– Vai niin! sanoi Berkow, joka hämäytyi yhtä paljon muistutuksesta kuin miniänsä näyttämästä lujasta käytöksestä. Niin, niin! kuulinhan siitä puhuttavan ja tirehtööri sanoi sinun ja Artturin jo osoittaneen kiitollisuutenne siitä. Nuori mies lienee tullut tänne kiittämään lahjasta. Olettehan tyytyväinen, Hartonen, vai kuinka?

Pilvet Ollin otsalle keräytyivät taas uhkaaviksi, ja hänen huulillaan väikkyvä vastaus olisi arvattavasti tuottanut hänelle kovimmat seuraukset, ellei Eugenia lepyttäväisenä olisi astunut turvattiansa likemmäksi ja viuhkallaan vienosti varoittaen koskenut hänen kättänsä. Olli hoksasi varoituksen; hän katsahti Eugeniaa silmiin, näki selvästi kuinka hän huolestui, ja jäykkyys ja viha raukesivat jälleen, hänen levollisesti ehkä kylmästi vastatessaan:

– Niinpä vainen, herra Berkow, minä olen tyytyväinen armollisen rouvan kiitokseen.

– Se on iloista kuulla! sanoi Berkow keskeyttäen lyhyesti.

Olli kääntyi Eugenian puoleen.

– Saanko jo mennä armollinen rouva?

Eugenia nyökäytti päätänsä, ääneti myöntäen. Hän näki hyvin kyllä, millä väkinäisyydellä nuori mies mielensä malttoi; vielä töykeä kumarrus esimiehelle ja sen pojalle, ja Hartonen jätti heidät.

– Noh, Eugenia, vähänpä taitoa turvatillasi onkin, sanoi Berkow ilkullisesti. Hän menee ilman sen enempää tiehensä, odottamatta kunnes hänelle annetaan lupa mennä. Mutta, missäpä semmoiset ihmiset oppisivatkaan ihmisen tapoja! Artturi, sinä näytät pitävän tuon Hartosen oikeana merkillisyytenä. Oletko nyt tarpeeksi asti katsellut häntä?

Artturi olikin yhtämittaa silmäillyt pois menevää Hartosta ja katsoi vieläkin yhtä sitkeästi siihen oveen, jonka hän oli takanansa sulkenut. Nuoren miehen silmäkulmat olivat vienosti rypyillä, ja huulet tiukalle näpistyneet. Vasta isän kysymyksen kuultua kääntyi hän taas isänsä puoleen.

Erinomaisella kohteliaisuudella läheni tämä miniäänsä.

– Surkuttelen sinua, Eugenia, että täkäläisiin suhteisiin aivan outona olet liian paljon itsesi alentanut. Tietysti et voinut aavistaakaan, minä miehenä tämä nuorukainen liikkuu kumppaliensa joukossa, mutta, oli miten oli, ei pitäisi hänen sittekään tulla näihin huoneisin, vielä vähemmin sinun asumukseesi asti, ei silläkään nimellä että tahtoo kiittää saadusta lahjasta.

Nuori rouva oli istuutunut, mutta kasvoissaan oli taas mielen ilmaus, joka teki, että appi näki paraaksi jäädä seisomaan hänen eteensä, sen sijaan että, kuten ensin oli aikonut, istuisi hänen viereensä. Eugenia näkyi pakoittavan hänenkin ainoastaan etäältä ihmettelemään.

– Minun ymmärtääkseni teille puheen-alainen asia on vaan puoleksi puhuttu, vastasi Eugenia kylmästi. Saanko kysyä, milloinka viimeksi puhuttelitte tirehtööriä?

– Tänä aamuna. Hän sanoi saaneensa asiaksi antaa tälle Hartoselle aamupäivällä rahasumman, jonka minä, sivutessa sanoen, katson liian suureksi. Sehän on kokonainen omaisuus semmoisille ihmisille. En kuitenkaan tahdo tehdä teille mitään muistutuksia siitä, koska kerta luulette kiitollisuutenne olevan näin ylenmääräisellä tavalla osoitettava.

– Ette siis tiedäkkään, että se nuorimies on hyljännyt koko summan?

– Hyljännyt? sanoi Berkow, kavahtaen.

