On hyviä syitä uskoa, että tämä Tolstoin fatalismi tai pessimismi tai miksi häntä sanoisi, ainakin suureksi osaksi on Schopenhauerin filosofian vaikuttamaa. Tiedetään, että Tolstoi on tuntenut mitä suurinta ihailua Schopenhaueria kohtaan, eikä pahoin erehtyne, jos sanoo, että kaikista tunnetuista filosoofeista Schopenhauerilla on ollut syvin vaikutus Toistoihin. Ja että Tolstoi jo ennen "Sota ja rauha" romaanin ilmestymistä oli tutustunut Schopenhauerin teoksiin, se käy selville hänen kirjeistään siltä ajalta. Niin kirjoittaa hän esim, v. 1869: – "En tiedä, muuttuuko mielipiteeni tästä ehkä joskus, mutta nyt olen vakuutettu siitä, että Schopenhauer on nerokkain mies maailmassa. – Lukiessani häntä, tuntuu minusta käsittämättömältä, miten hänen nimensä saattaa pysyä tuntemattomana. Yksi ainoa selitys siihen löytyy, juuri samainen seikka, jonka hän itse niin usein on lausunut, että nimittäin maailmassa ei juuri muita löydykään kuin idiootteja." Schopenhauerin pessimistisen filosofian käytännöllisenä lopputuloksena on se ajatus, että ainoa mahdollinen tapa saavuttaa jonkullaista onnellisuutta maan päällä on kuolettaa itsessään elämänvietti.

Tolstoin historianfilosoofisen fatalismin takaa, semmoisena kuin se ilmenee "Sota ja rauha" romaanissa, kuultaa nyt jotenkin selvästi tämä sama ajatus, vaikka persoonallisella tavalla käsitettynä ja muodostettuna. Tulee panna kokonaan syrjään ja unohtaa oma "minänsä", alistaa persoonallinen tahtonsa salliman tahdon alle, ei pyrkiä johtamaan tapahtumain kulkua, vaan hiljaisena sulautua vaistomaisesti toimivaan laumaan – nämähän ovat ajatuksia, jotka niin usein tulevat esiin "Sota ja rauha" romaanissa. Ja siltihän juuri Kutusof on Tolstoin silmissä niin suuri sotapäällikkö, ettei hän koetakaan tapahtumia itse johtaa, sillä hän tietää, että ihmisiä yleensä ei voi johtaa, tapahtumia ei voi luoda eikä voittoja saavuttaa strategiikan sääntöjä seuraamalla. Hän asettaa oman minänsä ja omat tarkotuksensa kokonaan syrjään, hän vain alistuvana koettaa kuulostaa kansan hengen kuisketta ja antautuu alttiisti sen palvelukseen. Historian kulkua eivät nyt kerta kaikkiaan Tolstoin silloisen katsantokannan mukaan johda mitkään suuret henkilöt. He ovat vain tapahtumain etikettejä. Tapahtumia johtaa ja niitten kulun määrää se seikka, että kunakin aikana lukemattomien, itsessään merkityksettömien yksilöjen tiedottomat pyrkimykset vaistomaisesti ohjautuvat samaan suuntaan. Ja todella suuri on vaan se henkilö, joka tuon laumanhengen vaistosta riippuvan suunnan huomaa ja edeltäpäin aavistaa, ja sitten omat tarkotuksensa syrjään heittäen antautuu kulkemaan laumanhengen viittaamaa suuntaa.

Tämän yleisen katsantokannan pohjalta käy myöskin ymmärrettäväksi se ilmeisesti nurjamielinen tapa, millä Tolstoi romaanissaan esim. Napoleonia kohtelee, samoinkuin monia muitakin romaanissa esiintyviä historiallisia henkilöitä, jotka kuvittelevat tapahtumia johtavansa joko poliitisella älyllään tai strateegisella taidollaan. Silmäänpistävin on kuitenkin Tolstoin nurjamielisyys juuri Napoleonia kohtaan. On aivan ilmeistä, että hän ihan tarkotuksellisesti koettaa pienentää häntä niin paljon kuin mahdollista, jopa tehdä häntä suorastaan naurettavaksikin. On vanha sananparsi, ettei suurinkaan henkilö ole suuri kamaripalvelijansa silmissä. Tolstoi koettaa nyt aivan selvästi saada meitä katsomaan Napoleonia kamaripalvelijan silmillä, jotta hän siten näyttäytyisi meille pienenä. Silti hän esim. eräässä kohdassa kuvaa aivan erityisellä seikkaperäisyydellä, miten Napoleon pukeutui Borodinon taistelun edellisenä päivänä. Hän asettaa hänet nähtäväksemme riisuttuna keisarillisen arvonsa koruista, kuvaa hänen poroporvarillista lihavuuttaan, hänen leveää selkäänsä ja hyvinvoivan näköisiä kasvojaan ia kertoo nähtävällä ivallisella pahansuopuudella, miten Napoleon virnisteli ia hörskyi mielihyvästä, kuten hevonen, jota harjataan, kun kamaripalvelija hieroi hänen lihavaa selkäänsä ja toinen valeli hänen ruumistaan hajuvedellä.

