Kotoinen maailma tuli hänelle kohta ahtaaksi. Luonto, äidin hyväilyt, hoitajan ja koko palvelusväen kunnioitus häntä kohtaan, pehmeä vuode, namuset, Wasjkan naukuminen – kaikki nämät hyvyydet, joita niin kalliiksi arvostellaan elämän iltaan kallistuessa, vaihtoi hän iloisesti epävarmaa viehätystä ja salaperäisyyttä täynnä olevaan viettelykseen. Sofian lempikin, tuo vieno ja ruusunpunainen lempi, ei voinut pidättää häntä. Mitä oli tämä lempi hänelle? Hän haaveksi semmoisesta äärettömästä intohimoisesta rakkaudesta, jolla ei löydy rajaa missään ja kasvaa nopein askelin. Hän lempi Sofiaa vähäisellä rakkaudella odottaessaan suurta. Hän haaveksi myös siitä hyödystä, jota hän tuottaisi isänmaalleen. Hän oli ahkera ja oppi paljon kaikkea. Hänen todistuksessansa oli, että hän taitaa tusinan verran kaikenmoisia tieteitä ja puolen tusinan verran vanhoja ja nykyisiä kieliä. Enemmän kaikkea hän haaveksi kirjailijan kunniasta. Hänen runonsa kummastuttivat hänen tovereitaan. Monta polkua aukeni hänen eteensä, toinen tuntui toistaan paremmalta. Hän ei tiennyt mille antautua. Ainoastaan suora tie peittyi häneltä; jos hän olisi sen huomannut, niin kenties ei hän olisikaan matkustanut.

Kuinka hän olisi voinut jäädä? Äiti tahtoi – se oli aivan toinen ja luonnollinen asia. Kaikki tunteet olivat kuolleet hänen sydämmessään, paitsi yksi, – rakkaus poikaansa, ja se kouristi palavasti tätä viimeistä esinettä. Jos poikaa ei olisi ollut, niin mitä hänellä olisi ollut tehtävätä? Hän olisi ollut valmis vaikka kuolemaan. Aikoja sitten on todistettu, ettei naisen sydän voi elää rakkaudetta.

Aleksander oli hemmoitettu, mutta ei kuitenkaan perin pohjin pilattu kotielämällä, Luonto oli tehnyt hänet semmoiseksi että äidin rakkaus ja niiden kumartaminen, jotka häntä ympäröitsivät, vaikutti ainoastaan hänen hyviin puoliinsa, kehitti hänessä esimerkiksi ennenaikaisia sydämmen taipumuksia, teki hänet meikein kaikkeen liian luottavaiseksi. Ehkä se sama herätti hänessä itserakkauden; mutta itserakkaus onpi vaan ainoastaan muoto; kaikki riippuu tietysti aineesta, jota siihen valetaan.

Paljon enemmän vahinkoa oli hänellä siitä, ettei hänen äitinsä kaiken rakkautensa ohessa antanut täyttä käsitystä elämästä, eikä valmistanut häntä siihen taisteluun, joka odotti häntä ja odottaa jokaista tulevaisuudessa. Mutta siihen oli tarvis taiteellinen käsi, terävä ymmärrys ja iso varasto kokemusta, jota ei olisi rajoittanut maaelämän ahdas horisontti. Olisi pitänyt rakastaa häntä melkein vähemmin, eikä ajatella häntä joka ainoa minutti, ja poistaa häneltä kaikkinainen huoli ja paha mieli, eikä itkeä hänen sijassaan hänen lapsuutensa aikana, vaan antaa hänen itsensä tuntea rajuilman lähenemistä ja omin voimin vastustaa ja ajatella kohtaloansa – sanalla sanoen antaa tietää, että hän on mies. Mistä Anna Pavlowna olisi kaikkea tätä ymmärtänyt ja etenkin voinut täyttää? Lukija on nähnyt millainen hän on. Ettekö tahtoisi vielä nähdä?

Hän oli unhottanut jo pojan itsekkäisyyden. Aleksander Feodoritsh tapasi hänet uudelleen liina- ja muita vaatteita sälyttämässä. Puuhissaan ja matkaan kokoamisessaan unhotti hän melkein koko surunsa.

