Подготовка текста, комментарии и словарь О. М. Макеевой

© The Estate of Mika Waltari and Werner Söderström Ltd (WSOY)

Original title “Komisario Palmun erehdys”

First published in Finnish by Werner Söderström Corporation in 1940, Helsinki, Finland

© ANIGOR – комментарии, словарь, 2010

© КАРО, 2010

Ensimmäinen luku

Syksyinen maanantaiaamu poliisilaitoksessa ja komisario Palmun mietteitä murhasta kirjallisena aiheena. – Luutnantti Hagert ja pohjoismaisten poliisipäivien seuraukset. – Komisario Palmu kertaa rikoshistoriaa ja pitää minulle kansantaloudellisen luennon. – Batler astuu näyttämölle.

Oi syksyinen maanantaiaamu niinä aikoina, jolloin kaikki ei vielä ollut muuttunut toiseksi.

Oli syksyinen maanantaiaamu. Ja tarkoitan täysin, mitä sanon.

Sillä kaikista pirullisista päivistä poliisilaitoksella on maanantai pahin. Ja syksyn harmaus torilla tuo mieleen vankilan kumisevat käytävät ja halvan suovan ja juovikkaiden vaatteiden hajun.

Komisario Palmu oli tavallista ikävämmällä maanantaiaamutuulella. Silmät rakoina hajamielisesti eteensä tuijottaen hän piirteli lyijykynällä ristikkoja ja ukonpäitä hänen työpöydälleen jättämäni kuulustelupöytäkirjan marginaaliin pakottaakseen minut kirjoittamaan sen uudelleen puhtaaksi parin mitättömän virheen takia. Sillä hän tiesi hyvin, etten tuollaisena uskaltaisi viedä sitä Hagertille.

»Murha —», sanoi hajamielisesti, »murha on kaikista rikoksista lopullisin ja ratkaisevin, sillä sitä ei voi koskaan sovittaa.»

Hän kohensi asentoaan, katsoi arvostelevasti lyijykynänsä taiteellisia saavutuksia kuulustelupöytäkirjan mar-ginaalissa ja jäi taas tuijottamaan syksyisen Suurtorin^[1] harmauteen ikkunan takana.

»Varastetun tavaran voi palauttaa», hän jatkoi marisevaan maanantaisävyynsä, »väärennyksen voi hyvittää, pahoinpitelyn arvet paranevat, kavalluskin unohtuu joskus kaikki, kaikki unohtuu aikanaan, sillä ihmisten muisti on sanomattoman lyhyt. Mutta murhattua ihmistä ei kukaan enää koskaan voi palauttaa henkiin.»

»Hnh», en voinut olla pyhähtämättä mieli kiehuen salaista raivoa, kun kynän kärki alkoi jälleen armottomasti piirtää uutta ristikkoa paperinreunaan.

»Ja siksi», sanoi Palmu, pani kynän pois ja laski painokkaasti kämmenensä turmelemansa kuulustelupöytäkirjan päälle, »siksi murha on salapoliisiromaanin ainoa pätevä aihe. Ja siksi sinä viet nyt takaisin Venholle ne väärennysjutun pöytäkirjat, jos haluat edelleen palvella tässä laitoksessa minun alaisenani. Ja sen tehtyäsi kirjoitat uudelleen puhtaaksi tämän raportin!» Hänen paksu kämmenensä painui taas hyväilevästi turmellun kuulustelupöytäkirjan päälle ja hyväntahtoisen ivallisesti hän lisäsi vielä: »Siinä on sinulle kylliksi kirjallista askartelua^[2].»

»No niin», sanoin, »no niin!» Ja sinä hetkenä vihasin häntä jälleen palavasti ja katkerasti ja vieläkin enemmän siksi, että salassa tiesin hänen olevan oikeassa. Avasin laatikkoni ja aloin masentuneesti kerätä Venhon minulle antamia papereita viedäkseni ne takaisin. Mutta sydämeni vuoti verta.

