KAHDESKYMMENES LUKU

Grimaud ryhtyy toimeensa

Grimaud esitti siis suotuisan ulkomuotonsa Vincennesin linnantornissa. Herra de Chavigny ylpeili erehtymättömästä katseestaan, mikä saattoi antaa aihetta siihen oletukseen, että hän tosiaankin oli kardinaali de Richelieun poika, sillä samalla ominaisuudella tahtoi tuo suuri valtiomieskin kunnostautua. Hän silmäili tarkkaavasti kokelasta ja katsoi Grimaudin likekkäiset kulmakarvat, ohuet huulet, käyrän nenän ja ulkonevat poskipäät varsin hyviksi tuntomerkeiksi. Hän puhui Grimaudille vain kaksitoista sanaa, joihin tämä vastasi ainoastaan neljällä.

"Te olette oiva mies, juuri sellainen kuin olen ajatellut", virkkoi sitten herra de Chavigny. "Pistäytykää nyt sopimaan herra La Raméen kanssa ja sanokaa hänelle, että te tyydytätte minua kaikin puolin."

Grimaud kääntyi kannoillaan ja lähti suoriutumaan La Raméen paljoa tyystimmästä tarkastuksesta. Tämän teki vaateliaammaksi se seikka, että herra de Chavigny tiesi saavansa luottaa häneen, joten hänkin luonnollisesti halusi saada luottaa uuteen apuriinsa.

Grimaudilla oli juuri ne ominaisuudet, jotka voivat houkutella apulaisen tarpeessa olevaa vankilankaitsijaa, ja tehtyään joukon kysymyksiä, joista kukin sai hädin neljänneksen vastausta, ihastui La Ramée tästä harvasanaisuudesta, hykersi käsiään ja merkitsi Grimaudin nimen luetteloon.

"Ohje?" kysyi Grimaud.

"Kuuluu näin: vankia ei saa milloinkaan jättää yksikseen, häneltä on otettava pois pistävät tai terävät esineet, häntä on estettävä antamasta merkkejä kellekään ulkopuolelle tai liian kauan juttelemasta vartiosoturien kanssa."

"Siinä kaikki?" kysyi Grimaud.

"Niin, tällähaavaa", vastasi La Ramée. "Jos sattuu erityisiä seikkoja, niin annetaan uusia ohjeita."

"Hyvä", sanoi Grimaud.

Ja hän astui Beaufortin herttuan huoneeseen.

Tämä suori juuri partaansa, jonka hän oli antanut kasvaa kuten tukankin, herättääkseen siten närkästystä Mazarinia vastaan, näyttäytymällä ulkonaisesti niin viheliäisessä ja kurjassa kunnossa kuin mahdollista. Mutta kun hän oli joitakuita päiviä sitten luullut torninsa korkeudesta tuntevansa eräiden vaunujen sopessa kauniin rouva de Montbazonin, jonka muisto oli hänelle vielä rakas, e; hän tahtonut olla tälle samaa kuin Mazarinille; toivoen saavansa nähdä hänet jälleen, pyysi hän senvuoksi lyijykampaa, joka hänelle toimitettiinkin.

Herra de Beaufort pyysi lyijykampaa siitä syystä, että hänellä oli hiukan punertava parta, kuten kaikilla vaaleaverisillä henkilöillä; hän värjäsi sitä nyt kampaamisellaan.

Huoneeseen tultuaan näki Grimaud kamman, jonka prinssi oli laskenut pöydälle; syvään kumartaen otti hän sen.

Herttua katseli eriskummaista olentoa hämmästyneenä.

Olento pisti kamman taskuunsa.

"No, mitä nyt?" huudahti herttua; "mikä vintiö sinä olet?"

Grimaud ei vastannut; hän vain kumarsi toistamiseen.

"Oletko mykkä?" ärjäisi herttua.

Grimaud teki kieltävän liikkeen.

"Mikä sitten olet? Vastaa, minä käsken!" tiuskasi herttua.

"Vahti", vastasi Grimaud.

"Vahti!" huudahti herttua; "kas, tuota hirtehisnaamaa vain puuttui kokoelmastani! Hei! La Ramée! Tänne joku!"

La Ramée riensi paikalle. Prinssin kovaksi onneksi aikoi hän nyt uuteen apulaiseensa luottaen lähteä Pariisiin, – hän oli jo ollut pihalla, ja kiipesi ylös hyvin nyreänä.

