Vihdoin hän nousi, pyydellen anteeksi, että oli istunut niin kauan, mainiten samalla, kuinka hauska hänen oli ollut haastella työstään; ikävä vaan, että hän niin harvoin saa sellaista mielihyvää nauttia. Harvoin muka hän on kohdannut niin intelligenttiä kuulijata kuin minä olen; peräti harvoin hänellä on tilaisuutta seurustella asian-ymmärtäväin tiedemiesten kanssa.

– Niin paljon pikkumaisuutta, – selitteli hän, – niin paljon vehkeilyä! – Todellakin, jos joku on saanut jonkun aatteen, jonkun hedelmällisen aatteen… En tahtoisi olla armoton, mutta…

Minä olen niitä, jotka uskovat impulsseihin. Minä tein ehdotuksen, joka kenties oli liian pikainen. Mutta ottakaa toki lukuun, että minäkin olin kaksi viikkoa ollut ypö yksinäni, näytelmää kirjoittamassa Lympnessä. Sitä paitsi oli minulla vieläkin omantunnon vaivoja siitä, että olin tehnyt tyhjäksi hänen kävelyretkensä.

– Miks'ette, sanoin minä, – miksette saata ottaa nyt tätä uudeksi tottumukseksi sen entisen sijaan, jonka minä olen teiltä tärvellyt… miksette ainakin siksi aikaa, kunnes saamme lukkoon tuon huvila-asian? Se, mitä te tarvitsette, on saada kiinnitetyiksi ajatuksianne työhönne, juuri sitä, mitä olette tehnyt iltakävelyillänne. Pahaksi onneksi on nyt näistä kävelyistä tullut loppu… ette enää saa asiata entiselleen. Mutta eikö sopisi tulla tänne, kertomaan minulle toimistanne. Käyttäkää minua seinänä, jota vastaan viskaatte ajatuksianne, ja josta ne kimmahtavat teille takaisin. Minulla on totta maar liian vähän tietoja, pystyäkseni varastamaan omikseni teidän aatteitanne, enkä tunne ketään tiedemiestä…

Minä pysähdyin. Hän vaipui mietteisinsä. Ehdotukseni veti nähtävästikin hänen huomiotaan puoleensa.

– Mutta minä pelkään ikävystyttäväni teitä, – virkkoi hän.

– Olenko liian tuhma mielestänne?

– Ette suinkaan, mutta tuommoiset teknilliset asiat…

– Oli miten oli, mutta te herätitte tän'iltana minussa tavatonta mielenkiintoa.

– Siitä olisi todellakin minulle suuri apu. Ei mikään selvitä ihmisen aatteita niin paljon kuin niitten esittäminen muille. Tähän saakka…

– Hyvä sir, älkää sanoko enää mitään.

– Mutta onko teillä todellakin aikaa semmoiseen?

– Ei ole sen parempaa lepoa kuin vaihtelu askareissa, – sanoin minä syvällä vakaumuksella.

Asia oli päätetty. Verandani portailla hän kääntyi ympärinsä.

– Olen teille muutoinkin jo suuressa kiitollisuuden velassa, – virkkoi hän.

Minä äännähdin kysyvästi.

– Te olette kerrassaan parantanut minut tuosta naurettavasta pöristelemisen tottumuksesta, – selitti hän.

Muistaakseni minä sanoin olevani iloinen, saadessani osoittaa hänelle jonkun palveluksen, ja hän läksi pois.

Äskeisen keskustelun virittämä ajatuksenjuoksu näkyi päässeen hänessä valtaan. Hänen kätensä alkoivat jälleen heilahdella entiseen tapaansa, ja tuulen huhauksissa kuului korvaani hiljainen pörrörrör.

Mutta vähätpä minä oikeastaan siitä…

Hän tuli huomenissa ja senkin jälkeisenä päivänä ja piti kaksi luentoa fysikasta. Tyytyväisiä olimme niihin kumpainenkin. Hänen kasvojensa ilme osoitti hänen olevan perinpohjin selvillä "eeteristä" ja "voimain tuubeista" ja "gravitationi-potenseista" ja sen semmoisista. Minä istuin toisessa nojatuolissa, tuon tuostakin virkkaen, pitääkseni miestä vauhdissa: "niin, niin", "jaha", "kyllä minä olen mukana."