Asianlaita oli niin, että kun Palmu ja minä olimme yhdessä ratkaisseet rouva Skrofin murhan arvoituksen^[3], olin kirjoittanut tästä jutusta kaunokirjallisessa muodossa salapoliisiromaanin. Se oli saavuttanut yllättävän hyvän menekin, eikä se itse asiassa omastakaan mielestäni ollut hullumpi kirjana. Nyt paloin tietysti halusta jatkaa tuotantoani, olin tutustunut kirjani avulla useihin oikeihin kirjailijoihin ja heidän ystävälliset huomautuksensa olivat yllyttäneet kunnianhimoani. Minulta puuttui vain sopiva aihe, kuukaudet olivat kuluneet enkä ollut saanut mitään aikaan ja sitten komisario Venho oli yllyttänyt minua kirjoittamaan eräästä aika jännittävästä ja sotkuisesta konkurssirikosjutusta, jonka hän oli selvittänyt, mutta se taas ei sopinut lainkaan Palmun las-kuihin^[4], sillä heidän suhteissaan on eräänlaista ammatillista kireyttä.

Ja vaikka tätini toinen mies onkin ministeriön kansliapäällikkönä, voisi Palmu sittenkin tehdä asemani kestämättömäksi tässä laitoksessa, jos ryhtyisin kapinoimaan hänen tahtoaan vastaan. Joten oli parasta kerätä paperit, viedä ne Venholle takaisin ja jäädä odottamaan, vain odottamaan aihetta, jota kenties ei tulisi kymmeneen vuoteen.

»Aivan niin», sanoi Palmu ja hänen silmänsä katsoivat kahtena melkein myötätuntoisena rakona minuun. »Moni muukin on pilannut mahdollisuutensa liialla kiirehtimisellä. Sinä olet vielä nuori, mutta kun olet tullut minun ikääni, olet jo oppinut odottamaan, aina vain odottamaan.»

Ja hetkeksi Palmun olemuksesta puhkesi jotakin in-himillistä ja lämmittävää, joka sovitti hiukan kärsimääni vääryyttä, kun hän jatkoi:

»Eihän se tietenkään ole hauskaa! Luuletko sinä, että minusta on hauskaa aina vain odottaa. Mutta suuret asiat kypsyvät hitaasti ja nuorena murharyhmän poliisimies tekee pahimmat virheensä ja erehdyksensä kuvitellessaan, että hänen on aina oltava menossa ja tehtävä jota-kin. Se juuri on pahin erehdys. Sillä meidän tehtävämme ei ole tehdä jotakin, siitä pitävät rikolliset huolen. Meidän tehtävämme on selvittää. Se on luonteeltaan kokonaan passiivinen tehtävä, sillä harkittua murhaa emme kuitenkaan kykene ennakolta ehkäisemään.

Hän puhui ystävällisesti ja jähmettynyt mieleni lämpeni hiukan, mutta sitten hän pilasi taas kaiken jatkaessaan painokkaan opettavasti:

»Ja tästä selvittämisestä puuttuu kerta kaikkiaan romantiikka. Se on pelkkää asiallista realismia. Sinä puhut niin paljon rikoksen teoriasta ja psykologiasta ja intuitiosta ja ties mistä. Minä olen vain tällainen yksinkertainen, vanha poliisimies ja tahdon nyt vielä kerran junta-ta sinun päähäsi, että mielikuvituksella ja psykologialla ei ole eikä saa olla mitään tekemistä rikoksen asiallisen selvittämisen kanssa. On vain kerättävä faktat, vankkumattomat tosiasiat, asetettava ne oikeihin yhteyksiinsä ja tehtävä niistä välttämättömät johtopäätökset. Siinä kaikki! Ja mikä tulee yli sen, on omiaan vain sotkemaan, ehkäisemään ja eksyttämään harhateille.»

Taas, niinkuin sata kertaa ennenkin, nousi tunteeni kapinoimaan häntä vastaan, mutta nämä Palmun mietelmät joutuivat pian näyttämään kestävyytensä. Niin, ne muodostivat ikään kuin johdannon kaikkeen seuraavaan, ja siksi olen toistanut ne tässä. Minun olisi pitänyt säilyttää ne mielessäni, silloin en ehkä olisi taas niin monta kertaa nolannut itseäni kahden seuraavan päivän kuluessa, mutta mielikuvitus johti minut jälleen harhateille.

Siksi lukija on paremmassa asemassa. Kun hän kertomukseni loppupuolella miettii kaikkea tapahtunutta, ei loppu enää voi häntä yllättää, jos hän vain pitää mielessään komisario Palmun ainoan johtavan periaatteen: on kerättävät faktat, asetettava ne oikeihin yhteyksiin ja tehtävä niistä välttämättömät johtopäätökset.

