"Olettehan siellä ainoa hänelle (luki hän taaskin). Seuratkaa häntä silmillänne, älkää lellitelkö liiaksi, älkää taas vaatikokaan liikaa, kyllä löytyy muita jotka vaativat, vieraat kyllä vaativat, ei sitten ole ketään, joka pitäisi hyvänä paitsi omainen; hän on itse hyvin ystävällinen: kun näette hänet, niin ette väisty hänen luotaan. Sanokaa päällysimehelle, jota hän tulee palvelemaan, että pitäisi hyvänä Sashenkaa ja ensimmäiseksi kohtelisi häntä hellästi: hän on minulle hellä. Varokaa häntä juomista ja korteista. Yöllä – varmaan tulette yhdessä huoneessa makaamaan – on Sashenka tottunut makaamaan seljällään: siitä tuo sydänkäpyni kovin oihkaa ja riehuu; herättäkää hänet hiljaa ja ristikää häntä; se menee sitten paikalla ohitse, mutta kesällä peittäkää hänen suutaan huivilla: unissaan aukasee hän sen ja nuo kirotut kärpäset tunkeuvat sinne aamupuolella yötä. Älkää jättäkö häntä rahanpuutteessakaan…"

Adujevin kasvot kävivät tuimiksi, mutta ne selkenivät pian kun luki edelleen.

"Minä lähetän mitä on tarvis, nyt annoin hänelle käsiin tuhat ruplaa. Kunpa hän vaan ei menettäisi niitä turhuuksiin ja kunpa eivät viekottelijat niitä viekottelisi häneltä, onhan teillä siellä pääkaupungissa paljon lurjuksia ja häpeämättömiä ihmisiä. Ja nyt antakaa anteeksi, rakas lanko, – olen kokonaan tullut taitamattomaksi kirjoittamaan. Jään sydämestäni kunnioittamaan teitä."

Kälynne

A. Adujeva

"P. S. Lähetän tämän ohessa meidän maatuomisiamme – vattuja omasta puutarhastani, valkeata hunajaa – puhdasta kuin kyynel, – Hollannin palttinaa kahdeksi tusinaksi paitoja ja kotitekoista hilloa. Syökää ja pitäkää terveydeksenne, jos kuluvat – lähetän lisää. Pitäkää silmällä Evseitäkin: hän on hiljanen eikä juo, mutta kenties pääkaupungissa saa huonoja tapoja, – silloin voi rangaistakin."

Piotr Ivanitsh pani kirjeen hitaasti pöydälle, otti vielä hitaammin sikarin ja pyöritettyään sitä käsissään alkoi polttaa. Kauan tuumiskeli hän sitä sutkausta, joksi hän sitä ajatuksissaan nimitti, minkä käly oli hänelle tehnyt. Hän otti tarkkaan selkoa ajatuksissaan mitä hänelle oli tehty ja sitä, mitä hänen itsensä oli tekeminen.

Tämmöisiä päätöksiä teki hän koko tapauksesta. Veljensä poikaa hän ei laisinkaan tunne ja tietysti ei rakastakaan, sen vuoksi hänen sydämensä ei ole velvoitettu minkäänlaisiin velvollisuuksiin, asia oli järjellä ratkaistava ja kohtuullisuuden lailla. Hänen veljensä oli nainut nauttiakseen avioelämää, – minkätähden hän, Piotr Ivanitsh, vaivaisi itseään huolilla veljensä pojasta, hän, joka ei ole nauttinut avioelämän eduista? Ei minkääntähden.

Toiselta kannalta katsoen kuvautui näin: äiti oli lähettänyt pojan suoraan hänen luokseen, hänelle huoleksi, tietämättä, tahtooko hän ottaa vastaan tätä ristiä, tietämättä sitäkään, onko hän elossa ja tilaisuudessa tekemään mitään veljensä pojalle. Luonnollisesti tämä on kaikki tyhmää; mutta jos teko kerran on tehty ja veljenpoika on Pietarissa, avutta, tuttavitta, vieläpä suosimus kirjettäkin, nuori, kokemuksetta… onko hänellä oikeus jättää tämä oman onnensa nojalle, heittää ihmistulvaan ilman ohjeita ja neuvoja ja jos tälle tapahtuisi jotain onnettomuutta – eikö hän saisi vastata omantuntonsa edessä?

