ENSIMMÄINEN LUKU

Richelieun haamu

Eräässä Kardinaalipalatsin huoneessa, jonka jo tunnemme,¹ istui päätänsä molempiin käsiin nojaten mies paperien ja kirjojen peittämän pöydän ääressä, jonka kulmat olivat kullattua hopeaa.

Hänen takanaan oli iso liesi, jonka loimuavasta tulennoksesta kekäleet murenivat alas leveän, kullatun ristikon välitse. Takkavalkean hohde kirkasti takaa mietiskelijän upeata pukua, jota edestä valaisivat haaraisen kynttiläjalan vahaliekit.

Kun näki pitkän punaisen levätin ja kalliit kutoukset, kalpean ja harkinnasta painostuneen otsan, – kun tarkkasi tämän työhuoneen yksinäisyyttä ja odotushuoneiden hiljaisuutta, – kun kuuli vartiosoturien säntilliset askeleet eteisestä, olisi voinut luulla, että kardinaali de Richelieun haamu vielä oleili hänen huoneessaan.

Voi, todenperään olikin siinä vain sen suuren miehen haamu! Ranska heikontuneena, kuningasvalta vaipuneena, isoiset jälleen päässeinä voimakkaiksi ja rauhattomiksi, vihollinen edenneenä rajan yli, – kaikki todisti, että Richelieuta ei enää ollut olemassa.

Mutta vielä tuota kaikkea selkeämpiä osoituksia oli siinä, että punainen kauhtana ei kuulunut vanhalle kardinaalille: tämä eristyminen, joka pikemmin muistutti haamun kuin elollisen olennon läsnäoloa, kuten jo huomautimme, – nämä hovilaisista tyhjentyneet käytävät, nämä kaartilaisten täyttämät pihat, ivallinen kohu, jota kokonaisen ministeriä vastaan liittoutuneen kaupungin myrsky kohotteli kadulta tunkeutumaan ikkunain läpi tähän huoneeseen, ja lopuksi etäinen, alituiseen uudistuva kumu laukauksista, jotka onneksi ammuttiin tähtäyksettä ja tehotta ainoastaan varmistuttamaan kansankin aseellisuudesta kaartilaisia, sveitsiläisiä palkkasotureita, muskettimiehiä ja jalkaväkeä, näiden ympäröidessä Palais-Royalia, sillä itse Kardinaalipalatsikin oli vaihtanut nimensä kuninkaalliseksi.

Tämä Richelieun haamu oli Mazarin. Mutta Mazarin oli yksinäinen ja tunsi itsensä heikoksi. "Ulkomaalainen!" hän jupisi; "italialainen! Siinä niiden lentävä lauselma! Tällä sanalla he murhasivat, hirttivät ja repivät Concinin, ja jos antaisin niiden pitää peliään, niin ne murhaisivat, hirttäisivät ja repisivät minutkin, vaikken ole milloinkaan tehnyt niille muuta pahaa kuin hiukan verottanut niiden kukkaroa. Niitä älyttömiä! Ne eivät siis oivalla, että niiden todellinen vihollinen ei suinkaan ole tämä italialainen, joka puhuu kehnosti ranskaa, vaan paljoa enemmän se piiri, joka kykenee latelemaan niille mitä sukoilevinta mielistelyä puhtaimmalla ja sujuvimmalla pariisilaismurteella."

"Niin, niin", jatkoi ministeri ja kalpeilla huulilla näytti hänen viekas hymynsä tällä kertaa kummalliselta, "niin, napinanne sanoo minulle, että suosikkien kohtalo on täpärä; mutta jos tiedätte tämän, pitäisi teidän myös tietää, että minä en ole mikään tavallinen suosikki, minä! Essexin kreivillä oli komea timanttisormus lahjana kuninkaalliselta rakastajattareltaan; minullapa on vain yksinkertainen sormus nimikirjaimineen ja päivämäärineen,² mutta tämä sormus on siunattu Palais-Royalin kappelissa, ja sentähden eivät ne saa muserretuksi minua, vaikka haluavat. Ne eivät huomaa, että kun yhtämittaa huutelevat: 'alas Mazarin!' panen minä heidät vuorotellen huikkailemaan: 'Eläköön herra de Beaufort! Eläköön prinssi! Eläköön parlamentti!' No, niin, herra de Beaufort on Vincennesin tyrmässä, prinssikin joutuu sinne aikanaan, ja parlamentti…"

Kardinaalin myhäily sai vihaisen ilmeen, jota ei olisi osannut odottaa hänen lempeiltä kasvonpiirteiltään.