Ja syynä tähän pahansuopaan kohteluun, jota Napoleon Tolstoin puolelta saa osakseen, on nyt selvästikin se seikka, että Napoleon historiallisena henkilönä on kokonaan Kutusovin vastakohta ja siis myöskin Tolstoin käsityksen mukaisen suurhenkilön vastainen. Napoleonille on oma minä aina ja kaikessa pääasia ja hän on kokonaan sen tunteen läpitunkema, että juuri hän kansojen kohtaloita johtaa ja että yleensä kaikki, mitä hän tekee, on suurta ja syvästi viisasta jo yksistään sen vuoksi, että hän sen tekee. Hän ei hetkeksikään heitä historiallisen henkilön ryhtiään ja elkeitään, vaan pöyhistelee ja laittelee itseään aina kuin olisi hän alati näyttelylavalla, linkoilee ympärilleen suurisanaisia lauseparsia puhuen vuosisadoista, jotka pyramiidien huipuilta hänen tekojaan katselevat ja laskee ja harkitsee joka liikkeensä ja sanansa koettaen antaa niille siten historiallisen suurpiirteisyyden, joten hänen elämänsä on kuin yhtämittaista paraadimarssia historian suuren valokuvauskoneen edessä.

Kieltämättä on tämä oman minänsä alituinen peilaileminen ja ihailu piirre, joka todella kuului Napoleonin luonteeseen. Todistavatpa hänen omat sanansakin, että hän itsekin on ollut siitä selvästi tietoinen. Mutta varmaan on Tolstoi kuitenkin tätä piirrettä huomattavasti liioitellut ja koettanut antaa sille koomillista vivahdusta. Mutta Tolstoin resigneeratun-pessimistinen elämänkatsantotapa ilmenee ehkä vielä selvemmin romaanin ei-historiallisten henkilöiden käsittelyssä. Näistä ovat tärkeimmät ruhtinas Andrei Bolkonski ja kreivi Pierre Besuhof. Voikin sanoa, että koko romaanin tärkeimpänä psykoloogisena juonena on se sisällinen kehitysjuoksu, minkä läpi molemmat nämä henkilöt käyvät. On tosin hiukan vaikea tarkalleen määritellä sen muutoksen luonnetta ja laatua, joka sekä Pierre Besuhovissa että ruhtinas Andreissa tapahtuu. Yleisesti lausuttuna on tämä muutos jonkullainen siveellinen "uudestasyntyminen", sisällinen nöyrtyminen, syventyminen ja kirkastuminen. He oppivat kumpikin kovassa kärsimysten koulussa ja raskaitten koettelemusten jälkeen katsomaan ja ymmärtämään elämää entistä paljoa syvemmällä ja nöyremmällä tavalla. Kuten yleensä kaikki muutkin ihmiset, olivat hekin siihen asti tottuneet pitämään varsinaisena elämänä kaikkea sitä ulkonaista touhua ja puuhaa, mikä suurta melua nostaa ja ulkonaista huomiota puoleensa vetää. Ja ylinnä kaiken oli heidänkin silmissään aina keikkunut se vaatelias oma "minä", joka päämääriä asettaa ja katsoo niiden saavuttamisen elämän varsinaiseksi tehtäväksi ja sisällöksi. Mutta kärsimysten koulussa heidän käsityksensä syventyy ja silmänsä avautuvat näkemään elämää kokonaan toisessa valossa. He tulevat huomaamaan, että kaikki tuo näennäisesti tärkeä, huomiota ja melua herättävä ulkonainen touhu on vain vaahtoa pinnalla, ja että varsinainen elämänvirta kulkee paljon syvemmällä ja senvuoksi hiljaisena ja pintapuoliselle katsojalle huomaamattomana. Eikä yksilön tyhjänpäiväiset ponnistukset jaksa sen virran kulkua muuttaa. Sen vuoksi on syvin elämänviisaus siinä, että koettaa ymmärtää sen suunnan ja nöyränä alistuu kulkemaan sen mukana.