Näes, Saschenka, katso nyt tarkasti, mihin minä mitäkin panen, sanoi hän.

– Aivan alhaalla, laukun pohjalla on lakanoita tusina. Katsopas, onko, oikein kirjoitettu?

– On, mamma hyvä!

– Kaikissa on sinun nimesi, näetkös – A. A. Kaikki on Sanjushka tuo kyyhky, tehnyt! Häneltä ei kohtakaan olisi tullut valmista. Mitäs nyt? Niin, tyynyjen päällykset. Yks, kaks, kolme, neljä – oikein tässä on tusina. Tuossa on paitoja – kolme tusinaa – sitä unehtuu oikein katselemaan, se on hollannin kangasta; itse kävin Wasili Wasiljitshin luona tehtaalla; hän valitsi kaikkein paraimpia kolme pakkaa. Tarkasta, armaani, joka kerta, kun saat vaatteet pesijältä; etenkin uudet. Siellä näkee vähän tällaisia paitoja; ehkä vielä vaihtaisivat; niitä on sellaisia hylkiöitä, jotka eivät Jumalaa pelkää. Sukkia on kaksikymmentäkaksi paria. Tiedätkö, mitä olen arvellut? Minä panen rahalompakkosi yhteen sukkaan. Sinä et niitä tarvitse Pietariin saakka, niin, Jumala varjelkoon! Jos tapahtuisi, että hakisivat rahoja, niin siinä tapauksessa eivät löytäisikään. Sinne minä panen myös kirjeet sedällesi: kylläpä hän mahtanee tulla iloiseksi! Onhan tästä jo seitsemäntoista vuotta, kun viimeksi vaihdoimme sanaa keskenämme, se ei ole leikkiä! Tuossa on huivit, tuossa on nenäliinat. Sonjalle jäi vielä puolitusinaa. Älä hävitä, sydänkäpyni, nenäliinoja: ne ovat erinomaista puolibatista, jota Mihejewiltä otin kaksi ja neljännesruplaa tusinalta. No, siinä on kaikki liinavaatteet. Nyt päällysvaatteisin… Missä on Evsei? Miksi hän ei katso Evsei!

Evsei astui laiskasti kamariin.

– Mitä Te tahdotte? kysyi vielä laiskemmasti.

– Mitäkö Te tahdotte? sanoi Adujewa äkäisesti. – Minkätähden et katso kuinka minä sälytän? Siellä, jos matkalla pitäisi mitä ottaa, niin käännät nurin niskoin kaikki. Ei voi vaan erota rakastetustaan – mokomakin aarre! Päivä on pitkä, ehdit vielä! Tällä tavoinko sinä siellä aiot herraa hoitaa? Muistakin! Katso: tässä on nyt hyvä hännystakki – näetkös nyt, mihin sen panen? Saschenka säästä sitä: älä käytä joka päivä, verka maksoi 16 ruplaa kyynärä. Kun menet parempiin kesteihin, niin pane päällesi, mutta älä istu paikalla miten vaan sattuu, niinkuin tätisi, aivan kuin kiusalla, hän ei istu tyhjälle tuolille tahi sohvalle, vaan koettelee aina istua siihen, missä on hattu tai jotain muuta; yhtenä päivänä hän istui hillalautaselle – semmoista häpeää hän tekee. Jos menet taas huonompiin ihmisiin, niin pane tämä hännystakki päällesi. Tässä ovat liivit – yks, kaks, kolme, neljä. Kaksi paria housuja. Oh! Vaatteita riittää kolmeksi vuodeksi. Uh! Kuinka väsyin'! Onkos tuo ihme? Koko aamun olen hyörinyt. Mene, Evsei. Saschenka, puhutaan jostain muusta. Kun vieraat saapuvat, niin sitten ei ole ajattelemistakaan.

Hän istui sohvalle ja pani poikansa istumaan vierellensä.

– No Sascha, sanoi hän oltuansa ääneti vähäisen aikaa: – nyt sinä matkustat vieraasen paikkaan.