"Niin, parlamentti … saammehan nähdä, miten menettelemme parlamentin suhteen; meillä on Orleans ja Montargis. Oh, kylläpä kerkiän; mutta niiden, jotka ovat alottaneet huutamalla alas Mazarinia, pitää lopettaa huutamalla alas kaikkia näitä, kutakin vuorostaan. Richelieu, jota he vihasivat hänen elinaikansa, lakkaamatta puhuakseen hänestä kuoleman jälkeen, on sortunut syvemmälle kuin minä, sillä hänet karkoitettiin moneen kertaan, ja vielä useammin pelkäsi hän häätämistänsä. Minua ei kuningatar ikinä aja pois, ja jos näen pakolliseksi väistyä kansan tieltä, väistyy hän minun mukanani; jos pakenen, niin hänkin pakenee, ja mitähän kapinoitsijat sitten tehnevät ilman kuningatartansa ja kuningastaan. Voi, jospa vain en olisi ulkomaalainen, jospa olisin ranskalainen, jospa olisin aatelismies!"

Ja hän vaipui jälleen mietteisiinsä.

Hänen asemansa oli tosiaan pulmallinen, ja nyt kulunut päivä oli tehnyt sen vielä sekavammaksi. Halvan ahneutensa alituiseen yllyttämänä rasitti Mazarin kansaa veroilla; kansalla oli enää pelkkä henki jäljellä, kuten yliasianajaja Talon lausui, ja sekin vain syystä, että sitä ei voitu myydä huutokaupalla. Sille yritettiin saada kärsivällisyyttä sotaisilla voiton huhuilla, mutta se huomasi, että laakerit eivät olleet ruokaa, josta saattoi elää.³ Kansa oli siis jo aikaa sitten alkanut nurkua.

Mutta siinä ei ollut vielä kaikki, sillä kun ainoastaan kansa napisee, ei sen ääni kuulu hoviin, koska tämän eroittavat siitä porvarit ja aatelisto. Mazarin oli varomattomasti ärsyttänyt virkamiehetkin vastaansa. Hän oli myynyt kaksitoista anomusasiain sihteerin valtakirjaa; mutta kun nämä virkamiehet maksoivat paikoistaan hyvin kalliisti ja noiden kahdentoista uuden kilpaveikon lisääminen vähensi paikkojen arvoa, olivat entiset tulleet koolle, evankeliumin nimessä vannoneet, että he eivät suvaitse tätä lisäystä, vaan vastustavat kaikkia hovin vainoamisia, ja luvanneet toisilleen, että jos joku heistä tämän niskuroimisen takia menettää paikkansa, suorittavat toiset yhteisesti sen rahaerän, minkä hän on siitä maksanut.

Seuraava oli tapahtunut näiltä kahdelta taholta.

Tammikuun 7 p: nä oli seitsemän-, kahdeksansataa Pariisin kauppiasta kokoontunut ja liittoutunut uutta veroa vastaan, joka tahdottiin säätää talonomistajille, ja heidän puolestaan oli kymmenen edustajaa saanut toimekseen puhua Orleansin herttuan kanssa, joka vanhaan tapaansa tavoitteli kansanomaisuutta. Herttua oli ottanut heidät vastaan, ja he olivat hänelle selittäneet päättäneensä olla kerrassaan suorittamatta tätä uutta veroa, vaikkapa heidän pitäisi ase kädessä puolustautua kuninkaan väeltä, tämän tullessa sitä perimään. Orleansin herttua oli kuunnellut heitä hyvin kohteliaasti, antanut heille toiveita jostakin korjauksesta, luvannut puhua kuningattarelle ja selviytynyt heistä ruhtinaitten tavallisin sanoin: "Saammehan nähdä."

Yhdeksäntenä olivat anomusasiain sihteerit puolestaan saapuneet kardinaalin luo, ja toisten puhemies oli käyttänyt niin rohkeata ja lujaa kieltä, että kardinaali oli joutunut ihan ihmeisiinsä; hänkin oli hyvästellyt heidät samoin sanoin kuin Orleansin herttua: "Saammehan nähdä."

Näkemistä varten oli kutsuttu koolle neuvosto ja lähetetty hakemaan raha-asiain ylivalvojaa d'Émeryä.