Ruhtinas Andreille valkenee tämä syvempi elämänkäsitys ensi kerran, kun hän haavoitettuna jää maata Austerlitzin kentälle, ja taistelun melske taukoo, ja kuoleman suuri hiljaisuus laskeutuu yli laajan tappotantereen. Silloin hälvenevät hänen mielestään kaikki muut ajatukset, hän näkee vaan yllään Jumalan korkean taivaan, joka kaareutuu syvänä ja äärettömänä ja jonka kannella kevyet harmahtavat pilvet hiljaa seilailevat. Syvä rauhan ja onnen tunne täyttää mielen. Hänestä tuntuu kuin unennäöltä, että hän vielä hetki sitten muitten mukana kiihkoissaan juoksi huutaen ja hurraten, eikä hän voi käsittää, miten hän ei ennen jo ole huomannut tuota taivaan pohjattoman syvää avaruutta, jonka rinnalla kaikki muu on valetta, turhuutta ja tyhjyyttä.

Ja tämä syvempi elämänkäsitys, mikä ruhtinas Andreille ensi kerran valkenee Austerlitzin kentällä, se kirkastuu hänelle sitten yhä selvemmin Borodinossa ja sen jälkeen. Kun hän Borodinon taistelussa kuolettavasti haavoittuneena taistelun jälkeen löytää itsensä makaamasta leikkauspöydältä vieressään verivihollisensa Anatol Kuragin, joka oli hänen morsiamensa ryöstänyt ja puoleensa houkutellut ja hänen sydämmensä onnen särkenyt, ja kun hän näkee tämän silvottuna poikki leikatuin jaloin ja kuulee hänen tuskanvoihkinansa, silloin täyttää syvä ja nöyrä sääli hänen sydämmensä ja hän puhkeaa itkemään koko ihmiskuntaa, itseään, omia ja vihamiehensä puutteita ja heikkouksia.

Toisia teitä tulee Pierre Besuhof samansuuntaisen uudensyntymisen alaiseksi. Hänen silmänsä avautuvat ja hänen mielensä muuttuu etupäässä hänen vankeutensa aikana Moskovassa, missä hän joutuu yhteen talonpoika Karatajevin kanssa. Tämä nöyrä ja syvä sielu, joka kuvastaa venäläisen talonpojan paraimpia puolia, hän se sekä puheillaan että elämällään kirkastaa Pierre Besuhoville sen nöyryyden ja alistuvaisuuden filosofian, jonka elämä hänelle itselleen oli opettanut.

Lopuksi muutama sana "Sota ja rauha" romaanin taiteellisesta arvosta. Että "Sota ja rauha" on yksi romaanikirjallisuuden merkkiteoksia, siitä ei yleensä liene eri mieliä. Niin hyvin kohta ilmestyttyään kuin jälkeenkin päin on se saanut osakseen niin lämmintä ja yksimielistä tunnustusta ja innokasta ylistystä, että näyttää ennemminkin olevan syytä osottaa, että siinä on heikkouksiakin kuin ryhtyä todistelemaan sen ansioita. Sitä on kutsuttu venäläisen romaanikirjallisuuden "jaloimmaksi helmeksi", uudenajan "Iliaadiksi" (Reinholdt, Gesoh. der russischen Litteratur. s. 721), teokseksi, jota tulevat polvet vielä ovat katsovat "samallaisilla kunnioittavan ihmettelyn tunteilla kuin historiallisen ajan kreikkalaiset katselivat pelasgien suuremmoisia rakennuksia ja 'leijonanportteja', noita muurinjäännöksiä, joita he luulivat titanien ja satakätisten giganttien kätten työksi". (J. Solovjev, Leo Tolstoi, suom. Lauri Suomalainen. s. 48.)

Niin oikein ja kohtuullista kuin onkin antaa suurelle teokselle tinkimätön tunnustuksensa, niin tarpeellista on toiselta puolen varoa hairahtumasta liioiteltuun ja suursanaiseen, onttoon ylistelyyn. On syytä huomauttaa, että Toistoilla romaaninkirjoittajana on monien suurien ja loistavien ominaisuuksiensa ohella myös kieltämättömiä puutteita, ja nämä puutteet ilmenevät myöskin "Sota ja rauha" romaanissa. Ne ovat ennen kaikkea kahta laatua: keskittämiskyvyn (konsentratsioonin) puute ja taipumus subjektiivisuuteen.