– Luultavasti sen tähden, että häntä pahastutti, jotta rahasumma tarjottiin hänelle kolmannen kautta, sillä aikaa kuin ne, jotka hän oli pelastanut, eivät katsoneet kannattavan liittää siihen ainoatakaan kiitollisuuden sanaa. Tosin olen koettanut korjata tämän laiminlyömisen, mutta en saanut häntä houkutelluksi ottamaan vastaan pienintäkään. Eipä näytä tirehtöörikään niin "kunnon lailla sitä asiata toimittaneen".

Artturi puri huultansa. Hän kyllä tiesi, ketä näillä sanoilla tarkoitettiin vaikka ne isälle sanottiin.

– Näyttää siis niinkuin olisit hänen tänne käskettänyt, sanoi hän.

– Niin olenkin.

– Soisin, että olisit antanut sen asian olla, sanoi Berkow, vähän vihastuneena. Juuri tätä Hartosta mainitaan joka suunnalta kapinan varsinaiseksi aluksi työmiehissä, jonka aion ankarimmalla kovuudella hävittää. Nyt näen selvästi, ettei hänestä ole liikoja sanottu. Hän rohkenee hyljätä semmoisen summan ainoastaan sen tähden, ettei sitä antaessa menetellä kaikkia niitä ylenmääräisiä temppuja noudattamalla, mitkä hänen kopeutensa vaatii. Tosiaankin, se mies uskaltaa vaikka mitä. Kuitenkin täytyy minun muistuttaa sinua, Eugenia, että miniälläni on eräitä kohtia lukuun otettavina, hyvääkin tehdessään.

Eugenian huulille ilmausi taas se ylenkatseellinen hymy, millä hän usein kohteli appeansa. Muistutus siitä, mihin herra Berkow oli hänen pakoittanut, ei ollut lainkaan sovelias taivuttamaan häntä hänen tahtonsa mukaan, ja hänessä tämän muistutuksen johdosta syttyvä kiukku sai hänen laiminlyömään senkin, mikä apen vaatimuksessa oli kohtuullista.

– Valitettavasti, herra Berkow, minulla on muitakin kohtia lukuun otettavina kuin ainoastaan se, että minua sanotaan teidän miniäksenne, vastasi hän kylmästi. Tämä oli vaan poikkeuskohta, ja teidän täytyy suvaita, että vielä vastakin otan oman ymmärrykseni tekojeni ohjeeksi.

Se oli taas paroonitar Windeg aina kiireestä kantapäähän, joka poisti porvari-pohatan rajojensa sisälle; mutta lieneekö riidan aihe herra Berkowia kovin suututtanut, vai eikö liene pöydässä runsaasti nautittu viini ollut aivan vaikutuksettaan, se vaan, ettei hän tällä kerralla osoittanutkaan tavallista, ehdotonta kunnioitusta, vaan vastasi joksikin kiivaasti:

– Tosiaanko? Noh, sitte täytyy minun pyytää sinua ajattelemaan – —

Sen pitemmälle ei hän tullut, sillä Artturi, joka tähän asti oli pysynyt syrjässä asiaan puuttumatta, seisoi nyt yhtäkkiä vaimonsa rinnalla ja sanoi tyvenesti:

– Ennen kaikkia pyydän isää lopettamaan tämän ikävän kiistelyn. Minä olen tähän asti antanut Eugenialle täydellisen vapauden töissänsä, enkä tahdo, että kukaan kokee sitä rajoittaa.

Berkow katsoi poikaansa, ikään kuin ei olisi oikein kuullutkaan; hän oli niin tottunut Artturin älyttömyyteen niin hyvin tärkeissä kuin vähäpätöisemmissäkin asioissa, ja tämä hänen äkillinen sekautumisensa asiaan suututti siis isää yhtä paljon kuin hänen vastustuksensa.

– Tänäpänä näytät olevan oikein halukas vastustamaan, sanoi hän ilkullisesti. Tätä yhdistettyä vastarintaa minä toki saanen väistää, varsinkin kun minulla vielä on sitä ja tätä toimitettavana. Huomena toivon tapaavani sinun, Eugenia, vähemmin riidan himosena ja herra poikani myöntäväisempänä, kuin hän koko tänä päivänä on ollut. Toivotan teille hyvää yötä.