Siinä samassa muisti Adujew kuinka häntä seitsemäntoista vuotta takaperin, veli vainaja ja sama Anna Pavlowna valmistivat matkalle. He tietysti eivät voineet tehdä hänelle mitään Pietarissa, hän löysi itse tiensä… mutta hän muisti Anna Pavlownan kyyneleet jäähyväishetkellä, hänen siunauksensa, aivan kuin äidin, hänen hyväilynsä, hänen piirakkansa ja lopuksi hänen viimeiset sanansa: "sitten kun Sashenka kasvaa isoksi – silloin kolmevuotias lapsi, – kenties, te veikkoseni hyväilette häntä…" Silloin Piotr Ivanitsh nousi ja meni kiirein askelin eteiseen…

– Vasili! sanoi hän: – kun veljenipoika tulee, niin älä kiellä häneltä. Mene ja tiedustele, onko täällä ylhäällä vuokrattu se kamari, jota tarjottiin muutama aika sitten, jos se ei ole vuokrattu, niin sano, että minä otan sen huostaani. Aha! nämät ovat tuomiset! Mitä me niillä teemme? – Taanoin näki meidän kauppias kun niitä kannettiin ylös, hän kysyi: emmekö antaisi hänelle hunajaa?.. Hän sanoi: "minä maksan teille hyvän hinnan", lupasi ottaa vatutkin.

– Hyvä! anna vaan hänelle. Mutta palttina, mihinkä se pannaan? ehkä se kelpaa päällyksiksi?.. Pistä palttina talteen, samoin hillokin – sitä voi syödä: taitaa olla kunnollista.

Piotr Ivanitsh ennätti juuri asettua partaansa ajamaan, kun Aleksander Feodoritsh ilmestyi. Hän tahtoi heittää itsensä sedän kaulaan, mutta tämä puristi märällä kädellään hänen nuorta kättään ja piti häntä vähän matkan päässä itsestään, juurikuin olisi tahtonut katsella häntä, mutta enemmän taisi tuo olla sitä varten, että voisi keskeyttää tämän puuskan ja rajoittaa käden puristukseen.

– Äitisi kirjoitti totta, sanoi hän: sinä olet elävä velivainajani kuva; olisin tuntenut sinut vaikka kadulla. Mutta sinä olet paremman näköinen No, minä jatkan kursailematta partani ajamista, mutta sinä saat istua tuohon – vastapäätäni että näkisin sinua ja aloittakaamme keskustelua.

Tämän jälkeen Piotr Ivanitsh alkoi tehdä työtään, niinkuin siellä ei olisi ketään ollut, saipposi poskiaan, pullistaen kielellään väliin toista ja väliin toista poskea. Aleksanderia hävetti tämä vastaanotto, eikä hän tiennyt miten piti aloittaa keskustelua. Hän luuli sedän kylmyyden tulleen siitä, kun hän ei tullut suoraan sedän luo.

– No, mitenkä äitisi voi? Onko hän terve? Luulen että hän on vanhentunut? kysyi setä irvistellen kaikella tavalla peilin edessä.

– Mamma on, Jumalan kiitos, terve ja lähettää teille terveisiä ja täti Maria Pavlowna samoin, sanoi Aleksander Feodoritsh arasti, – täti käski minun puolestaan syleillä teitä… Hän nousi ja lähestyi setää suudellakseen häntä poskelle, tahi päähän, tahi olkapäähän, tahi lopuksi mihin onnistuisi.

– Pitäisi tätisi jo vuosiensa puolesta olla viisaamman, mutta hän, näet on yhä samallainen hupakko kuin kaksikymmentä vuotta takaperin…

Onneton Aleksander astui takaperin paikalleen.

– Saitteko setä kirjeen? – sanoi Aleksander.

– Kyllä, sain.

– Vasili Tihonitsh Sajeshalow, alkoi Aleksander Feodoritsh, pyytää teitä välttämättömästi menemään ja hommaamaan hänen asiaansa…

– Niin, hän kirjoittaa minulle…

– Eikö teillä vielä ole loppuneet tuommoiset aasit?

Aleksander ei tiennyt mitä hänen piti ajatella – niin tekivät nämät nimitykset hänet alakuloisiksi.

– Suokaa anteeksi setä… alkoi hän melkein vavisten.