"Mikä hätänä, prinssi?" kysyi hän.

"Kuka on tuo roisto, joka ottaa kampani ja panee sen taskuunsa?" kysyi herra de Beaufort.

"Hän on vartijoitanne, monseigneur, hyvin ansiokas mies, jota te vielä pidätte yhtä suuressa arvossa kuin herra de Chavigny ja minä, siitä olen vakuutettu."

"Mutta minkätähden riistää hän minulta kamman?"

"Tosiaankin", kysyi La Ramée, "minkätähden viet monseigneurilta kamman?"

Grimaud otti kamman taskustaan, laski sen syrjälle sormensa ja virkkoi ainoastaan, osoittaen sen isointa hammasta:

"Pistävä."

"Se on totta", myönsi La Ramée.

"Mitä se tolvana sanoo?" kysyi herttua.

"Että kaikki pistävät esineet ovat kiellettyjä monseigneurilta."

"Mitä!" huudahti herttua; "oletteko järjiltänne, La Ramée? Itsehän annoitte minulle tuon kamman."

"Tein siinä hyvin väärin, monseigneur, sillä antaessani sen teille rikoin ohjesääntöäni."

Herttua loi vimmastuneen katseen vartijaan, joka oli nyt luovuttanut kamman La Raméelle.

"Näen heti, että tuo lurjus vielä tuottaa minulle hirmuista kiusaa", jupisi hän.

Vankiloissa ei ole mitään keskitietä. Kaikessa, ihmisissä kuten elottomissakin esineissä, nähdään joko ystäviä tai vihollisia; rakastetaan tai vihataan, toisinaan syystä, mutta usein vaiston perusteella. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Grimaud oli ensi silmäyksellä miellyttänyt kuvernööriä ja La Raméeta, täytyi hänen heti tuntua vastenmieliseltä herra de Beaufortista, koska ne ansiot, joita hänellä oli herra de Chavignyn ja päällysmiehen silmissä vangin katsantokannan mukaan olivat vikoja.

Kuitenkaan ei Grimaud tahtonut heti ensimmäisenä päivänä uhitella vangille; hän ei halunnut nostattaa vastaansa hetkellistä pahastusta, vaan katkeran ja piintyneen vihan. Hän poistui sen vuoksi neljän vartiosoturin tieltä, jotka olivat nyt murkinoineet ja saattoivat niin ollen ryhtyä jälleen palvelukseensa prinssin luona.

Prinssi puolestaan hautoi parhaillaan uutta ilvettä, josta hän toivoi suurta huvia. Hän pyysi krapuja seuraavan päivän aamiaiseksi ja aikoi päivän mittaan valmistaa pikku hirsipuun, ripustaakseen siihen kauneimman kravun. Keittäessä tullut punainen väri ei jättäisi vähäisintäkään epäilyksen vaaraa viittauksen merkityksestä,¹⁵ ja hän saisi siten hauskutuksekseen nähdä kardinaalin perikuvan killumassa, odottaessaan hänen todellista hirttämistään, kenenkään kykenemättä väittämään, että hän oli hirttänyt muuta kuin kravun.

Päivä kului teloituksen valmisteluun. Ihminen tulee vankilassa usein hyvin lapselliseksi, ja herra de Beaufortin luonne oli sellainen, että sen ilmiön täytyi esiintyä enemmän hänessä kuin muissa. Hän lähti tavallisuuden mukaan ulos kävelylle, taittoi pari kolme pikku oksaa, joiden piti näytellä osaa hänen ilveilyssään, ja uuraasti etsittyään löysi hän viimein palasen särkynyttä ikkunaruutua, mikä löytö tuntui tekevän hänet sanomattoman onnelliseksi. Huoneeseensa palattuaan nyppi hän langat nenäliinastaan.

Ainoakaan näistä seikoista ei välttänyt Grimaudin vaanivaa katsetta.

Seuraavana päivänä oli hirsipuu valmis, ja voidakseen pystyttää sen keskilattialle teroitti herra de Beaufort toisen pään lasipalasellaan.

La Ramée katseli hänen hommiaan uteliaana kuin isä, joka odottaa saavansa uuden lelun lapsilleen, ja nuo neljä vartiosoturia silmäilivät häntä sellaisin joutilaisuuden ilmein, jollainen sävy nykyäänkin on sotamiehen katsannon peruspiirteenä.