– Kuinka Pietari olisi "vieras" paikka, mitä sanotte mammaseni!

– Maltas, maltas – kuuntele, mitä tahdon sanoa! Jumala yksin tietää, mikä voipi sinua siellä kohdata, mitä kaikkea saat nähdä, hyvää sekä huonoa. Luotan, että Hän, taivaan isä, vahvistaa sinua; ja sinä ystäväni, älä unhota Häntä koskaan, muista että uskotta ei ole pelastusta missään eikä mistään. Siellä kun saavutat suuret arvonimet ja tulet kuuluisaksi – emmehän ole huonompia kuin muutkaan: isäsi oli aatelismies, majuri – nöyristyi kuitenkin Herran Jumalan eteen: rukoile onnessa ja onnettomuudessa, vaan älä tee niinkuin sananlaskussa sanotaan: "jos ei ukkonen jyrise niin talonpoika ei risti silmiään". Muutamat esim. niin kauan kuin on myötäinen tuuli, eivät katsahdakaan kirkkoon, vaan kun onnettomuus kohtaa, – niin silloin menee panemaan ruplan maksavia kynttilöitä Jumalan kuvien eteen, ja jakaa kerjäläisille: se on suuri synti. Koska sattui puheeksi kerjäläisistä, niin älä menetä niille turhaan rahaa, älä anna paljoa kerrassaan. Ei niitä maksa lellitellä, ne eivät vähästä hämmästy. Juovat rahat ja nauravat sinulle seljän takana. Minä tiedän, sinulla on hellä sydän: sinä annat ehkä rinnan kerrassaan. Ei, niin ei tarvitse tehdä; Jumala kyllä auttaa. Rupeatko käymään Herran temppelissä? Aiotko käydä joka sunnuntai aamupuolipäivä-kirkossa? Hän? huokasi! —

Aleksander oli ääneti: hän muisti, että yliopistossa ollessaan ja asuessaan lääninkaupungissa, hän ei käynyt kovinkaan hartaasti kirkossa; vaan maalla miellytti hän ainoastaan äitiänsä käymällä hänen kanssaan puolipäiväsaarnaa kuuntelemassa. Häntä hävetti vihelteleminen. Sentähden oli hän ääneti. Äiti ymmärsi hänen vaitiolonsa ja huokasi taaskin.

– No, minä en tahdo sinua pakoittaa, jatkoi hän: – sinä olet nuori ihminen, kuinka sinä voisitkaan käydä yhtä ahkerasti Herran temppelissä kuin me vanhat? Ehkä virkasikin estäisi sinua, tahi jos satut istumaan myöhään jossakin hyvissä ihmisissä, niin nukut kauan. Jumala armahtaa sinun nuoruuttasi. Älä sure, sinulla on äiti. Hän ei makaa myöhään. Niin kauan kuin minussa on vielä veripisara jälellä, niin kauan kunnes kyyneleet eivät ole silmistäni kuivuneet ja Jumala armahtaa syntiäni, niin ryömimällä menen; jos voimat eivät riittäisi kirkon kynnykselle asti, annan viimeisen huokaukseni tulla, viimeisen kyyneleeni itken sinun tähtesi, ystäväni. Rukoilen sinulle terveyttä, arvonimiä, kunniaristejä ja kaikkea tavallista ja maallista hyvää. Voisikohan Hän, laupias isä, olla ottamatta korviinsa köyhän ämmän rukousta? Itse en minä tarvitse mitään; ottakoon Hän minulta kaikki: terveyden, elämän, antakoon minun tulla sokeaksi, – kunhan vaan sinä saisit kaikkea iloa, kaikkea onnea ja hyvää.

Hän ei saanut loppuun puhutuksi, kyyneleet tippuivat hänen silmistään. Aleksander hyppäsi paikastaan.

