* * * * *

Uhkeat ja loistoisat kestit olivat ohitse. Paitsi lukuisasti kokouneita vieraita, oli se tuottanut suuren voittoriemun Berkowille. Aatelisperheet likisestä kaupungista, erittäinkin ne, jotka kuuluvat eturiviin, pitivät itsensä muista kansaluokista jyrkästi erillään, eivätkä tähän asti koskaan alentaneet itseään niin matalalle, että olisivat lähestyneet miestä, jonka onni vasta äskettäin oli alkanut ja jota edellinen kaksipuolinen elämä yhä vielä esti pääsemästä ylhäiseen seura-elämään. Mutta kutsumus-kirje, jonka alle oli kirjoitettuna: Eugenia Berkow, syntyjään paroonitar Windeg, yleensä hyväksyttiin. Tämähän yhtähyvin oli ja pysyi ikivanhan aatelis-suvun jälkeisenä; häntä ei voitu eikä tahdottukaan kieltäymällä loukata, sitä vähemmin kun tiettiin, mikä oli pakoittanut hänen tähän avioliittoon. Ja kun nyt nuorta rouvaa kohdeltiin kaikella kunnioituksella ja sääliväisyydellä, niin mahdotontahan oli olla epäkohtelias appea kohtaan, jonka kartanossa juhlallisuus vietettiin, ja niinpä siis oltiinkin hänellekin suosiollisia. Berkow iloitsi voittoriemustaan; hän hyvin kyllä tiesi, että tämä vaan oli vähäinen alku siihen, mitä talven kululla oli pääkaupungissa pitkitettävä. Tottapa paroonitar Windegia seuroissaan ei heitettäisi huomaamatta, vaikka hän tyttärellisestä rakkaudesta oli uhrannut arvonsa: nyt niinkuin ennenkin häntä pidettäisiin vertaisenaan, huolimatta hänen nykyisestä halpasukuisesta nimestään; ja mitä tähän itse nimeen tuli, niin nähtävä oli, ettei siihenkään kuuluvan päätoivomuksen nyt enään pitäisi kaukana olemaan.

Jos tämä kunnianhimoinen pohatta toiselta puolen tunsi itsensä velvoitetuksi suurempaan kiitollisuuteen miniäänsä kohtaan, vaikka kyllä hän tänäpäivänä enemmin kuin milloinkaan oli näyttänyt ruhtinaallista ylevyyttään ja sekä Berkowille itselleen että koko hänen seuralleen pitänyt itsensä tuiki likenemättömänä, niin oli toiselta puolen pojan käytös tänä päivänä häntä yhtä paljon hämmästyttänyt kuin vihastuttanutkin. Artturi, joka ennen yksinomaisesti oli seurustellut aatelisten kanssa näytti nyt semmoiseen seuraan kerrassaan kyllästyneen. Hän oli noille ylhäisille vieraille osoittanut niin kalseata kohteliaisuutta, jopa linnaväen upseerejakin kohtaan, joiden kanssa hän muuten oli ollut hyvin ystävällisellä kannalla, näyttänyt niin ehdollista töykeyttä, että se useammin kuin kerran oli käydä loukkaavaiseksi. Berkow ei voinut lainkaan käsittää tätä uutta oikullisuutta; mitähän poikansa ajattelikaan? Tahtoiko hän kentiesi näyttää vastarintaa puolisolleen, kun näin milt'ei tahallaan vältteli hänen vieraitaan?

Ne herrat kaupungista, joilla oli naisensa muassaan, olivat jo lähteneet pois, kun eivät katsoneet hyväksi matkustaa useita tuntia pimeässä sateen lioittamilla, pohjattomilla teillä, ja näin oli emäntä saanut tilaisuuden päästä yksinäisyyteensä, tilaisuuden, jonka hän heti kohta käyttikin hyväksensä. Eugenia erosi seurahuoneista ja meni omiinsa, jota vastoin hänen miehensä ja appensa viipyivät sinne vielä jääneiden vieraiden luona.