Minä sain luodin olkapäähäni, etsivä Kokki oli vähällä katkaista niskani pudotessaan päälleni ja muutenkin käyttäydyin kuin tolvana.

* * *

Niin, oli enteellistä, että Palmu jälleen näin tiivistetysti tuli esittäneeksi uskontunnustuksensa ja ohjelmansa^[5], sillä juuri kun sain Venhon paperit kasaan viedäk-seni ne hänelle takaisin, tuli luutnantti Hagert sisään ja sanoi: »Hemmetti, voi hemmetti sentään!»

Hänen kasvoistaan näkyi, että oli maanantaiaamu ja että hän edellisenä iltana oli ollut opastamassa pohjoismaisten poliisipäivien tanskalaisia vieraita.

»Palmu, sinä kai tiedät Bruno Rygseckin», hän sanoi toteavasti.

Palmu ei vastannut mitään, hänen päänsä vain kohosi pystympään kuuntelevaan asentoon.

»Aivan niin», sanoi Hagert ja huitaisi kädellään rypistäen huuliaan kuin olisi tuntenut pahaa makua suussaan. »Sama mies, joka kiinnitti vappuna lehmänsarvet päähänsä ja ryhtyi ohjailemaan liikennettä Aleksanterinkadulla. Mutta hän ajoi myös kerran rammaksi vanhan mummon autollaan ja oli siitä syytteessä,»

Palmu ei vieläkään kysynyt mitään, vaikka minun kieltäni jo kutitti. Nähtävästi Hagert katsoi jo kylliksi kiusanneensa hänen uteliaisuuttaan.

»No niin», hän sanoi huiskauttaen jälleen kättään. »Nyt Brunoa ei enää ole. Hän on saanut niin sanoakseni arvoisensa lopun. Tänä aamuna hän kompastui, kolautti päänsä ja hukkui omaan kylpyammeeseensa!»

Hagert piti taidetauon ja katsoi odottavasti Palmuun. »Sic transit gloria mundi^[6].’» sanoi itseopiskelulla saavuttamastaan sivistyksestä salaisesti ylpeilevä Palmu.

»Mitä?» kysyi Hagert epäluuloisesti ja vilkaisi mi-nuun rypistäen otsaansa.

»Se on latinaa», sanoin hiljaa.

»Äsh», sanoi Hagert ärtyisästi ja hieroi ohimoitaan. »Minun pääni on muutenkin kipeä. Tanskalaiset —» Hänen kasvoihinsa kohosi vähäinen hymy. »Tanskalaiset—», hän toisti, mutta äkkäsi samassa joutuvansa harhateille ja palautti nopeasti arvokkuutensa. Palmu katsoi yhä odottavasti häneen.

»Niin, jutussa ei sinänsä ole mitään kummallista», se-litti Hagert. »Se tarjoaa vain eräänlaisen moraalisen opetuksen. Se on irvokkaan elämän irvokas loppu. Ajatelkaa, mies liukastuu omaan saippuaansa, taittaa niskansa ja hukkuu omaan kylpyammeeseensa. Niiden oli täytynyt murtaa ovi, ennen kuin saivat hänet esille. Mutta joka tapauksessa täytyy tietysti paikan päällä pitää poliisikuulustelu eikä kukaan muukaan satu olemaan juuri nyt vapaana. Tällaiset pienet tapaturmathan ovat sinun erikoisalaasi, Palmu! Hah, hah!»

Hagert alkoi nauraa kuin olisi muistanut jotakin hyvin hauskaa. »Niinkuin esimerkiksi rouva Skrofin juttu!» Hän nauroi taas makeasti, mutta kumpikaan meistä ei yhtynyt hänen nauruunsa. Minä puolestani en jaksa ymmärtää, miten hänellä riittää niin paljon nauramista ja ivailemista tuossa minun kirjassani, vaikka kirjallisuusarvostelijatkin ovat sitä kehuneet.

