– Neljännellä vallinsarvella – vastaa nuori upseeri, ja tekatsahdatte ehdottomasti mitä suurimmalla huomaavaisuudellajopa kunnioituksella valkoveriseen upseeriin hänen sanoessaan: "neljännellä vallinsarvella". Hänen suuri ujostelemattomuutensa, huitomisensa käsillään, kova naurunsa ja äänensä, mikä kaikki teistäon tuntunut julkeudelta, näyttää teistä nyt olevan vain merkkinäsiitä perin pöyhistelevästä mielentilasta, johon nuo hyvin nuoretmiehet joutuvat vaaran jälkeen; niinpä luulette hänen kertovan kuinkahuonosti neljännellä vallinsarvella on asiat pommien ja kuulienvuoksi: vielä mitä! huonosti on sen vuoksi, että on niin paljo likaa."Mahdotonta mennä patterille", – virkkaa hän, osottaen saappaitaan, jotka yläpuolelle pohkeiden ovat lian peitossa. – "Ja minulta taasparhaimman tykkipäällysmiehen ampuivat, suoraan otsaan pamahuttivat",virkkaa toinen. "Kenen sitten? Mitjuhinin? Eihän… no, tuodaankossieltä vasikanpaistia, senkin kanaljat!" lisää hän ravintolanpalvelijalle… Ei Mitjuhinin, vaan Abramovin. Se poika oli kuudessahyökkäyksessä mukana.

Pöydän toisessa kulmassa, kyljys- ja hernelautasten sekä pullontakana, jossa on hapanta, "bordeaux'ksi" nimitettyä Kriminviiniä,istuu kaksi jalkaväenupseeria: toinen, nuori, jolla on punainenkaulus ja kaksi tähteä sinellissä, kertoo toiselle, jolla on mustakaulus eikä yhtään tähteä, Alman taistelusta. Edellinen on jo hiemanhutikassa ja siitä, että hän tuon tuostakin pysähtelee kertoessaan,epävarmasta katseesta, joka ilmaisee epäilyä, ettei häntä uskota, jaennen kaikkea siitä liika suurenmoisesta osasta, jota hän kaikessatuossa näyttelee ja että kaikki on liika kauheaa, huomaa, että hänpoikkeaa koko joukon vääristelemättömästä totuudesta. Mutta eihänteitä liikuta nuo kertomukset, joita kauan vielä tulette kuulemaanVenäjän joka kolkassa: te tahdotte mieluummin mennä vallinsarville, nimenomaan neljännelle, josta teille on niin paljon ja niinmonella eri tavalla kerrottu. Kun joku sanoo olleensa neljännellävallinsarvella, niin hän sanoo sen erityisellä mielihyvällä jaylpeydellä; kun joku sanoo: menen neljännelle vallinsarvelle, niinhänessä pakostakin huomaa pientä mielenkuohua tai kovin suurtakylmäverisyyttä; kun tahdotaan tehdä pilaa jostakusta, niin sanotaan: sinutpa pitäisi panna neljännelle vallinsarvelle; kun kohdataanpaarit ja kysytään: mistä? niin useimmiten vastataan: neljänneltävallinsarvelta. Yleensä on kaksi aivan erilaista mielipidettä tuostakauheasta vallinsarvesta: niiden, jotka eivät koskaan ole sielläolleet ja jotka ovat vakuutetut siitä, että neljäs vallinsarvi onvarma hauta jokaiselle, joka vain sinne menee, sekä sitten niiden, jotka elävät siellä, kuten valkoverinen laivavänrikki, ja jotka, kunpuhuvat siitä, kertovat teille onko siellä kuiva vai likaa, lämminvai kylmä maaluolassa j.n.e.

Sen puolentunnin kuluessa, jonka vietitte ravintolassa, on sääkerinnyt muuttua: yli meren levinnyt sumu on kokoontunut harmaiksi,ikäviksi, kosteiksi pilviksi ja peittänyt auringon; surullista usvaavihmoo alas, kastellen katot, katukäytävät ja sotilasviitat…

Kun olette sivuuttanut vielä yhden vallituksen, käännytte portistaoikealle ja astutte ylös suurta katua pitkin. Tämän vallituksentakana ovat talot kadun molemmilla puolilla asumattomina, kylttejäei ole, ovet ovat laudoilla teljetyt, ikkunat säpäleinä, missä onseinännurkka luhistunut, missä katto puhki. Rakennukset näyttävätiäkkäiltä, kaikenlaista surua ja puutetta kokeneilta sotavanhuksilta, jotka ylpeästi ja vähän halveksien katselevat teitä. Kulkiessannekompastelette tiellä ajelehtiviin tykinkuuliin ja vesikuoppiin, joita pommit ovat kaivaneet kiviseen maaperään. Kadulla kohtaatteja ehätätte sotamiesosastoja, jalkakasakoita, upseereja; sillointällöin tulee vastaanne nainen tai lapsi, mutta ei enää hattupäinennainen, vaan matruusin eukko vanhassa turkissa ja sotilassaappaissa.Kuljettuanne kauemmas katua pitkin ja laskeuduttuanne matalan mäenrinteen alle, ette ympärillänne enää näe taloja, vaan raunioita, kiviröykkiöitä, lautakasoja, pölkkyjä, saviläjiä, edessänne jyrkällämäellä huomaatte mustan likaisen alan, jonka kaivannot ristiinrastiinuurtavat, ja tuo se juuri on nyt neljäs vallinsarvi… Täällä tapaaihmisiä vielä harvemmassa, naisia ei näe ollenkaan, sotamiehetrientävät, tiellä punottaa veritippoja ja välttämättä kohtaattetäällä neljä sotamiestä paareineen, paareilla kalpean kellertävätkasvot ja verinen sinelli. Jos kysytte: mihin hän on haavottunut?niin paarinkantajat vihaisesti päätään kääntämättä vastaavat: jalkaantai käteen, jos kysymys on lievästi haavottuneesta; tai ovat jurostivaiti, jos paareilta ei näy päätä ja niillä lepää kuollut taivaikeasti haavottunut.