Kun Berkow vihaansa tukahuttaen lähti huoneista, hän ei suinkaan aavistanut, että hän äkillisellä lähdöllään saatti molemmat puolisot pulaan semmoiseen, mihin he aina sen päivän illasta, jona olivat tänne tulleet, eivät olleet vielä joutuneet, siihen näetsen, että nyt olivat yksinään toistensa kanssa. Aina siitä asti olivat he tavanneet toisensa ainoastaan vierasten ihmisten seurassa tahi atrioilla palvelijain läsnä ollessa, ja tämä kahden kesken oleminen näytti olevan kummallekin yhtä tukalaa. Artturi huomasi hyvin kyllä, ettei hänen sopinut mennä juuri isänsä kintereillä tiehensä, vaan että hänen sitä ennen oli sanominen muutamia sanoja vaimollensa, mutta useita sekuntia viipyi ennenkuin hän päätti sen tehdä, ja kun se viimein oli tapahtumallaan, ennätti Eugenia tehdä sen ennen häntä.

– Se oli aivan tarpeetonta, että tulit minulle avuksi, sanoi Eugenia kylmästi. Kyllä olisin yksinänikin puollustanut itsenäisyyttäni isääsi vastaan.

– En epäile ollenkaan itsenäisyyttäsi, – vastasi Artturi yhtä kylmästi, – vaan epäilen muutamissa kohdin isäni herkkätuntoisuutta. Hän oli tehdä muistutuksen, josta soisin sekä sinun että minun säästetyksi, ja se oli ainoa syy, minkä tähden sekausin asiaan.

Nuori rouva ei virkannut mitään, kallistui vaan selkäkenoon nojatuolillensa, jolla aikaa hänen miehensä, joka seisoi pöydänsyrjässä, otti siellä olevan viuhkan ja nähtävällä tarkkuudella katseli siihen tehtyjä lehdityskuvauksia. Vielä ikävämpi äännettömyys vallitsi nyt, kunnes hän viimein taas otti puhuakseen.

– Mitä muuten Hartosen asiaan kuuluu, niin tosiaankin ihmettelen siinä osoittamaasi alentavaisuutta. Sinulle kumminkin semmoiset seurat ja henkilöt mahtavat olla tuiki vastenmielisiä.

Eugenia aukaisi suuret tummat silmänsä.

– Ei mikään muu kuin velttous ja kunnottomuus ole minulle vastenmielistä. Kunnioitan jokaista, joka täydellisesti ja voimakkaasti tekee tehtävänsä elämässä, tapahtukoon se sitten ylängön kukkuloilla tahi syvissä alangoissa.

Siinä oli kova kiminä, tuossa hänen äänessään. Artturi leikitteli yhä vielä huolettomasti viuhkalla, mutta liikkeessään ja huulien vienossa vävähtelyssä oli jotakin herkkää – — hermoisuuden tapaista. Eugenian mainitessa velttoutta ja kunnottomuutta häntä vienosti nykäytti, vaikka kasvonsa osoittivat täydellistä huolettomuutta.

– Ylevä katsantotapa! sanoi hän älyttömästi. Kuitenkin pelkään sen tulevan hiukan muuttumaan, jos tulet likemmin tuntemaan sitä hurjaa ja hillitöntä elämää, mikä alangoissa tavallisesti vallitsee.

– Mutta tämä nuori vuorimies eipä olekaan tavallisia, sanoi Eugenia jyrkästi. Lieneepä kyllä hurja ja hillimätön kuin luonnonvoima, joka voi tulla vaaralliseksi, ellei sitä johdata oikealle suunnalle – mutta semmoiseksi en minä ole häntä havainnut.

Eugenian ääni oli välttämättömästi käynyt vähän hellemmäksi. Artturin silmissä näkyi taas tuo omituinen, puoleksi piilevä kipinä, kun hän nyt loi silmänsä Eugenian puoleen.

– Sinulla näyttää jo olevan aivan ihmeellinen valta tuon hurjan hillimättömän luonnonvoiman taivuttamisessa! Se yritti jo joksikin sopimattomalla tavalla purkautumaan isääni vastaan, mutta sinä et muuta tarvinnut kuin kohottaa viuhkaasi, ja jalopeurasta tuli lauhkea lammas.