Grimaud astui huoneeseen juuri kun prinssi oli laskenut kädestään lasipalasensa, vaikka hän ei ollut vielä saanut hirsipuun jalustaa loppuun teroitetuksi; hän oli keskeyttänyt sen työn, kiinnittääkseen toiseen päähän langan.

Herttua loi tulijaan katseen, jossa ilmeni rahtunen eilispäiväistä äkää, mutta kun hän ennakolta tunsi itsensä hyvin tyytyväiseksi uuden keksintönsä odotetusta tuloksesta, ei hän osoittanut häiritsijälle sen enempää huomiota.

Vasta kun hän oli tehnyt lankansa toiseen päähän merimiessolmun ja toiseen päähän juoksusilmukan sekä luonut silmäyksen krapuvatiin ja siitä valinnut komeimman, vasta silloin kääntyi hän ottamaan lasipalaansa, mutta tämä oli kadonnut.

"Kuka on vienyt lasipalani?" kysyi prinssi kulmakarvojansa rypistäen.

Grimaud ilmoittausi merkillä.

"Mitä! Taaskin sinä! Miksi sen veit?"

"Niin", kysyi La Ramée, "minkätähden otit lasipalasen hänen korkeudeltaan?"

Grimaud, joka piteli lasipalaa kädessään, laski sormensa sen reunalle ja sanoi:

"Terävä."

"Se on totta, monseigneur", huomasi La Ramée. "Hiisi, kuinka verrattoman miehen olemmekaan hänestä saaneet!"

"Herra Grimaud!" sanoi prinssi, "oman hyvänne tähden pyydän teitä pysyttelemään aina siksi loitolla minusta, etten ulotu teihin käsiksi."

Grimaud kumarsi kunnioittavasti ja peräytyi aivan seinään asti.

"Älkää huoliko, monseigneur", esitti La Ramée, "antakaa pikku hirsipuunne tänne, niin minä teroitan sen veitselläni."

"Tekö!" virkahti herttua hymyillen.

"Niin, minä; ettekö sitä halunnut?"

"Halusin kyllä. No, olkoon menneeksi, siitä tulee sitä hauskempaa.

Tuossa, hyvä La Ramée."

La Ramée, joka ei voinut aavistaa prinssin tarkoitusta, teroitti nyt hirsipuun kannan mitä näppärimmin.

"Kas noin", tuumi herttua, "kaivertakaa nyt pikku kolo lattiaan, minun noutaessani pahantekijän."

La Ramée kyykistyi toisen polvensa varaan ja näversi lattiaan kuopan.

Sillävälin prinssi hirtti krapunsa lankaan.

Sitten hän pystytti hirsipuun keskilattialle ja puhkesi nauruun.

La Ramée nauroi myös sydämensä pohjasta, oikeastaan silti tietämättä, mille hän nauroi, ja vartiosoturit säestivät hohotuksellaan.

Ainoastaan Grimaud ei nauranut. Hän lähestyi La Raméeta, viittasi langassa roikkuvaan krapuun ja sanoi:

"Kardinaali!"

"Jonka ovat hirttäneet hänen korkeutensa Beaufortin herttua", pitkitti prinssi nauraen vielä makeammin kuin koskaan, "ja kuninkaallisen vankilan päällysmies Jacques Chrysostome La Ramée."

La Ramée huudahti kauhistuneena ja ryntäsi hirsipuun luo, jonka tempasi

ylös lattiasta ja heti särki, heittäen kappaleet ulos ikkunasta.

Silmittömässä suuttumuksessaan aikoi hän tehdä samaten kravulle, mutta

Grimaud otti sen hänen käsistään.

"Kelpaa syödä", hän sanoi ja sulloi sen taskuunsa.

Tällä kertaa oli herttua niin huvitettu kohtauksesta, että hän melkein antoi anteeksi Grimaudille sen osan, jota tämä oli siinä esittänyt. Mutta kun hän päivemmällä aprikoitsi, mitä hänen vartijallaan oli ollut mielessä, ja koska tämän esiintyminen näytti hänestä pohjaltaan häijyydeltä, tunsi hän vihansa miestä vastaan huomattavasti paisuvan.

La Raméen suureksi tuskaksi levisi krapujuttu sekä vankilassa että sen ulkopuolellakin; herra de Chavigny, joka sydämessään inhosi kardinaalia, kertoi kaskun kaikessa luottamuksessa muutamille hyville ystäville, jotka heti toimittivat sen kiertämään.