Kamalan vaikeita asioita nuo, mutta luulenpa, ettei hänellä ollut aavistustakaan, kuinka paljon niistä meni minun ymmärrykseni yli. Oli hetkiä, jolloin epäilin, tokko minä oikein seuraankaan, mutta sainhan joka tapauksessa levähtää tuosta kovan onnen näytelmästäni. Silloin tällöin selvenivät nuo asiat minulle hetkiseksi, kadotakseen jälleen juuri silloin kuin luulin päässeeni niitten perille. Vuoroin taas minun tarkkaavaisuuteni katkesi kerrassaan, enkä sitä enää vireille vetänytkään. Siinä istuin vain, katsella tuijotellen häneen ja mietiskellen, eiköhän olisi parasta käyttää häntä päähenkilön mallina johonkin kelpo ilveilyyn ja antaa palttua kaikelle muulle. Ja sitten taas ymmärsin häntä jonkun matkaa.

Ensi tilaisuuden sattuessa käväsin hänen asunnossaan. Se oli avara ja huolellisesti sisustettu. Muita palvelijoita ei ollut kuin hänen kolme apulaistansa, ja koko hänen dietissään ja yksityis-elämässään yleensä oli filosofillisen yksinkertaisuuden leima. Hän oli vesipoika ja vegetariaani ja kaikkea semmoista, mikä logilliseen elämänjärjestykseen kuuluu. Mutta koko hänen talonsa sisällinen asu osoitti, että on täällä jotain muutakin kuin pelkkää filosofillista mietintää. Se tiesi kellarista ullakkoon asti työtä ja toimintaa, – omituinen tyyssija todellakin täällä syrjäisessä kylässä. Alakerrassa oli höyläpenkkejä ja työkaluja; leivintuvan uunit ja pesutuvan kattilat oli muodostettu suuriksi sulatuspesiksi, kellari oli täynnään dynamoita, ja puutarhassa seisoi kaasumittari. Hän näytteli minulle kaikkea tätä luottavalla mielihyvällä, niinkuin konsanaankin se, joka on liian kauan elänyt yksinänsä. Hänen umpimielisyytensä se tulvaili nyt ylenpalttisen luottamuksen vuona, ja minulla oli onni olla astiana, johon se purkautui.

Nuo kolme apulaista olivat arvokkaita tyypejä siitä työmiesluokasta, josta olivat peräsin: tunnollista, vaikka vähätietoistakin, rotevaa, kohteliasta, altista väkeä. Ensimmäinen, Spargus, jonka huolena oli keittäminen ja kaikki metallityöt, oli aikoinaan ollut merimiehenä. Toinen, Gibbs, oli puuseppä. Kolmas, entinen päiväläinen puutarhatöissä, oli nyt yleinen avustaja. He olivat pelkkiä ruumiillisen työn tekijöitä. Kaiken henkisen työn toimitti Cavor. Hyvin oli minulla himmeä käsitys siitä, mutta nuo apulaiset eivät ymmärtäneet siitä yhtään mitään.

Ja nyt noitten tutkimusten luontoon ja laatuun. Mutta tässä minua valitettavasti kohtaa vaikea vastus. Minä en ole niinkään tieteellinen asiantuntija, ja jos yrittäisin käyttää Mr. Cavorin tieteellistä kieltä, niin pelkäänpä, että joutuisimme umpisolaan kumpainenkin, niin lukija kuin minäkin. Ja melkein varmaa on, että minä tulisin tehneeksi pukin ja toisen, joista minulle nauraisi jok'ainoa ylioppilas, joka tässä maassa tutkii matemaatillista fysikkaa. Parasta lienee siis, että kerron vaikutelmistani omalla vaillinaisella kielellä, yrittelemättäkään verhoutua tietäväisyyden pukuun, johon minulla ei ole mitään oikeutta.