Nuoren miehen hieno, valkoinen käsi räpsähytti nyt mainitun viuhkan niin kovasti kokoon, että tämän kalliin leikkikalun oli pahasti käydä, samalla kuin hän ilkkuen jatkoi:

– Ja kuinka ritarillisesta eikö hän kumartunut kätesi puoleen! Jos emme olisi juuri samassa tulleet tähän, luulenpa hänen tosiaanki ihan varmaan rohjenneen suudellakin kättäsi.

Eugenia nousi ylös kiivaassa mielenliikutuksessa.

– Pelkäänpä, Artturi, että tämä mies vielä kerran pakoittaa sinun ja isäsi johonkin muuhun kuin ilkkuilemiseen, enkä tiedäkään, tekeekö isäsi niin tuiki hyvin siinä, että häätää alamaisensa yhä rohkeammin vastustelemaan; seuraukset voivat vielä kerran palata hänen omille hartioilleen.

Puolisonsa silmäili häntä lakkaamatta siinä kun hän nyt seisoi hänen vieressään; tuo kohiseva silkkivaatetus, nuo pitsit sisään-neulottuine ruusuineen ja tuo helmien loisto eivät kumminkaan olleet mitään uutta, yhtä vähän kuin se ihana, vaaleatukkainen pää, ylevine kasvoineen ja vihaa säihkyvine silmineen. Kentiesi osoitti se hellä puolustus, minkä Eugenia näytti turvattiaan kohtaan, hänelle jotakin outoa. Artturi jatkoi vielä samaa ilkullista ääntä, jota hän koko tämän puheen aikana oli käyttänyt, mutta sen äänen takana piili ikäänkuin raivokas viha, ja viuhkan kävi onnettomasti hänen käsissään; tämä taiteellisesti vuoltu elehvantinluu katkesi, kun hän pikemmin lennätti kuin laski sen nojatuolille.

– Pelastajamme on kenties pitänyt yhteiskunnallisen luennon sinulle? Onpa paha mielestäni, että se meni minulta kuulematta! Merkillinen ihminen tuo Hartonen kuitenkin on. Hän saa aikaan vilkkaan pakinan keskenämme. Mutta tämä hupainen aine lieneekin jo perin pohjin keskusteltuna. Etkö usko sitä?

Palvelija, joka astui sisään jotakin ilmoittamaan, teki pakinasta lopun. Artturi otti heti tämän syyksi lähteäkseen huoneesta; hän lausui vaimollensa jäähyväiset samalla kylmällä ja juhlallisella tavalla kuin millä he tavallisesti toisiaan kohtelivat. Palvelian mentyä, Eugenia tuskin oli yksinään, ennen kuin alkoi hillityssä mielen-liikutuksessa mittaelemaan huoneen lattiata. Mielensä oli kuohuksissa siitä kylmyydestä ja tunnottomuudesta, millä Ollin kaunista tekoa arvosteltiin; mutta tämä ei ollut ainoa syy, mikä teki hänen astuntansa niin kiivaaksi ja ajoi vihan punan hänen poskillensa.

Miksi ei hän näyttänyt miehelleen sitä täydellistä ylenkatsetta, joka oli hänen niin helppo näyttää, kun miehensä isästä oli kysymys? Ansaitsiko mies parempaa? Nuori rouva tunsi sen jollakin tavoin, vaikka ei voinut käsittää, mitenkä puolisonsa hillitsi hänen tunteensa.

Artturi oli juuri lähtemällään käytävän kautta pois, kun kohtasi tirehtöörin ja yli-insinöörin, jotka, Berkowin puheesta viivytettynä, juuri aikoivat sieltä lähteä; nuori Berkow seisahtui yhtäkkiä.

– Saanko kysyä, herra tirehtööri, minkä vuoksi Hartosen kieltäyminen ottamasta vastaan hänelle lahjoitettua rahasummaa ensiksi ja yksistään vaimolleni ilmoitettiin, enkä minä saanut tietää asiasta mitään? kysyi hän tuimasti.