– Mamma hyvä, sanoi hän. No istu, istu! vastasi hän pyyhkien hätäisesti kyyneleitään – minulle jäi vielä paljon puhumista. Mitä minä tahdoinkaan sanoa? Nyt sen unhotin ja… Näetkös tuota nykyistä muistiani… niin! seuraa paastoja, ystäväni: se on suuri asia! Keskiviikkoina ja perjantaina – Jumala antaa sitten anteeksi! Mutta suuressa paastossa – Herra varjelkoon! Näetkös Michail Michailitshia pidetään järkevänä miehenä, mutta mitä hänessä on! Olkoonpa suuri paasto tahi muu aika, – aina hän vaan syö lihaa. Oikein hiukset nousevat päässä pystyyn. Hän kyllä auttaa köyhiä, mutta luuletko hänen apunsa olevan Jumalalle kelvollisen? Kerran hän antoi eräälle vanhukselle vaskirahan, tämä otti sen, mutta itse hän kääntyi ja sylkäsi. Kaikki kumartavat häntä silmien edessä ja puhuvat Jumala ties mitä, mutta selän takana ristivät silmiään ja muistelevat häntä kuin pahaa henkeä.

Aleksander kuunteli hiukan kärsimättömänä ja katsahteli silloin tällöin akkunasta, kaukaista tietä. Äiti vaikeni hetkiseksi.

– Ja ennen kaikkea, varjele terveyttäsi, jatkoi hän. – Jos sattuisit sairastumaan, josta Herra varjelkoon! – vaarallisesti, niin kirjoita, minä kokoon kaikki voimani ja tulen luoksesi. Kuka siellä hoitaisi sinua? Ehkä vielä tyhjentäisivät kaikki sairaalta. Älä käy yöllä ulkona; petollisia ihmisiä pakene! Säästä rahoja… oh, säästä niitä onnettomuuden päiviksi. Käytä niitä järjellisesti. Niistä kirotuista lähtee kaikki hyvä ja paha. Älä tuhlaa, älä anna tulla turhia kulunkeja. Sinä tulet saamaan täsmälleen kaksituhatta ja viisisataa ruplaa minulta vuodessa. Kaksituhatta viisisataa ruplaa, se ei ole pikkuinen summa! Älä rupea ylellisyyttä harrastamaan, äläkä muutakaan semmoista, vaan älä kiellä itseltäsi sitä, mikä ei ole kohtuuden rajojen ulkopuolelta; jos mielesi tekee keskustella – älä ole saita. – Viinalle älä antaudu – oh, se on ihmisen ensimmäinen vihollinen! Vielä (tässä puhui hän matalammalla äänellä) varo naisia! Kyllä minä heidät tunnen. Löytyy niitä semmoisia hävyttömiä, että itse hyppäävät kaulaan, kun huomaavat tuollaisen…

Rakkaudella katsahti hän poikaansa. – Jo riittää, mammaseni. Minä olisin jo syönyt aamiaista, sanoi hän melkein harmistuneena.

– Paikalla, paikalla… vielä yksi sana. Naineita naisia älä himoa, kiiruhti hän sanomaan loppuun, se on suuri synti! "Ei sinun pidä himoitseman lähimmäisesi emäntää", on sanottu käskyssä. Ehkä siellä jonkinlainen saa sinut jo häihin asti viekotelluksi – Jumala varjelkoon – en voi semmoista ajatellakaan. Kyllä ne ovat valmiit vetämään ansaansa, kun näkevät olevan rahoja ja muuten miellyttävän. Jos sentään päällysmiehesi tahi jonkun kuuluisan ja rikkaan ylimyksen mieli sinuun palaisi ja hän tahtoisi antaa sinulle tyttärensä, niin sitten sopii, mutta kirjoita minulle; tulen vaikka millä tavalla katsomaan etteivät pistäisi sinulle vaikka millaista saadakseen sitä käsistään pois; vanhanpiian tahi muun kelvottoman. Tämmöistä halukkaasti jokainen itselleen viettelee. No, jos itse rakastuisit ja sattuisi hyvä tyttö – niin – tässä hän puhui vielä hiljemmin… Sofian voi sysätä syrjäänkin. (Ämmä oli rakkaudesta poikaansa valmis ajattelemaan väärinkin.) Tosiaankin mitä Maria Karnovna on saanut päähänsä. Et sinä ole hänen tyttärelleen pari. Maatyttö! Sinut vielä toisellaisetkin mielellään omistaisivat.