Mr Cavorin tutkimusten loppumääränä oli muuan aine, joka olisi "läpäisemätön" – itse hän käytti jotain toista sanaa, jota en enää muista, mutta tämä se suunnilleen vastaa sitä – niin, läpäisemätön, s.o. joka "ei päästäisi läpitsensä minkään muotoista säteilevää energiaa." "Säteilevä energia" – niin hän minulle selitti – on jotain samallaista kuin valo, tai lämpö, tai Röntgenin säteet, joista parina viime vuonna on niin paljon puhuttu, tai Marconin sähköaallot, tahi gravitationi (eli vetovoima). Kaikki nämä asiat, sanoi hän, säteilevät ulos keskipisteistä ja vaikuttavat esineesen matkan päästä. Siitä tuo nimitys "säteilevä energia." Nyt ovat melkein kaikki aineet läpäisemättömiä jollekin muodolle säteilevää energiaa. Lasi esimerkiksi päästää läpitsensä valon, mutta lämpö kulkee sen lävitse paljoa hitaammin, jonka vuoksi lasi kelpaakin uuninverhostimeksi. Aluna päästää läpitsensä valon, mutta ei lainkaan lämpöä. Hiili-bisulfidissa liuotettu jodi sitä vastoin estää kokonaan valon, mutta päästää lämmön lävitsensä. Se kätkee teiltä tulen, mutta päästää kaiken siitä tulevan lämmön vaikuttamaan teihin. Metallit ovat läpäisemättömiä ei ainoastaan valolle ja lämmölle, vaan sähkö-energiallekin, joka kyllä kulkee sekä jodiliuoksen että lasin läpi melkein yhtä hyvin kuin ei niitä sen edessä olisikaan. Ja niin edespäin.

Nyt on asianlaita semmoinen, että kaikki aineet "läpäisevät" gravitationin. Ihminen saattaa monenlaisilla suojuksilla pidättää valon tai lämmön, tai auringon sähköperäisen vaikutuksen, tai maanlämmön mistä hyvänsä; metallilaatoilla hän saattaa suojella esineitä Marconin säteiltä. Mutta auringon vetovoimalta ja maan vetovoimalta ei voi suojella millään. Ja miksikä ei voi, sitä on vaikea sanoa. Cavor ei ymmärtänyt, miksikä ei sellaistakin ainetta olisi olemassa, enkä minäkään osannut sanoa, miksei. En ollut sellaista mahdollisuutta ennen koskaan ajatellutkaan. Ja hän teki laskelmia paperille, jotka joku lordi Kelvin, tai professori Lodge, tai professori Karl Pearson, tai joku muu tuommoinen tiedemies kyllä olisi epäilemättä ymmärtänyt, mutta jotka minut vaivuttivat ihan toivottomuuden hämärään. Ja näillä laskelmillaan hän osoitti, että semmoinen aine ei ainoastaan ole mahdollista, vaan että sen täytyy täyttää ne ja ne ehdotkin.

Se oli hämmästyttävää harkintaa. Mahdotonta minun olisi kuvailla tässä, kuinka se aikoinaan minua hämmästytti ja mieltäni kiinnitti. "Niin, niin", virkoin minä vaan kaikkeen tuohon, "antaa mennä vaan, antaa mennä!" Riittänee nyt täksi kertaa mainita, että hän luuli pystyvänsä valmistamaan tällaista gravitationia läpäisemätöntä ainetta monimutkaisesta sekotuksesta metalleja ja jotain uutta – uutta alkuainetta – luullakseni helium nimistä, jota hänelle oli lähetetty Lontoosta sinetillä suljetuissa kiviruukuissa. Tästä seikasta on lausuttu epäilyksiä, mutta minä olen melkein varma, että heliumia nuo sinetillä suljetut kiviruukut sisälsivät. Nestemäistä ja ohutta se kaikessa tapauksessa oli.

Jospa vain olisin huomannut tehdä muistiinpanoja!.. Mutta mitenkäpäs minä osasin silloin arvatakaan sen tarpeellisuutta?

Jokainen, kenessä rahtusenkaan verran mielikuvitusta asuu, käsittää kyllä, kuinka vähän mahdollisuuksia moisella aineella on, ja ymmärtänee siis myös osapuille sen liikutuksen, jota tunsin, huomatessani, kuinka tämä asia Cavorin käyttämäin epäselväin sanain hämäryydestä alkoi selviämistään minulle selvitä. Koomillinen näytelmän ratkaisu todellakin! Kului joltinenkin aika, ennenkuin otin uskoakseni täydellisesti käsittäneeni hänet, ja kaikin mokomin minä varoin tekemästä sellaisia kysymyksiä, joitten johdosta hän olisi saattanut arvata, kuinka omiansa väärinkäsityksille hänen jokapäiväiset selittelynsä ovatkaan. Mutta se, joka tätä kertomaani lukee, ei sittenkään saata kokonaan käsittää minun mielenliikutustani, sillä minun kuivasta esityksestäni on mahdoton tajuta minun vakaumustani siitä, että tämän hämmästyttävän aineen keksiminen oli täyttymäisillään.