Sillä aikaa oli Hartonenkin tullut määrätyllä tunnilla. Hän ei ollut käynyt siellä sitte kuin aikaisimmassa lapsuudessaan, jolloin hänen vanhempansa palvelus siellä rouva Berkowin kuoltua lakkasi; isännän huvila, ympärillä olevine peltoineen ja puutarhoineen, oli melkein kaikille työmiehille lukittu Kultala, johon vaan virkamiehet silloin tällöin pääsivät, jos sattumoisiin joku erittäin täydellinen asia tahi kutsumus vaati heitä sinne. Hartonen astui korkean, kukkivilla kasveilla koristetun porstuan matoilla peitettyjä portaita ylös ja kirkkaasti valaistua käytävää pitkin, kunnes siellä tapasi palvelijan, joka aamulla oli käynyt häntä käskemässä, ja tämä opasti hänen erääsen huoneesen.

Armollinen rouva tulee hetikohta – näin sanoen sulki hän oven hänen peräänsä ja jätti hänen yksinänsä.

Huone, mihin Olli astui, oli iso ja komeasti koristeltu; se oli alku kokonaiseen jaksoon loistoisia huoneita, jotka tällä hetkellä olivat aivan tyhjät. Vieraat olivat vielä puutarhan puolella olevassa ruokasalissa, mutta juuri se tyhjyys ja hiljaisuus, mikä näissä huoneissa vallitsi, teki niiden komeuden vielä enemmin silmiin astuvaksi. Syrjään siirrettyin oviverhojen kautta näki Olli esteettömästi koko tämän loistoisan huonerivin, joista toinen näytti voittavan toisensa komeuden puolesta. Kalliit, tummat samettitapeetit näyttivät imevän päivänvaloa, mutta sitä kirkkaammin leikki se seinäin ja ovien kultauksilla, huonekalujen silkki- ja atlaska-päällystöillä, kattoon ulottuvilla peilillä, jotka sen vilkkuvina säteinä heijastivat, niinkuin myös peilikirkkaalla parketti-lattialla; sitä heleämmin se valaisi kaikki ne maalitaulut, vartalokuvat ja astiat, joilla salongit olivat niin ylenmäärin koristetut. Kaikki mitä rikkaus ja ylellisyys voi luoda, oli tänne kerättynä; ihanuuden, komeuden ja loiston kokonaisuus, mikä kyllä voi huikaista sitä silmään, joka tähän asti oli tottunut asumaan vuorikaivosten hämärissä aukoissa.

Mutta tämä näkö, joka varmaan olisi hurmannut jok'ainoan hänen tovereistaan, ei näkynyt tekevän Olliin vähintäkään vaikutusta. Tosin vilahtivat hänen silmänsä tuiki synkeinä, näitten huoneitten hohtavaisuuteen, mutta ihmettelemistä ei niissä näkynyt. Ikäänkuin käydäkseen oikeutta jokaisen kalliin esineen kanssa, hän niitä katseli, ja käänsi juurikuin vihaan leimahtaen selkänsä koko huoneriville ja polki hiljaa, mutta kiivaasti, jalkaa lattiaan, kun ei vielä ketään näkynyt; Olli Hartonen silminnähtävästi ei ollut luotu kärsivällisesti odottamaan, kunnes nähtiin hyväksi häntä vastaanottaa.