– Sofianko! Ei mamma, minä en häntä koskaan unhota! sanoi Aleksander.

– No, no, rauhoitu, ystäväiseni, rauhoitu, minä sanoin vaan suotta. Palvele ensin, tule takaisin, niin sitten mitä Jumala antaa; eiväthän morsiamet karkaa! Jos et unhota, niin tuota… Jos, taas…

Hän aikoi sanoa jotain, vaan ei tahtonut uskaltaa, kumartui sitten hänen korvaansa ja kysyi hiljaan:

Mutta etkö unhota… äitiäsi?

– Kas kuinka pitkälle pääsitte puheellanne, katkasi poika, – käskekää pian tuomaan esille mitä teillä on syötävätä; mannaruokaako, vai mitä? Unhottaa teidät! Kuinka tuommoista voitte ajatella? Jumala minua rankaisee…

– Taukoa, taukoa, Sascha, puhui hän kiiruusti – miksi sinä huudat, oman pääsi päälle rangaistusta! Älä, älä! Olkoon miten tahansa, vaikkapa tapahtuisikin semmoinen synti, anna minun yksin kärsiä. Sinä olet nuori, elämäsi vasta alkaa, sinä saat ystäviä, kun nait – nuori vaimo täyttää kyllä äitisi sijan, kaikki. – Ei, Jumala sinua siunatkoon, niinkuin minä sinua siunaan.

Hän suuteli poikansa otsaa ja siihen hänen neuvonsa loppuivat. —

– Kumma kun ei yksinään tule? – sanoi hän: – ei Maria Karpovna, ei Anton Ivanitsh eikä pappikaan? Johan päivällisjumalanpalveluksen olisi pitänyt loppua! Kas tuolla näkyy joku tulevan! Taitaa olla Anton Ivanitsh… niin se onkin; siinä hän tulee, kun hänestä puhutaan.

Kuka ei tuntisi Anton Ivanitshia. Hän on se ikuinen juutalainen. Hän on aina ollut olemassa ja joka paikassa jo muinaisinakin aikoina, eikä ole koskaan loppunut olemasta. Hän on ollut läsnä sekä kreikkalaisissa että roomalaisissa pidoissa, söi tietysti juottovasikkaa, jonka onnellinen isä oli eksyneen poikansa tulon johdosta teurastanut.

Meidän Venäjällä hän löytyy monessa muodossa. Se, josta nyt puhumme, on tämän kaltainen: Hänellä on parikymmentä sielua pantattuna ja uudelleen pantattua; hän asuu melkein mökissä tahi jossain eriskummallisessa aitan tapaisessa – sisäänkäytävä jostain takaa, hirsien yli, vitsa-aidan vierestä; parikymmentä vuotta on hän yhä luvannut, että ensi keväällä ryhtyy uuden talon rakentamiseen. Taloutta ei hän pidä kotona ollenkaan. Sitä ihmistä ei löydy hänen tuttavistaan, joka olisi hänen luonaan syönyt päivällistä, illallista tahi juonut kupillisen teetä, vaan ei löydy myöskään sitä ihmistä, jonka luona ei hän olisi tehnyt sitä viiteenkymmeneen kertaan vuodessa. Ennen muinoin kävi Anton Ivanitsh puettuna leveissä housuissa ja kasakinissa [takki, jota kasakat käyttävät. Suom. muistutus.], mutta, nyt käytti hän arkipäivinä tavallisia housuja ja takkia, mutta pyhinä hännystakkiakin, Jumala ties mitä mallia. Näöltään hän on lihava, sentähden ettei hänellä ole huolia, murheita eikä mielenliikutuksia, vaikka hän teeskentelee, että muka kaiken ikänsä on elänyt muiden murheilla ja huolilla; onhan se tietty, etteivät muiden murheet meitä kuiveta: mutta niinhän on tapana lausua ihmisillä.