En muista istuneeni enää täyttä tuntiakaan näytelmäni ääressä siitä pitäin kuin olin ruvennut käymään hänen luonansa. Mielikuvitukseni askarteli nyt muissa asioissa. Tuon aineen mahdollisuuksilla ei näkynyt olevan rajoja ensinkään. Minne vaan käännyinkään, – kaikkialla kohtasin ihmeellisiä asioita ja perinpohjaisia mullistuksia. Esimerkiksi: jos tahtoo nostaa jonkun painon, olkoonpa kuinka suunnattoman raskas hyvänsä, niin ei tarvitse muuta kuin panee laatan tuota ainetta sen alle, ja silloin sen nostaa vaikka olkikorrella. Ensimmäinen ajatukseni oli luonnollisestikin tämän prinsipin sovelluttaminen tykkeihin ja panssarilaivoihin sekä kaikkiin sotatarpeisin ja sodankäynti-tapoihin, siitä sitten laivakulkuun, rautateihin, rakennuksiin ja kaikkiin mahdollisiin muotoihin inhimillistä teollisuutta. Tuo sattuma, joka oli minut johtanut ihan tämän uuden ajan – aikakaudenkin – syntymähommiin, oli yksi niitä, joita tapahtuu vain kerran tuhannessa vuodessa. Ja tämä ajatus se kehittyi ja laajeni laajenemistaan. Muun muassa minä näin omankin pelastukseni affäärimiehenä. Minä näin kantayhtiön ja haarayhtiöitä, hankkeita oikealla ja hankkeita vasemmalla, renkaita, trusteja, privilegioita ja konsessioneja… ne laajenivat laajenemistaan, kunnes vihdoin suunnaton, hämmästyttävä Cavoriiti-yhtiö hallitsi ja vallitsi maailmaa.

Ja minä mukana!

Minä viitotin tieni suoraan eteenpäin. Tiesin kyllä panevani kaikki uhalle, mutta tein ratkaisevan harppauksen yhdellä kertaa.

– Meillä on käsissämme valtavin ase, mitä maailmassa milloinkaan on keksitty, – sanoin minä, pannen painoa sanalle "meillä". – Jos aiotte pitää minua loitolla siitä, niin joudutte tekemisiin huimapäisen miehen kanssa. Huomisesta alkaen aion ruveta neljänneksi apumieheksi teille.

Hän näytti hämmästyvän minun innostustani, osoittamatta kumminkaan pienintäkään epäluuloa tai vihamielisyyttä. Päinvastoin hän esiintyi varsin vaatimattomasti.

Hän katsahti minuun epäröiden.

– Mutta aiotteko todellakin…? – sanoi hän. – Entäs näytelmä?

Kuinkas sen käy?

– Se on ollut ja mennyt! – huudahdin minä. – Arvoisa sir, ettekö te näe, mitä nyt jo olette saavuttanut! Ettekö näe, mitä olette saavuttamaisillanne?

Tämä oli tosin vain retorillinen puheenparsi, mutta ei hän todellakaan nähnyt kaikkea sitä. Ensi alussa en ottanut tuota uskoakseni. Hänellä ei ollut aavistustakaan keksintönsä merkityksestä. Tuo omituinen pikku mies oli koko ajan tehnyt työtä pelkästään teoretisella pohjalla! Puhuessaan "kaikkein tärkeimmästä kokemuksesta", mitä maailma milloinkaan on nähnyt, hän oli tarkoittanut, että se täydentää niin monta teoriaa ja poistaa niin monta epätietoisuutta. Mitenkä se aine, jonka hän oli keksimäisillään, olisi käytäntöön sovellutettava, siitä hän välitti yhtä vähän kuin jos hän olisi ollut kone, joka tykkejä valaa. Tuo aine on keksittävissä, ja hän keksii sen. V'la tout, kuten franskalainen sanoo.

Ja niin lapsellinen mies sitten! Jos hän tuon aineen saa keksineeksi, niin se muka menee cavoriitin tai cavoriinin nimisenä perinnöksi jälkimaailmalle, ja hänestä tehdään F.R.S., [Fellow of the Royal Society of Arts, kuninkaallisen tiedeseuran jäsen.] ja hänen muotokuvansa leviää kaikkialle, siinä muka mies, jolla on arvokkaita ansioita luonnon alalla, ja sen semmoista. Siinä kaikki, minkä hän näki! Ja tämän pommin hän olisi heittänyt maailmaan yhtä huolettomasti kuin ilmoituksen jonkun sääskilajin löydöstä, ellen minä olisi sattunut yhtymään häneen. Ja siellä se sitten olisi loikonut ja sammua tuhahtanut, niinkuin pari muutakin pikku asiaa, joita nuo tiedemiehet ovat sytyttäneet ja meille viskanneet.