Tämä tuotti herra de Beaufortille joitakuita iloisia päiviä.

Sitten huomasi herttua vartiosoturiensa joukossa erään jokseenkin suopean näköisen ja alkoi nyt sitä enemmän mielistellä tätä, kun Grimaud herätti hänessä yhä suurempaa mielenkarvautta. Eräänä aamuna oli hän vienyt miehen syrjemmälle ja päässyt toviksi puhuttelemaan häntä kahden kesken, kun Grimaud astui huoneeseen, näki kohtauksen, lähestyi kunnioittavasti vartiosoturia ja prinssiä ja tarttui edellistä käsivarteen.

"Mitä tahdot?" kysyi herttua töykeästi.

Grimaud vei sotamiehen neljän askeleen päähän ja näytti hänelle ovea.

"Mene!" hän sanoi.

Vartija totteli.

"Mutta sinähän olet sietämätön!" karjaisi prinssi; "minä kuritan sinua!"

Grimaud kumarsi kunnioittavasti.

"Herra vakooja, lyön luusi mäsäksi!" huudahti prinssi katkeroituneena.

Grimaud kumarsi peräytyen.

"Herra vakooja", jatkoi herttua, "kuristan sinut omin käsin!"

Grimaud kumarsi yhä peräytyen.

"Ja se tapahtukoon nyt heti", pitkitti prinssi, katsoen parhaaksi lopettaa asian.

Hän ojensi molemmat kouristuneesti harittavat kätensä vartijaa kohti, joka juuri työnsi vartiosoturin ulos huoneesta ja sulki hänen jälkeensä oven.

Samassa tunsi hän prinssin käsien tarttuvan olkapäihinsä kuin rautapihtinä; mutta sen sijaan että olisi huutanut tai puolustautunut kohotti hän hiljaa etusormensa huulien tasalle ja lausui puolikovaa ainoastaan sanan, samalla kun antoi kasvoilleen herttaisimman hymyn, mitä osasi omaksua:

"Hiljaa!"

Hänen taholtaan oli ele, hymy, sana niin harvinainen, että hänen korkeutensa heti pidättyi ihan tyrmistyneenä.

Grimaud käytti tätä hetkeä ottaakseen liiviensä sisustasta pienen viehättävän kirjeen, joka oli suljettu aatelisella sinetillä; sen pitkällinen säilyminen Grimaudin vaatteissa ei ollut kuitenkaan kokonaan riistänyt siltä alkuperäistä tuoksua. Sanaakaan hiiskumatta ojensi hän sen herttualle.

Yhä enemmän ihmeissään hellitti herttua otteensa, sieppasi kirjeen ja huudahti tuntiessaan käsialan:

"Madame de Montbazonilta!"

Grimaud nyökkäsi.

Herttua repäisi pikaisesti kotelon, varjosti silmiänsä kädellään hämmästyksensä yllätyksessä ja luki:

Hyvä herttua! Voitte täydellisesti luottaa siihen rehelliseen mieheen, joka antaa teille tämän kirjeen, sillä hän on lakeijana eräällä aatelismiehellä, joka meikäläisiin kuuluen on taannut hänet kahdenkymmenen vuoden uskollisuudella koetelluksi. Hän on suostunut menemään päällysmiehenne palvelukseen ja sulkeutumaan kanssanne Vincennesiin, valmistaakseen ja helpottaakseen pakoanne, jota me koetamme saada toimeen.

Vapautuksen hetki lähenee; olkaa miehuullinen ja kärsivällinen sekä muistakaa, että kaikki ystävämne ovat ajasta ja erilläänolosta huolimatta säilyttäneet entiset tunteensa teitä kohtaan.

Teihin sydämestään ja ainiaan kiintynyt

Marie de Montbazot.

J.K. – Kirjoitan nimeni täydellisesti, sillä minun olisi liian rohkea uskoa, että te vielä viiden vuoden kuluttua sen arvaisitte alkukirjaimista.

Herttua oli tuokion ihan sekaannuksissa. Viiden vuoden ajan oli hän turhaan toivotellut itselleen palvelijaa, apua, ystävää, ja nyt se tuli hänelle kuin taivaan lähettämänä sellaisella hetkellä, jolloin hän olisi vähimmin osannut sitä odottaa. Hän katseli kaitsijaansa ihmeissään ja kävi sitten uudestaan lukemaan kirjettänsä alusta loppuun.