– Mitä?

– Suokaa anteeksi etten tullut suoraan teille, mutta jäin dilisansi-konttoriin… Minä en tiennyt teidän asuntoanne…

– Mitä anteeksi pyytämistä siinä on.? Siinä teit oikein hyvin. Äitisi on, Jumala ties, mitä saanut päähänsä. Mitenkä sinä olisit voinut tulla minun luokseni, tietämättä, voisiko pysähtyä tahi ei? Niinkuin näet, asuntoni on nuoren miehen, yhdelle vaan: sali, vierashuone, ruokasali, kabinetti ja vielä työkabinetti, vaate- ja pukemahuone – liikaa huonetta ei ole. Minä ahdistaisin sinua ja sinä minua… Minä olen löytänyt täällä samassa talossa sinulle asunnon.

– Ah setä! sanoi Aleksander: – kuinka voin teitä kiittää tästä huolenpidostanne?

– Hän hyppäsi taaskin paikaltaan tarkoituksella osoittaa sanalla ja teolla kiitollisuuttaan.

– Hiljaa, hiljaa, älä koske! sanoi setä: – partaveitset ovat terävät, saat olla varoillasi ettet haavoita itseäsi ja minua.

Aleksander huomasi, ettei hän huolimatta kaikista ponnistuksista, saa kertaakaan syleillä ja puristaa kuuna päivänä jumaloittua setää ja jätti aikomuksensa toistaiseksi.

– Huone on hyvin hauska, alkoi Piotr Ivanitsh: akkunat ovat hiukan seinälle päin, mutta ethän sinä aina akkunan vieressä istu; jos satut olemaan kotona, niin voit toimia jotain, akkunan vieressä ei ole aikaa haukotella. Ei se ole kalliskaan – neljäkymmentä ruplaa kuukaudelta. Palvelijalle on etuhuone. Saat opetella alusta alkaen elämään yksin ilman lapsenpiikaa; panna kokoon oman pienen talouden, s.o. pitää kotona oma ruoka, teetä sanalla sanoen, oma nurkka – un chez soi, niinkuin ranskalaiset sanovat. Siellä voit vapaasti ottaa vastaan ketä tahdot… Sitäpaitsi silloin kun minä syön päivällistä kotona, niin pyydän nöyrimmästi, mutta toisina päivinä – täällä nuoret miehet tavallisesti syövät ravintolassa, – mutta minä neuvoisin sinua, että lähetät hakemaan päivällistä: kotona on rauhallisempaa ja ei tarvitse peljätä yhtyvänsä Jumala ties millaisten kanssa. Niinkö…?

– Setä, minä olen sangen kiitollinen…

– Mitä kiitollinen? Olethan minulle sukulainen? Minä olen täyttänyt velvollisuuteni. No, nyt minä puen päälleni ja lähden; minulla on sekä virka että tehdas…

– Minä en tiennyt setä, että teillä on tehdas.

– Lasi- ja posliinitehdas; sitäpaitsi en minä ole yksin: meitä on kolme asiakumppania.

– Käykö hyvin?

– Kyllä, tavallisesti; enimmäkseen myydään sisimmäisissä lääneissä markkinoilla. Viimeisenä parina vuotena – vaikka missä. Jos vielä vuotta viisi menee sillä tavoin, niin sitten… Yksi asiakumppani, tosiaan, ei ole kovin luotettava – juo yhä; mutta kyllä minä osaan pitää häntä kourissani. No, hyvästi sitten! Mene nyt katselemaan kaupunkia, syö jossain päivällistä, mutta tule illalla luokseni teetä juomaan, minä olen silloin kotona, – voimme sitten keskustella. Vasili, hei! Näytä tälle herralle huone ja auta häntä asettamisessa.

"Vai tämmöistä sitä on Pietarissa… ajatteli Aleksander, istuen uudessa asunnossaan: – jos oma setä on tämmöinen, niin mitä sitten muut?.."

Nuori Adujew astui edes takaisin huoneessa syvästi vaipuneena ajatuksiin, mutta Evsei taas puheli itsekseen järjestäen kamaria.

"Mitä elämää tämä on, mutisi hän: – Piotr Ivanitshilla lämmitetään kyökkiä kerran kuukaudessa, palvelijatkin syövät muualla… Herra Jumala, tämmöistä! ovatpa aika ihmisiä! Ei voi muuta sanoa, vielä heitä kutsutaan Pietarilaisiksi! Meillä niin joka koira syö omasta kupistaan".