Tätä d'Ëmerya vihasi kansa katkerasti, ensiksikin koska hän oli raha-asiain ylivalvoja ja siinä asemassa ehdottomasti täytyy olla vihattu, ja toisekseen syystä, että – meidän on se myönnettävä – hän tosiaankin ansaitsi yrmeyttä.

Hän oli lyonilaisen pankkiirin poika, nimeltään Particelli, mutta oli vararikon tehtyään hienostunut d'Émeryksi. Kardinaali Richelieu oli hänessä keksinyt etevän valtiotaloudellisen kykymiehen ja esitellyt hänet herra d'Émeryna kuningas Ludvig XIII: lle; tahtoen ylentää suosikkinsa raha-asiain valvojaksi, lausui hän tästä hyvin suotuisia sanoja.

"Mainiota!" vastasi kuningas; "olenpa hyvilläni siitä, että ehdotatte herra d'Émerya tähän toimeen, joka vaatii kunnon miestä. Minulle oli sanottu, että kannatitte sitä Particellin lurjusta, ja pelkäsin teidän pakottavan minut ottamaan hänet."

"Teidän majesteettinne saa olla huoletta", vakuutti kardinaali. "Se

Particelli, josta puhutte, on hirtetty."

"Kas, sen parempi!" huudahti kuningas; "ei minua siis syyttä sanota

Ludvig Oikeamieliseksi."

Ja hän vahvisti nimikirjoituksellaan herra d'Émeryn valtakirjan.

Samasta d'Émerysta oli tullut raha-asiain ylivalvoja.

Hänet oli nyt toimitettu saapuville ministerin käskystä; hän oli rientänyt sinne ihan valjuna ja hirmustuneena sekä kertonut, että hänen poikansa oli samana päivänä ollut vähällä saada surman Parlamenttitorilla. Väkijoukko oli tavannut hänet ja soimannut häntä vaimonsa ylellisyydestä, tällä kun oli kokonaisen huonekerran seinät verhottu punaisella kultatupsuisella sametilla. Rouvan isä oli Nicolas Le Camus, valtiosihteeri v: sta 1617, joka oli tullut Pariisiin 20 livreä⁴ taskussaan ja äskettäin jakanut yhdeksän miljoonaa lapsilleen, vaikka pidätti itselleen vuotuiset neljänkymmenentuhannen livren korot.

D'Émeryn poika oli oltu likistää kuoliaaksi, kun joukosta oli muuan ehdottanut, että häntä puserrettaisiin kunnes hänestä heltiäisi kaikki nielemänsä kulta. Neuvosto ei ollut ratkaissut mitään sinä päivänä, kun tapaus oli liiaksi järkyttänyt ylivalvojaa, hänen kyetäkseen ajattelemaan selkeästi.

Seuraavana päivänä taasen oli katuyleisö hätyyttänyt ensimmäistä presidenttiä Mathieu Moléta, joka kardinaali de Retzin mukaan oli kaikkien näiden tapausten vilinässä yhtä miehuullinen kuin Beaufortin herttua ja Condén prinssi, Ranskan urheimmaksi pariksi ylistetyt miehet. Väki uhkasi kostaa hänelle ne kärsimykset, joihin kansa tahdottiin alistaa; mutta ensimmäinen presidentti vastasi tyynenä kuten tavallista, ilman säikkyä tai ihmetystä, että jos rauhanhäiritsijät eivät totelleet kuninkaan tahtoa, toimittaisi hän hirsipuita pystytetyksi toreille ja ripustuttaisi uppiniskaisimmat. Tähän sanoivat ahdistajat, että heidän teki mielensäkin nähdä valmiina hirsipuita, jotta näitä voitaisiin sitten käyttää niille rikollisille tuomareille, jotka ostivat hovisuosiota kansan sorrolla.

Ei siinä vielä kylliksi. Kun kuningatar oli 11 p: nä lähtenyt Notre-Damen tuomiokirkkoon kuuntelemaan messua, kuten hänen säännöllisenä tapanaan oli joka lauantai, oli häntä saatellut hyvinkin kaksisataa naista kirkuen ja pyydellen oikeutta. Heillä ei kuitenkaan ollut mitään pahaa mielessä; he tahtoivat ainoastaan heittäytyä polvilleen kuningattaren eteen, herättääkseen hänen sääliänsä. Mutta vartio esti häiritsijät, ja ylpeänä ja ylväänä pitkitti kuningatar kulkuansa heidän huutojaan kuuntelematta.