– Ohhoh, en tiennytkään, sanoi tirehtööri vähän hölmistyneenä, teidän huolivan koko asiasta mitään, herra Berkow. Ettehän tahtonut ensinkään sekautua koko asiaan, jota vastoin armollinen rouva alusta aikain oli siitä niin huolissaan, että luulin —

– Vai niin! keskeytti hänen Artturi, taas rypistäen huuliaan – noh, armollisen rouvan tahto on aina muka noudatettava, mutta saanpa kumminkin pyytää, että tämmöisissä toiminto-asioissa – hän laski erityisen äänenkoron tälle viimeiselle sanalle – ettette niin kokonansa jätä minua lukuun ottamatta, niin kuin tällä kertaa olette tehneet. Toivon että vastedes minulle ennen kaikkia muita annetaan tieto, sitä vaadin välttämättömästi.

Näin sanottuaan jätti hän herrat ällistyksiinsä seisomaan ja meni huoneisinsa. Tirehtööri katsahti kumppaniansa.

– Mitäs te tästä sanotte?

Yli-insinööri naurahteli.

Täällä tapahtuu ihmeitä ja kummia! Herra Artturi näyttää huolivan hänkin asioista. Herra Artturi alkaa vaatimaan jotakin välttämättömästi! Sitäpä ei vielä minun muistaakseni koskaan ole tapahtunut.

– Mutta eihän tämä olekaan työtoimiin kuuluvaa! sanoi tirehtööri vihoissaan. Se on suorastaan vaan yksityinen asia, ja kylläpä arvaan, miten koko jutun laita on. Tottapa Hartonen taas on käyttänyt itsensä vanhaan herttaiseen tapaansa armollisen rouvan parissa. Minua hetikohta arvelutti, kun rouva käsketti hänen luoksensa – hänkö hillimättömänä ja karttamattomana vallasväen seurassa! Kyllähän on rouvalle vasten silmiä voinut sanoa mitä hän minulle sanoi aamulla konttorissa, ettei hän ole palkinnon puutteessa ja etteihän rahan himolla olekaan henkeään uskaltanut. Tottapa nuori rouva on siitä pahoillaan, nuori herra niinikään, ja tottapa saan olla valmis pitämään herra Berkowilta muutamia kohteliaisuuden osoituksia hyvänäni siitä, että olen päästänyt Hartosen rouvan puheille. – Noh, tämäpä olisikin ensi kerta, kun herra Artturi olisi levotonna jostakin, mikä hänen nuoreen rouvaansa koskee, arveli insinöörisinä kun menivät portaita alas. Jo havaitsen, että se talvinen ilma, mikä tässä avioliitossa vallitsee, vähitellen leviää koko ympäristölle. Talvi tuntuu niin pian kuin sitä lähestytään. Eikö ole teistäkin niin?

– Rouva Berkow oli minusta tänäpänä niin ihastuttavan kaunis. Tosin oli hän vähän kopea ja pöyhkeä, – mutta yhtähyvin viehättävän ihana.

Yli-insinööri muodostui sukkelan näköiseksi säpsähdyksestä.

– Jumala varjelkoon! Johan puhutte juuri Wilpposen tapaan! hyvä että olette ennättänyt viidennelle kymmenelle. Mutta koska Wilpposen tulin maininneeksi, niin hän kokonansa jo on joutunut ihastuksensa valtaan, mutta luultavasti vaan ei tämä, eikä siihen kuuluva runollisuuskaan nostane mitään mustasukkaisuutta ylemmällä paikalla. Herra Artturi näyttää olevan yhtä vähän taipuva ihantelemaan nuorta rouvaansa, kuin rouva on halullinen tämmöistä runoutta vastaanottamaan. Joka päivähän noita kuivan järjen nojalle perustettuja naimakauppoja tehdään. Mutta, sitä en nyt saata auttaa, minusta tuntuu niinkuin tämä ei päättyisikään tavalliseen laatuun, ja niinkuin kaiken tämän jäätikön alla joku tulivuori piilisi, joka jonakin poutaisena päivänä puhkea salamoimaan ja jyskämään sekä antaa meidän kokea vähäisen maanjäristyksen ja maailmankin mullistuksen vähin muodoin. Sekin kyllä "olisi hiukkasen runoutta, näillä jokapäiväisen elämän autioilla aromailla", kuten Wilpponen lausui, kun vaan hän ja hänen soittokoneensa maailman haljetessa pelastuisi! Kas niin, nyt olemme alhaalla! hyvästi herra tirehtööri!