Aleksander taisi tuumia Evsein tavalla, vaikk'ei virkkanut mitään. Hän lähestyi akkunaa, näki ainoastaan savupiippuja, kattoja ja mustia, likaisia tiilisien talojen kylkiä… vertasi tämän siihen mitä näki pari viikkoa takaperin maatalonsa akkunasta. Hän meni ulos – hämmennys, kaikki juoksevat jonnekin, pitävät huolta vaan itsestään, tuskin katsovat ohitsekulkeviin ja silloinkin ehkä sen vuoksi ett'eivät töytäisi toisiinsa. Hän muisti oman lääninkaupunkinsa, jossa jokaikisen vastaantulo oli tavallaan hauskaa. Milloin tuli Ivan Ivanitsh ja meni Piotr Petrovitshille – ja kaikki kaupungissa tiesivät mitä varten. Milloin Maxia Martinovna tuli iltakirkosta, milloin Afanasi Savitsh meni kalastamaan. Tuolla taas ratsastaa pää vaarassa santarmi kuvernööriltä tohtorille, ja jokainen tietää, että hänen ylhäisyytensä puoliso synnyttää, vaikka kaikenmoisien kummien ja mummojen mielestä ei pitäisi siitä ennen aikoja tietää. Kaikki kyselevät: tytönkö vai pojan? Rouvat laittelevat juhlamyssyjä. Tuolla tuli Matvei Matveitsh talosta, paksu keppi kädessä, kello kuuden aikoina, jokainen tietää, että ilman sitä hänen vatsansa ei sulata, että hän välttämättömästä seisattuu vanhan neuvoksen akkunan alle, joka, niinkuin jokainen tietää, juo tähän aikaan teetä. Jos kuka tulee vastaan, tervehdys ja pari sanaa, ja senkin, jota ei tervehdi, tietää kuka se on, mihin ja mitä varten menee ja sen silmissä taas on kirjoitettu: tiedän minäkin, kuka Te olette, mihin ja mitä varten menette. Jos vihdoinkin tulee vastaan tuntemattomia, jotka eivät vielä toisiaan ole nähneet, niin molempien kasvot muuttuvat kysymysmerkeiksi, he seisattuvat, katsovat pari kertaa taakseen, mutta tultuaan kotia kertovat uuden henkilön puvun ja käymisen ja siitä lähtee sitten puheita ja arvoituksia, kuka se oli, mistä ja mitä varten. Mutta täällä ihan työntävät katseellaan pois tieltä, juurikuin kaikki olisivat keskenään vihollisia.

Alussa Aleksander katseli pikkukaupunkilais-uteliaisuudella jokaista vastaantulevata ja jokaista kunnollisesti puettua ihmistä, luullen heitä milloin ministeriksi tahi lähettiläiksi, milloin kirjailijoiksi: "Eiköhän tuo ole se? ajatteli hän: – eiköhön tämä ole?" Mutta pian hän siihen kyllästyi – ministerejä, lähettiläitä, kirjailijoita tuli joka askeleella vastaan.

Hän katseli taloja – hänen kävi vielä ikävämmäksi: hänessä herätti kaihon kauhea paljous yksitoikkoisia kivirakennuksia, jotka, niinkuin hirmuiset hautakammiot venyivät peräkkäin. Tuossa paikassa katu loppuu, siinä varmaan on silmieni edessä paikka, jossa sopii omin mielin oleksia, ajatteli hän tahi on siinä mäki, tahi vihreätä, tahi hajaantunut aita, – mutta ei, taaskin alkaa sama kivinen muuri yhdennäköisiä taloja, neljine akkunarivineen. Tämäkin katu loppuu, mutta sitä estää taas samallainen, siellä on sama järjestelmä taloja. Jos katsahtaa oikealle, vasemmalle – jokapaikassa on hänen ympärillään kuin jättiläisjoukko: taloja, taloja ja yhä vaan taloja, kiviä ja kiviä, aina vaan yhtä ja samaa… ei ole tilaa silmälle katsella avaruutta, joka haaralta on suljettua – näyttää kuin ihmisten ajatukset ja tunteetkin olisivat suljetut.