Oikeastaan ei kukaan tarvitse Anton Ivanitshia, mutta hänettä ei tapahdu yksikään juhlallisuus: ei häitä eikä hautajaisia. Hän on kaikissa kutsutuissa päivällisissä ja iltamissa, kaikissa kotineuvottelemisissa; hänettä ei oteta askeltakaan. Ajattelevat kenties, että hän on hyvinkin tarpeellinen, täyttää ehkä jonkun tärkeän tehtävän, antaa jonkin hyvän neuvon, parantaa oikeuden asian, – vielä mitä! Tämänkaltaista tehtävää ei kukaan usko hänelle, sillä hän ei osaa mitään, eikä tiedä mitään: ei oikeusjutuissa, ei välittäjänä eikä sovittajana – ei kerrassaan mitään.

Mutta sen sijaan annetaan hänen esim. viedä terveisiä semmoiselta tämmöiselle, hän vie ehdottomasti ja jääpi samalla aamiaiselle, – tahi antaa sen ja sen tietää, että tunnettu paperi on saatu, mutta millainen, sitä hänelle ei virketa, – eli viedä sinne mesi-pytyn tahi kourallisen siemeniä, mutta ettei vaan kaataisi tahi pudottaisi, – muistuttaa, milloin on nimipäivät. Vielä käytetään Anton Ivanitshia semmoisissa asioissa, joita ei voi palvelijalle uskoa. Sanovat: "Ei sovi Petrushkaa lähettää", sillä se kääntää koko asian. Ei käyköön ennen Anton Ivanitsh. Tahi: Ei, sovi palvelijaa lähettää: Semmoinen tahi tämmöinen voisi pahastua, parempi on lähettää Anton Ivanitshin. Kylläpä kummastuttaisi kaikkia, jos häntä ei olisi jossain päivällisillä tahi iltamassa!

– Mutta missä on Anton Ivanitsh? kysyisi jokainen varmaan kummastuksella. – Mikä hänen on? Ja miksi ei häntä ole?

Päivällinen ei olisi päivällinen ilman häntä. Sitten lähetettäisiin hänen luokseen joku kysymään, mikä hänen on, onkohan sairastunut, tahi onko matkustanut jonnekin? Jos hän sattuisi olemaan sairas, niin omaa sukulaistaan ei ilahutettaisi semmoisella osanotolla.

Anton Ivanitsh lähestyi Anna Pavlownan kättä.

– Hyvää päivää, Anna Pavlowna hyvä, saan kunnian toivottaa onnea uudelle…

– Mille uudelle, Anton Ivanitsh? kysyi Anna Pavlowna, tarkastaen itseään kiireestä kantapäihin.

– Portin edessä on uusi silta! Varmaan ovat sen hiljan laittaneet? Miksikähän laudat eivät hypi tullessaan pyörien alle? Katsoin ja näin, uusi silta!

Tuttaviaan kohdatessaan, onnitteli hän. aina jollekin, oli se sitten paaston aikaan, keväällä tahi syksyllä; jos suojan perästä on pakkanen – pakkasella, jos pakkasen perästä tulee suoja, suoja-ilmalla.

Tällä kertaa ei ollut mitään tämän kalttaista, mutta hän keksi sittenkin jotakin.

– Teille lähettää terveisiä Aleksandra Wasiljewna, Matriona

Mihailowna, Piotr Sergeitsh, sanoi hän.

– Kiitän nöyrimmästi, Anton Ivanitsh! Ovatko heidän lapsensa terveet?

– Jumalan kiitos!

– Minä tuon teille herran siunauksen: minun jälessäni tulee pappi.

Oletteko, rouvaseni, kuullut meidän Semen Arhipititshtia?

– Mitä? kysyi Anna Pavlowna säikähtyen.

– Hän on päättänyt päivänsä!

– Mitä te sanotte! Milloin?

– Eilen aamulla. Minulle annettiin tieto: illalla laukkasi poika ilmoittamaan; minä läksin sinne, enkä maannut koko yönä. Kaikki ovat kyynelissä: täytyi sekä lohduttaa että järjestää. Kaikkien kädet olivat vielä voimattomat. Kyyneleitä vaan, kyyneleitä, – minä olin ainoa.