Ja kun tämä kerran oli minulle selvinnyt, niin nyt se olin minä, joka puhuin, ja Cavor, joka virkkoi: "niin niin, jatkakaa vain!" Minä kavahdin pystyyn. Minä astuin lattiata edestakaisin, huitoen ja viittoen kuin 20-vuotias poika. Minä koetin saada häntä käsittämään, mikä hänen velvollisuutensa ja vastuun-alaisuutensa tässä asiassa on… mikä meidän velvollisuutemme ja vastuun-alaisuutemme tässä asiassa on. Minä vakuutin hänelle, että me saamme varoja yltäkyllin, pannaksemme toimeen mitä yhteiskunnallisia mullistuksia vain tahdomme; koko maailma on oleva meidän, ja me saamme hallita sitä ihan mielemme mukaan. Minä kerroin hänelle yhtiöistä ja patenteista ja salassa pidettävästä toiminnasta.

Kaikki tämä näkyi vaikuttavan häneen samalla tapaa kuin hänen matemaatikansa oli vaikuttanut minuun. Mies oli hämillään; sen näki hänen pienten punakkain kasvojensa ilmeestä. Hän jupisi jotain sellaista, että vähät hän muka rikkaudesta, mutta minä kumosin kaikki epäröimiset. Hänhän on tulemassa rikkaaksi; tyhjää siis tuo tuommoinen jupina. Minä annoin hänen ymmärtää, mikä minä olen miehiäni, semmoinen nimittäin, jolla on koko lailla affäärikokemusta. En maininnut mitään, että siihen aikaan vielä olin selviämättömän vararikon alainen, – sehän olikin vain väliaikaista tilaa, – vaan luulen saaneeni näennäisen omaisuuteni ja finansiaaliset vaatimukset esiintymään varsin sopusointuisesti. Ja aivan huomaamatta – niinkuin tuommoisten ehdotusten laita yleensäkin on – meidän välillämme syntyi yksimielisyys cavoriiti-monopolista: hän tuota ainetta valmistaa, ja minä pidän siitä ääntä.

Minä tartuin kuin iiliäinen tuohon "me"… "Te" ja "minä" olivat minulle nyt jo tuntemattomia sanoja.

Hänen mielestänsä olisi se voitto, josta minä puhuin käytettävä tutkimusten jatkamiseksi, mutta sehän tietysti oli asia, josta sopi myöhemminkin keskustella.

– Mainiota! – riemuitsin minä. – Mainiota!

Pääasia, väitin minä, on nyt se, että tuota ainetta saadaan syntymään.

– Siinä se vasta aine! – huudahtelin minä. – Ei sitä kotia, ei tehdasta, ei linnaa, ei laivaa, joka uskaltaisi olla sitä vailla! Se on oleva vielä ylt'yleisempää kuin patenttilääke! Ei sitä kohtaa siinä, ei yhtäkään sen kymmenestä tuhannesta käyttämisen mahdollisuudesta, joka ei tekisi meitä rikkaammiksi, Cavor, kuin ahnainkin ahnas ikinä voi kuvailla!

– Jaa-a! – virkkoi hän. – On maar se sittenkin niin. Merkillistä, kuinka avautuukaan uusia näkökohtia, kun asiasta puhelee.

– Ja nyt on sattunut niin, että te olette tullut siitä puhelleeksi sen oikean miehen kanssa.

– Tokkopa – liitti hän, – tokkopa kukaan ääretöntä rikkautta vastustaakaan. Mutta on siinä kumminkin yksi seikka…

Hän pysähtyi. Minä olin ääneti.

– Mahdollistahan on, tiedättekös, ett'emme kykenekään saamaan tuota ainetta aikaan. Sekin saattaa olla yksi niitä asioita, jotka teoriassa ovat mahdollisia, mutta käytännössä sulaa hulluutta. Tahi jos saammekin sen syntymään, niin tulee joku pikku mutka…

– Josta me kyllä selviämme, kun se tulee, – virkoin minä.