Niin suuremmoisella voimalla kuin Tolstoi "Sota ja rauha" romaanissa hallitseekin suunnatonta ainehistoansa, ei käy kuitenkaan kieltäminen, että hän siellä täällä viehättyy liiaksi sivuseikoista ja syventyy niihin liian perinpohjaisesti unohtaen siten hetkeksi pääasian. Hän unohtuu toisinaan kuvaamaan joitakin satunnaisesti esiintyviä henkilöitä ja juoneen kuulumattomia kohtauksia ja tapahtumia sellaisella seikkaperäisyydellä, että lukija odottaa niitten olevan aivan tärkeässä yhteydessä päätapahtumien kanssa. Myöhemmin selvenee kuitenkin, ettei niin ole ollenkaan laita. Suurella huolella ja tarkkuudella esitetyt henkilöt häviävät jäljettömiin tulematta useinkaan enää kertaakaan romaanissa uudelleen esille, ja erinomaisella seikkaperäisyydellä ja leveäpiirteisyydellä kerrotut tapahtumat osottautuvat aivan merkityksettömiksi pääjuonen kehitykselle. Tosin tämä tarmokkaan keskityksen puute ja liiallinen taipumus episoodeihin (sivukertomuksiin) esiintyy ehkä huomattavampana esim. Anna Kareninassa kuin "Sota ja rauha" romaanissa, mutta huomattavissa se viimemainitussakin on.

Mitä taasen subjektiivisuuteen tulee, on ehkä siitäkin sanottava, että se räikeämpänä ja häiritsevämpänä esiintyy Tolstoin myöhemmissä kaunokirjallisissa tuotteissa – esim. "Ylösnousemuksessa" – mutta se on kuitenkin piirre, joka käy läpi Tolstoin koko kaunokirjallisen tuotannon.

Subjektiivisuudella tässä tarkotetaan yksinkertaisesti lausuttuna sitä seikkaa, että kaunokirjailija tulee mielipiteineen ja mietteineen liian suoranaisesti näkyviin kuvattavansa takaa ja sen rinnalla, koettaa vaikuttaa meihin opettavasti, tyrkyttää meille mielipiteitään ja kuvattavastaan hänen mielestään seuraavia johtopäätöksiä, sanalla sanoen pyrkii vaikuttamaan suoranaisesti ymmärrykseen ja tahtoon, sen sijaan että hänen tulisi suoranaisesti vaikuttaa vaan tunteeseen.

Se maailmankatsantokanta, joka "Sota ja rauha" romaanissa ilmenee ja jonka pääpiirteistä edellä on ollut puhetta, tulee nyt juuri monasti näkyviin sellaisella todistelevalla ja tyrkyttävällä tavalla, joka ei ole sopusoinnussa kaunokirjallisen tuotteen luonteen kanssa.

Mutta niinkuin monet nuhteettomat kaunokirjalliset teokset nuhteettomuudestaan ja virheettömyydestään huolimatta ovat tusinatyötä, niin on Tolstoin "Sota ja rauha" puutteistaan huolimatta suurteos. Se on suuri sen vuoksi, että siinä astuu silmäimme eteen merkillinen kaistale maailman historiaa suuren sielun eläväksi ja havaannolliseksi tekemänä. Vasta "Sota ja rauha" romaanin luettuamme käy meille oikein selväksi, kuinka ummessa silmin me oikeastaan historiaa luemme, ja kuinka kuollutta se meille on. Lukiessamme Venäjän 1805-1812 vuosien välisen aikakauden historiaa, saamme joukon nimiä, tapahtumia ja vuosilukuja ja niitten avulla muodostamme jonkullaisen kuivan ja elottoman luurangon tuosta aikakaudesta. Mutta "Sotaa ja rauhaa" lukiessamme, me elämme sen aikakauden. Me tunnemme ominamme sen aikakauden ihmisten pyrkimykset ja toiveet, pettymykset ja kärsimykset, ja päätämme pyörryttää noitten tapahtumien suuruus. Ja elettyämme tuon mahtavan näytelmän loppuun, me tunnemme, että meissäkin on tapahtunut jotain samansuuntaista kuin ruhtinas Andreissa ja Pierre Besuhovissa: meidän tunteemme ihmiselämän merkityksestä on huomattavasti täyteläistynyt ja syventynyt. Sydämmemme täyttää se suuri ja syvä yleisinhimillinen sääli, joka sai ruhtinas Andrein itkemään koko ihmiskunnan, omia ja vihamiehensä kärsimyksiä ja heikkouksia.