Yhtäkkiä suhahti jotakin hänen takanaan. Hän kääntyi päin ja astahti tuota pikaa takaperin, sillä moniaita askelia hänestä, juuri kynttiläruunun alla, seisoi Eugenia Berkow. Hän oli tähänasti nähnyt Eugenian yhden ainoan kerran, yksinkertaiseen mustaan silkkivaatetukseen puettuna, silloin, kun hän kantoi hänet vaunuista pois; rouvan kasvot olivat silloin puoleksi matkahatulla ja hunnulla peitetyt, ja Hartonen oli tästä kohtauksesta säilyttänyt ainoastaan yhden muiston: ne suuret, tummat silmät, jotka silloin niin vakavasti katsoivat häntä kasvoihin; nyt – nyt sitä vastoin ilmaus oli kokonansa toista, kuin ne mitkä tähän asti olivat astuneet nuoren kaivosmiehen näköpiirille. Keveitä, valkoisia pitsiä liehueli valkoisella silkkihameella; ikäänkuin sinne puhallettuina näkyi yksinäisiä ruusuja pitsiripsissä, ja ruusuköynnös kierteli uhkeata, vaaleata tukkaa, jonka himeä kiilto näytti kilpailevan kaulaa ja käsivarsia ympäröivän helmien kanssa. Vaksikynttiläin valo kävi huikaisevana tähän ihanaan ilmaumaan, joka oli kuin vaseti luotu tämän loistavan kehyksen keskustaksi ja nyt seisoi Hartosen edessä, ikäänkuin ei voiden eikä tahtoen lähetä mitään, mikä oli jokapäiväisen elämän halpamaisten toimien yhteydessä. Mutta niin paljon kuin Eugenian koko olento ilmaisikin sitä ylhäistä aatelisnaista, joksi hän koko illan kuluessa yksinomaisesti oli itsensä osoittanut näytti kumminkin hänen silmänsä, että hän voi olla muutakin, etenkin nyt, kun siinä loisti selvästi nähtävä tyytyväisyys, kun näki tämän miehen, jota hän nyt läheni hiljaisella ystävällisyydellä.

– Olen iloinen, että noudatitte kutsuani. Haluaisin puhutella teitä, poistaakseni erään epähuomion. Olkaa hyvä ja tulkaa kanssani!

Hän aukaisi erään syrjä-oven ja astui likisimpään huoneesen, johon Olli häntä seurasi. Tämä huone oli nuoren rouvan oma asumus, hänen yksityisen huone kertansa ja seurahuoneiden keskellä – mutta mikä jyrkkä eroitus tämän ja seurahuoneiden välillä! Täällä virtasi kattolampun himeä valo perin masenneena seinäin ja huonekaluin päällystäin lauhkean siniselle värille; pehmeät matot hiljensivät niille astutut rohkeat askeleet, ja kukkain lemu, joka lauhkeana ja suloisena levisi huoneen lämpöiseen ja ihanaan ilmaan, hyväillen löyhyili otsan ja ohimoiden vaiheilla. Olli oli seisahtunut kuin lumouksiin kynnykselle, vaikka tapansa muuten ei ollut hämmästyä; mutta täällä oli kaikki niin erilaista hohtavain loistokamarien suhteen, niin paljon ihanampaa, niin uudentapaista ja hiljaista. Eugenia oli seisahtunut, havaittuaan ettei nuori kaivosmies häntä seurannutkaan; hän oli istunut oven viereen tuolille, ja katsoi nyt uteliaasti häntä silmiin. Kiherä, vaalea tukka peitti kokonaan miehen vielä paranemattoman haavan, mutta tästä haavasta, joka kenelle hyvänsä olisi ollut vaarallinen, oli tämä voimakas mies tuskin mitään huolinut; Eugenia etsi turhaan hänen kasvoissaan jotakin merkkiä todistaen sairaan kärsimistä. Kuitenkin hänen ensimmäinen kysymyksensä koski tätä haavaa.

– Te olette siis täydellisesti parantunut. Eikö haavanne enään tuota teille mitään kipua?

– Ei, armollinen rouva! Ei siitä kannata puhuakaan!

Eugenia ei ollut huomaavinankaan tämän vastauksen jyrkkää laatua, vaan jatkoi samalla ystävällisyydellä:

– Kuulin kyllä tohtorilta päivää jälkeen, ettei ollut mitään pelkäämistä, muuten olisimme pitäneet teistä paremman huolen, ja Herra Wilpponen, jonka lähetin luoksenne illalla onnettomuuden jälkeen, sanoi samaa.