Palmu nousi jäykästi ja otti hattunsa naulasta mitään sanomatta. Hagert havaitsi hänen ilmeensä ja kiirehti huomauttamaan:

»Mutta älä sentään tästä tee mitään juttua. T ä m ä on aivan päivänselvä asia. Jotakin tällaista olen Brunosta aina odottanutkin. Ja täytyy ajatella vähän johtaja Rygseckiäkin. Koeta järjestää kaikki niin huomaamattomas-ti kuin mahdollista, Palmu. Älä kiusaa sukulaisia ja niin edespäin. Luotan hienotunteisuuteesi. Ukko Ryg-seck on liian mahtava herra, jotta meidän kannattaisi härnätä häntä.»

»Saammeko ottaa auton, luutnantti?» kysyi Palmu järkähtämättömän tyynesti. »Se on Kaivopuistossa^[7] asti.»

Hagert ei pitänyt hänen ilmeestään. »Ota vain auto», hän sanoi purevan ivallisesti. »Ota myös Kokki mukaan tutkimaan sormenjälkiä. Ota koko Musta Maija^[8]. Ehkä tarvitset radion pysyäksesi yhteydessä päämajan kanssa. Tai sen uuden panssariauton, jos joku ahdistaa teitä mat-kalla. Hah, hah!»

Palmu meni jo ja minä seurasin häntä. Hagert hätääntyi hiukan ja kurottui ovesta huutamaan jälkeemme:

»Muista, Palmu, ei mitään tyhmyyksiä! Ukko Rygseck —.»

Loppua en edes kuullut, niin liukkaasti Palmu luisui portaita alas. Olisi ehkä ollut syytä jäädä kuuntelemaan lause loppuun, sillä Hagertin kunnioitus johtaja Rygseckiä kohtaan tuli maksamaan yhden ihmishengen —. Mutta enpä kiirehdi tapausten edelle^[9].

Kun Kokki oli saanut auton käyntiin ja Palmu oli ähkien sijoittunut mukavaan asentoon, uskalsin matalasti mutta painokkaasti sanoa:

»Komisario, se on murha! Kukaan ihminen ei voi hukkua omaan kylpyammeeseensa!» Palmu katsoi um-pimielisesti minuun. »Mielikuvitus —», hän sanoi ja ähkäisi. »Mielikuvitus —! Suomen rikoshistoria tuntee ta-pauksen, jolloin mies hukkui pesuvatiin. Ja sekin oli ta-paturma.»

»Tosin», huomautin, »mutta se mies oli niin tolkuttomasti juovuksissa, ettei pystynyt kaaduttuaan hievauttamaan jäsentäkään. Ja nyt on sentään maanantaiaamu.»

»Kerrotaan», sanoi Palmu tyynesti, »ettei Bruno Rygseck täysi-ikäiseksi tulonsa jälkeen ole nähnyt selvää aa-mua, ei päivää eikä iltaa. – Niin —» Hän korotti ääntään huomatessaan minun aikovan sanoa jotakin. »Ei pidä uskoa ihmisten puheita ja tietenkin se on liioittelua, mutta jotakin perää on huhupuheessakin. Ja niinkuin Hagert sanoi, juuri tällaista loppua saattoi Brunolle odottaakin. Se on jollakin tavoin luonnollisin loppu, mitä hänen kohdalleen voi ajatella. Se on kuin piste i:n päällä.»

»Kuka siis on – tai oli – Bruno Rygseck?» kysyin it-sepintaisesti.

Palmu kohotti hiukan kulmakarvojaan tietämättömyyttäni kummeksien. Hänen omat aivonsahan ovat kuin suunnaton muistiokaappi, josta hän lokero lokerolta poimii erehtymättömät tiedot jokaisesta Helsingin vähänkin tunnetusta henkilöstä. M i n ä en ole vielä niin pitkällä.

»Bruno Rygseck», hän sanoi sanojaan tarkasti pun-niten, »oli Helsingin sekalaisen rahaylimystön verrattomasti pahin mätämuna. Hänen elämäntapansa olivat kaiken arvostelun alapuolella. Hänet olisi jo aikaa pitä-nyt sulkea johonkin hoitolaan. Mutta hän omisti osan Rykämön konsernin osakkeista.»

Hän vaikeni ja jäi tuijottamaan eteensä, ikään kuin tämä olisi selittänyt kaiken. Tuokion kuluttua kysäisin varovasti:

»Rykämön konserni? Mitä se sitten merkitsee?»