"Voi, rakas Marie!" mutisi hän lopetettuaan lukemisensa, "hänet siis tosiaankin näin vaunujen sopessa! Hän siis vielä ajattelee minua viiden vuoden eron jälkeen. Hitto, siinäpä hartautta, jollaista tapaa ainoastaan Astréi-romaanissa!"

Sitten hän lisäsi sanansaattajaan kääntyen.

"Ja sinä, hyvä mies, lupaat siis auttaa meitä?"

Grimaud teki myöntävän merkin.

"Sinä olet tullut tänne sitä varten?"

Grimaud uudisti eleensä.

"Ja minä kun aioin kuristaa sinut!" huudahti herttua.

Grimaud alkoi hymyillä.

"Odotahan", sanoi herttua.

Ja hän kopeloi taskuaan.

"Odotahan", hän jatkoi uudistaen yrityksen, joka oli ensimmäisellä kerralla mennyt hukkaan, "ei saada sanoa, että sellainen kiintymys Henrik neljännen pojanpoikaan on jäänyt palkkiotta."

Beaufortin herttuan liike ilmaisi mitä parahinta aikomusta. Mutta Vincennesissä noudatettuihin varokeinoihin kuului rahojen ottaminen talteen vangeilta.

Nähdessään herttuan nolostuksen veti Grimaud taskustaan kultarahoilla täytetyn kukkaron ja ojensi sen hänelle.

"Tässä etsimänne", hän virkkoi.

Herttua avasi kukkaron ja tahtoi tyhjentää sen auttajansa kouraan, mutta Grimaud pudisti päätänsä.

"Kiitos, monseigneur", hän lisäsi peräytyen, "olen jo saanut maksun."

Herttua hämmästeli yhä enemmän.

Hän ojensi auttajalle kätensä, Grimaud lähestyi ja suuteli sitä kunnioittavasti. Atoksen hienot tavat olivat vaikuttaneet hänen palvelijaansa.

"No", kysyi herttua, "mitä nyt teemme?"

"Kello on yksitoista aamupäivällä", selitti Grimaud. "Kello kahdelta pyytää monseigneur saada pelata palloa La Raméen kanssa ja lyö joitakuita palloja vallin yli."

"No, entä sitten?"

"Sitten monseigneur lähestyy muuria ja huutaa kaivannossa työskentelevää miestä heittämään pallot takaisin."

"Kyllä ymmärrän", vastasi herttua.

Grimaudin kasvot näyttivät ilmaisevan vilkasta mielihyvää; hänen totuttu vaiteliaisuutensa teki hänelle puhelun työlääksi.

Hän teki lähtöä.

"Mutta etkö siis tahdo vastaanottaa mitään?" kysyi herttua.

"Soisin monseigneurin lupaavan minulle erään seikan."

"Minkä? Sano!"

"No, että meidän paetessamme minä aina ja kaikkialla saan mennä etummaisena, sillä jos monseigneur joutuu kiinni, ei teillä ole muuta vaaraa kuin vankeutenne uudistuminen, kun sitävastoin minun jäädessäni pulaan on parhaana mahdollisuutenani hirsipuu."

"Se on aivan kohtuullista", myöntyi herttua, "ja kunniasanallani lupaan täyttää pyyntösi."

"Toisekseen", sanoi Grimaud, "on minun pyydettävä monseigneurilta ainoastaan, että te edelleenkin kunnioitatte minua halveksimisellanne niinkuin tähän asti."

"Kyllä yritän", vastasi herttua.

Ovelle koputettiin.

Herttua pisti kirjeen ja kukkaron taskuunsa ja heittäytyi vuoteelleen. Tiedettiin, että se jäi hänen ainoaksi apukeinokseen silloin kun häntä kiusasi ikävä. Grimaud meni avaamaan; La Ramée siellä palasi kardinaalin luota kohtauksesta, jonka jo olemme kertoneet.

La Ramée loi urkkivan silmäyksen ympärilleen, ja nähdessään yhä samat vastenmielisyyden oireet vangin ja vartijan kesken hymyili hän sisäisestä tyytyväisyydestä.

Sitten hän virkkoi apulaiseensa kääntyen:

"Hyvä, ystäväiseni, hyvä! Sinusta juuri puhuttiin asianomaisessa paikassa, ja toivoakseni saat piakkoin tietoja, jotka eivät ole sinulle epämieluisia."