Olli oli, jo nuo ensimäiset sanat kuultuaan, nostanut silmänsä Eugenian puoleen ja tarkasti katsonut häntä silmiin; synkeä otsansa selkeni verkalleen, ja äänensä kuului paljoa lempeämmältä, kuin vihdoin sanoi:

– En tiennyt, teidän senkään vertaa siitä huolivan, armollinen rouva. Herra Wilpponen ei sanonut teidän häntä lähettäneen, muuten —

– Muuten olisitte ollut häntä kohtaan ystävällisempi! jatkoi Eugenia hienosti nuhtelevalla tavalla. Hän valitti teidän olleen niin nurjan häntä kohtaan, ja kuitenkin hän niin suuresti sääli teitä ja tarjousi niin mielellään ja ystävällisesti hankkimaan minulle sen halutun tiedon. Mitä teillä on herra Wilpposta vastaan?

– Ei mitään! Hän vaan soittaa kitarria ja laatii värsyjä!

Eugenia ei voinut olla nauramatta tälle eriskummalliselle ja kuitenkin juurtajaksaiselle selitykselle nuoren kirjurin luonteesta.

– Se ei teidän mielestänne olekaan mikään erinomainen ansio! sanoi hän puoleksi pilallisesti, ja tuskinpa luulen, että herra Wilpposen sijalla ollen tekisittekään itsenne semmoisiin vikapääksi. Mutta se sillänsä! Oli kokonaan toinen asia, minkä syystä käsketin teidät tänne. Kuten olemme tirehtööriltä kuulleet, te olette hyljänneet sen kiitollisuuden lahjan, jonka hän oli saanut asiaksi antaa teille.

– Niin olen, vastasi Olli synkeästi, sanallakaan lieventämättä tämän vastauksen tönkeyttä.

– Minusta on paha, jos lahja tahi laatu, millä se tarjottiin, loukkaa teitä. Herra Berkow – vieno punastus lennähti Eugenian kasvoille, tätä valetta sanoessaan. – Herra Berkow tietysti aikoo itse kantaa teille kiitoksen omasta ja minun puolestani: mutta hän tuli estetyksi ja pyysi tirehtööriä sen tekemään hänen puolestaan. Paha olisi mieleni, jos siinä olisitte nähneet jotakin kiittämättömyyttä tahi nurjamielisyyttä meidän puoleltamme pelastajaamme kohtaan, ja te ette saa hyljätä, kun nyt pyydän teitä minun käsistäni —

Olli hypähti; mitä ensimäiset sanat olivat lieventäneet, sen loppu peräti pilasi. Kasvonsa vaalenivat kun arvasi mistä kysymys oli, ja hillimättömällä kiivaudella sanoi hän:

– Älkää sen enempää sanoko, armollinen rouva. Jos minulle sitä tarjoatte, tekin, niin soisin, että olisin antanut vaunujen kaikkineen mitä niissä oli kaatua.

Eugenia väisti tätä hillittömän hurjuuden äkkipikaista puuskaa, josta hurjuudesta Olli Hartosta peljättiin yleensä näissä tehtaissa. Parooni Windegin tytär ei liene koskaan ennen sattunut niin likelle mokomaa silmänluontia ja ääntä, sitä vähemmin kuin hän ei koskaan liene lähennellyt työmiehen seuroja. Hän oikaisi itsensä loukattuna.

– En tahdo pakoittaa teille kiitollisuuttani! Jos puhe siitä tuntuu teille niin pahalta, niin on paha mielestäni, että olen kutsunut teidät tänne.

Hän kääntyi pois ja yritti lähtemään huoneesta mutta tämä liike sai

Ollin malttumaan. Hän astahti askeleen Eugeniaa likemmällä.

– Armollinen rouva – minä – antakaa anteeksi, teitä en tahtonut loukata.

Niin kiihkeästi syttyvä katumus oli tässä huudahduksessa, että Eugenia kummastuneena jäi katsomaan häntä, ikäänkuin etsiäkseen hänen kasvoissaan vastausta tähän selittämättömään käytökseen; – Hartosen rajuinen anteeksianomus oli masentanut Eugenian vihan.

– Minuako? kysyi Eugenia. Onko teistä siis yhtäkaikki, jos loukkaatte muita röykkeydellänne? esimerkiksi tirehtööriä ja herra Wilpposta?

