollista, mutta enhän minä voi… eikä ilman sitä tule menestystäkään olemaan.

– Päinvastoin, nythän sitä tuleekin olemaan. Jos sinä rakastuisit, et voisikaan teeskennellä, hän huomaisi sen paikalla ja alkaisi leikitellä teidän molempien kanssa. Mutta nyt… saata sinä vaan Surkow raivoon: minä tunnen hänet kuin viisi sormeani. Kun hän huomaa, ettei hänen luonnistu, niin hän ei tuhlaakaan rahaa turhan vuoksi, sitä minä juuri tarvitsenkin… Kuule Aleksander, se olisi minulle hyvin tärkeätä: jos sinä sen teet – muistatko niitä kahta vaasua, jotka sinua miellyttivät siellä tehtaalla? Ne ovat sinun: osta vaan itse alus.

– Mutta, setä, luuletteko tosiaan että minä…

– Minkätähden sinä rupeaisit ilmaiseksi puhumaan, aikaasi kuluttamaan? Sepä olisi kaunista. Et huoli mitään: Vaasut ovat sangen kauniit. Meidän vuosisadalla ei tehdä mitään ilmaiseksi. Jos minä sinulle tekisin jotain, tarjoa minulle lahjaa: minä otan kyllä vastaan.

– Kummallinen tehtävä! sanoi Aleksander epäillen.

– Toivon, ettet kieltäy sitä täyttämästä. Minä olen sinulle valmis tekemään, mitä suinkin voin: kun tulet rahan puutteesen – käänny vaan puoleeni… Siis keskiviikkona! tämä histooria kestää kuukauden tahi korkeintaan kaksi. Minä sanon sitten sinulle, kun ei enää ole tarvis, silloin saat jättää sikseen.

– Olkaa niin hyvä, setä, minä olen valmis; mutta tuntuu vaan kummalliselta… Onnistumista en mene takaamaan… jos minä voisin rakastua, silloin kyllä… mutta ei…

– Sepä on juuri hyvä, ettet voi, sillä vastaisessa tapauksessa tärvelisit koko asian. Minä takaan itse onnistumisen. Hyvästi!

Hän läksi pois, mutta Aleksander istui vielä kauvan aikaa kaminin vieressä kalliin tuhan edessä.

Kun Piotr Ivanitsh palasi kotiinsa, kysyi hänen vaimonsa: kuinka Aleksanderin ja hänen novellinsa laita on, vieläkö hän aikoo kirjoittaa?

– Ei, minä paransin hänet ainaiseksi.

Adujew kertoi hänelle kirjeen sisällön, jonka hän oli novellin mukana saanut, sekä myöskin, miten he sen polttivat.

– Sinä olet armoton, Piotr Ivanitsh! sanoi Lisaveta Aleksandrowna, tahi et taida mitään tehdä kunnollista, jos mihin ryhdyt.

– Sinä teit hyvin, kun neuvoit häntä paperia tuhrimaan! Onko hänellä lahjoja?

– Ei.

Piotr Ivanitsh, katsoi kummastuksella häneen.

– Miksi sinä sitten neuvoit?

– Etkö sinä vieläkään ole käsittänyt, etkö ole arvannut?

– Piotr Ivanitsh oli ääneti ja muisteli vastoin tahtoansa kohtausta, joka oli ollut Aleksanderin kanssa.

– Mitä tässä on käsitettävää? Tämähän on hyvin selvää! sanoi hän katsoen vaimoansa silmät suurina.

– Mikä on selvää, sano?

– Mikä… mikä… sinä tahdoit antaa hänelle läksyn… mutta toisella lailla, hennommalla tavalla, armaalla tavallasi…

– Et ymmärtänytkään, mutta olet kuitenkin olevinasi teräväpäinen mies. Minkä tähden hän oli koko tämän ajan iloinen, terve, melkein onnellinen? Sentähden, että hän toivoi. Minä pidin yllä tuota toivoa: no, oletko nyt selvillä.

– Sinä siis viekastelit hänen kanssaan vaan?

– Luulen, että se on luvallista. Mutta mitä sinä olet saanut toimeen? Sinä et sääli häntä laisinkaan: olet riistänyt häneltä viimeisen toivon.

– Ole tuossa! Minkä viimeisen toivon? Vielä hänellä on paljon hullutuksia jäljellä.

Mitä hän nyt tekee? Alkaa käydä taas nureissaan.

– Ei! Hän ei ala käydä: ei hänellä ole siihen aikaa: minä olen antanut hänelle työtä.

– Mitä? Taasko jonkun käännöksen perunoista? Voiko semmoinen huvittaa nuorta ihmistä ja erittäin tulista ja hurmaantunutta?

– Ei, kultaseni, ei perunoista, vaan tehdasta koskevaa.