Grimaud kumarsi, koettaen tehdä sävynsä miellyttäväksi, ja poistui, kuten hänellä oli tapana esimiehensä saapuessa.

"No, monseigneur", virkkoi La Ramée puhjeten karkeaan nauruunsa, "te siis yhä vihoittelette mies-poloiselle?"

"Kas, tekö siinä, La Ramée?" sanoi herttua; "totisesti oli jo aikakin teidän tulla. Olin heittäytynyt vuoteelleni ja kääntynyt seinään päin, jotten olisi kiusaantunut täyttämään, mitä olin luvannut, nimittäin kuristamaan tuota Grimaudin roistoa."

"En toki usko", vastasi La Ramée veitikkamaisesti vihjaten apulaisensa vaiteliaisuuteen, "että hän on sanonut mitään ikävyyksiä teidän korkeudellenne."

"Sen tiedän hiton hyvin; hän on kuin itämaalainen mykkä. Mutta minä vakuutan, että tulitte vihdoin parahiksi, La Ramée, – ihan kaipasin teitä."

"Monseigneur on liian armollinen", sanoi La Ramée kohteliaisuuden imartelemana.

"Niin, toden totta", jatkoi herttua, "tunnen itseni tänään niin saamattomaksi, että teidän on sitä hauska nähdä?"

"Pelaammekin siis otteen palloa", vastasi La Ramée koneellisesti.

"Jos viitsitte."

"Olen monseigneurin käskettävissä."

"Totisesti, hyvä La Ramée, olettekin oiva mies", mielisteli herttua, "ja haluaisinpa ikäni asustaa Vincennesissä vain saadakseni hauskuttaa elämääni teidän seurallanne."

"Monseigneur", huomautti La Ramée, "luullakseni täyttyykin toivomuksenne, jos se riippuu kardinaalista."

"Kuinka niin? Oletteko äskettäin tavannut hänet?"

"Hän kutsutti minut aamulla luoksensa."

"Tosiaanko? Puhuakseen teille minusta?"

"Mistä muustakaan hän minulle puhuisi? Toden totta, monseigneur, te olette hänen painajaisensa."

Herttua hymyili karvaasti.

"Voi", virkahti hän, "jospa vastaanottaisitte tarjoukseni, La Ramée!"

"Kas niin, monseigneur, taasko me puhumme siitä! Mutta myönnättehän toki, että te ette siinä menettele järkevästi."

"La Ramée, olen sanonut teille ja toistan sen vielä kerran, että minä loisin onnenne."

"Millä? Tuskin olisitte päässyt vankilasta, kun teidän omaisuutenne otettaisiin takavarikkoon."

"Tuskin olisin päässyt vankilasta, kun jo olisin Pariisin herrana."

"Hiljaa, hiljaa toki! No niin … mutta sopiiko minun kuunnella sellaista? Kaunista puhetta kuninkaan virkamiehelle! Minä näen, monseigneur, että minun on hankittava toinenkin Grimaud."

"No, älkäämme enää puhuko siitä. On siis ollut kysymys minusta keskustelussanne kardinaalin kanssa? La Ramée, teidän pitäisi joskus hänen kutsuessaan teitä puheilleen antaa minun pukeutua vaatteisiinne. Minä menisin teidän sijastanne, kuristaisin hänet, ja kunniasanallani vakuutan, että jos se olisi ehtona, tulisin vapaaehtoisesti takaisin vankilaan."

"Monseigneur, minä huomaan, että minun on kutsuttava tänne Grimaud."

"Olen väärässä. Ja mitä teille sanoi se naali?"

"Sallinpa teille sen lyhennyksen, monseigneur", virkkoi La Ramée ovelan näköisenä, "vaikka muut sanovat kardinaali. Mitäkö hän minulle sanoi? Käski pitää teitä silmällä."

"Ja minkätähden pitää silmällä?" kysyi herttua rauhattomana.

"Koska joku tähdistälukija on ennustanut teidän karkaavan."

"Vai on joku tähdistälukija ennustanut sellaista?" tokaisi herttua vasten tahtoansakin hätkähtäen.

"Voi, hyvä Jumala, niin on! Kaikkea ne totisesti keksivätkin rehellisten ihmisten kiusaksi, mokomat taikurien tyhmyrit."