– On! vastasi Olli synkeästi. – Herrain ja minun välillä ystävyys ei tule kysymykseenkään.

– Eikö? kysyi Eugenia kummastuneena. Enpä tosin tiennytkään, että herrain ja työmiesten väli on kiinteällä, eikä näytä herra Berkowillakaan olevan siitä aavistusta, sillä tottapa hän muuten olisi jollakin tavalla astunut välittäjäksi.

– Herra Berkow – sanoi Olli tuikeasti – on jo kaksikymmentä vuotta pitänyt huolta kaikista tehtaiden asioista, paitsi työmiehistään, ja sitä menoa tulee kestämään siihen asti kuin kerta rupeamme hänestä luopumaan pois, ja silloin – ohoh, armollinen rouva, enpä muistakkaan, että olette hänen poikansa vaimo. Suokaa anteeksi.

Nuori rouva pysyi ääneti, miltei hämmästyneenä tästä jäykästä ja arvelemattomasta todistuksesta. Mitä hän nyt kuuli, tosin ei ollut mitään muuta, kuin mitä hän jo ennen silloin tällöin, vaikka vaan vihjaukselta oli kuullut apestaan, mutta tuo kauhea viha noissa sanoissa osoitti hänelle tuota pikaa koko sen hirveän rotkon, minkä herra Berkow oli saanut aikaan itsensä ja alamaistensa välille. Kuka vaan Berkowia jostakin syytti, hän ainakin sai olla varma hänen miniänsä puolustuksesta; tämä oli itse nähnyt, mitä rumempia todistuksia sen miehen tunnottomuudesta, mutta pojan puoliso tietysti ei saanut ainoallakaan silmäyksellä sitä ilmaista; miniän täytyi siis joko ei olla kuulevinaan tuota muistutusta tahi nuhdella Hartosta, ja Eugenia katsoi edellisen paremmaksi.

– Ette tahdo siis millään ehdolla ottaa mitään lahjaa vastaan, ei minunkaan kädestäni, sanoi hän, äkkiä keskeyttäen tämän vaarallisen aineen ja ottaen edellisen asian puheiksi. Noh, sitten en voi muuta kuin kiittää sitä miestä, jonka käsi tempasi minut varmasta kuolemasta. Hylkäättekö kiitoksenikin. Minä kiitän teitä, Hartonen!

Hän ojensi hänelle kätensä. Ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä viipyi tämä hieno ja valkoinen käsi nuoren vuorimiehen karkeassa, työstä kovettuneessa kädessä, mutta tämä keveä kosketus näytti häntä kummallisesti vavahduttelevan. Kaikki viha katosi hänen kasvoistaan, kaikki synkeys hänen silmistään; rohkeileva pää kallistui jäykän niskan pehmitessä ja hän kumartui ojennetun käden puoleen tottelevaisuuden ja nöyryyden osoituksella, jota ei yksikään hänen esimiehistään koskaan ennen huomannut Olli Hartosen näyttäneen.

– No kah, täälläkö teitä käydäänki puhuttelemassa, Eugenia, ja vieläpä omat työmiehemmekin? äänsi heidän takanaan Berkow, joka avasi oven ja poikansa parissa astui sisään. Eugenia vetäisi kätensä takaisin ja Olli oikaisi itsensä tuota pikaa suoraksi; ei muuta tarvittu kuin tuo ääni, ennenkuin käytöksessään taas oli nähtävänä tuo tavallinen äänetön vihamielisyytensä, joka nyt vielä jyrkemmin pisti näkyviin, kun Artturi tiukkuudella, mikä oli perin erilainen hänen tavallista raukeata ääntänsä, yhtäkkiä puhkesi sanomaan:

– Hartonen, mitä te täällä teette?

– Hartonen? toisti Berkow, tämän nimen kuultuaan ja likemmälle astuen.

– Noh, sehän se on se herra rauhattomuuden nostaja, joka —

– Joka hillitsi säikähtyneet hevosemme ja itse sai vamman päähänsä pelastaessaan henkemme, keskeytti hänet Eugenia maltillisesti, mutta vakavasti.