Juuri kun alatte astua mäkeä ylös, viiltää läheltä kuuluvatykinkuulan tai pommin vinkuna vastenmielisesti korviinne. Yhtäkkiäkäsitätte, aivan toisella tavalla kuin sitä ennen, niiden ääntenmerkityksen, joita kuulitte kaupungissa. Jokin vienon lohdullinenmuisto välähtää yhtäkkiä mielikuvituksessanne, oma persoonanne alkaaenemmän kiinnittää mieltänne kuin havainnot: teiltä riittää vähemminhuomiota kaikkeen ympärillä olevaan, ja vastenmielinen epäröimisentunne valtaa teidät äkkiä. Mutta huolimatta tuosta kehnostaäänestä, joka yhtäkkiä vaaran uhatessa on alkanut teissä puhua, te, varsinkin kun katsahdatte sotamieheen, joka käsillään huitoen jaluisuen alasmäkeä vetelässä liassa juoksee täyttä karkua, nauraenohitsenne, – te pakotatte vaikenemaan tuon äänen, ehdottomastioikaisette vartalonne, nostatte päänne pystympään ja kiipeätte ylösniljakkaa, savista mäkeä. Tuskin olette taas ponnistellut vähänmatkaa ylöspäin, kun oikealla ja vasemmalla puolellanne alkaa suhistatussarin kuulia, ja te jäätte kenties tuumimaan, menisittekö ehkäsaartokaivantoa myöten, joka kulkee yhtäsuuntaisesti tien kanssa; mutta saartokaivanto on aina yläpuolelle polven täynnä niin vetelää,keltaista, haisevaa likaa, että ehdottomasti päätätte mennä mäen yli, semminkin kun näette, että kaikki kulkevat sitä tietä. Kun oletteastunut parisensataa askelta, tulette ristiin rastiin uurretullelikaiselle alueelle, jota ympäröivät joka puolelta vallikopat, multavallit, kellarit, maaluolat, tykkisillat, joiden päällä suuretvalurautaiset kanuunat seisovat ja tykinkuulat säännöllisissä läjissäviruvat. Kaikki tuo näyttää teistä olevan mätkitty siihen ilmanmitään tarkotusta, yhteyttä ja järjestystä. Missä istuu patterillajoukko matruuseja, missä seisoo kentän keskellä rikkiammuttu kanuunapuoleksi likaan uponneena, missä taas jalkasotamies kivääreineenmenee patterin läpi ja raahaa suurella vaivalla jalkojaan sitkeässäliassa. Mutta kaikkialla, joka puolella ja joka paikassa näettepirstaleita, räjähtäneitä pommeja, tykinkuulia, leirin jälkiä,kaikki tuo uponneena vetelään, sitkeään likaan. Aivan lähellänneolette kuulevinanne tykinkuulan iskun, joka taholta tuntuu kuuluvanerilaisia kuulan ääniä – surisevia kuin mehiläinen, vinhaan viuhuviatai vinkuvia kuin soittimen kieli, – kuulette hirmuisen jymähdyksen, joka tärisyttää teitä kaikkia ja tuntuu teistä aivan hirvittävältä.

"Tuossa se nyt siis on, se neljäs vallinsarvi, siinä se on, sekamala, todella hirmuinen paikka!" ajattelette itseksenne, tuntienpientä ylpeyden ja valtavaa tukahutetun pelon tunnetta. Muttaherätkäähän haltioistanne: se ei vielä ole neljäs vallinsarvi.Se on Jasonin redutti – verrattain hyvinkin vaaraton paikkaeikä ollenkaan kauhea. Tullaksenne neljännelle vallinsarvellesuunnatkaa kulkunne oikealle, samaa kapeaa saartokaivantoa pitkin, jota jalkasotamies selkä kyyryssä kulki. Saartokaivannolla ehkäkohtaatte taas paarit, matruusin, sotamiehen lapioineen, näettemiinajohtoja, maaluolia liassa, joihin mahtuu kyyryssä ryömimäänvain pari henkeä, siellä näette myöskin Mustanmeren pataljoonainjalkakasakoita, jotka siellä muuttavat jalkaansa, syövät, polttavatpiippua ja elävät, näette taas kaikkialla samaa haisevaa likaa, leirin jälkiä ja poisheitettyä malmirautaa kaikissa mahdollisissamuodoissa. Kuljettuanne vielä kolmisensataa askelta tulette uudestaanpatterille – tasaiselle kummulle, joka on täynnä kuoppia ja jotamullalla täytetyt vallikopat, tykkisilloilla seisovat kanuunatja maavallit ympäröivät. Täällä näette kenties nelisen matruusiapelaamassa korttia rintavarustuksen suojassa ja meriupseerin, joka huomattuaan uuden tulokkaan, hyvillä mielin näyttää teilletalouttaan ja kaikkea mikä teitä vain voi huvittaa. Tykillä istuenupseeri kiertää niin tyynesti keltaisesta paperista paperossin, niintyynesti kävelee ampuma-aukolta toiselle, niin tyynesti ja aivanluonnollisesti puhelee kanssanne, että tekin kuulista piittaamatta, joita nyt tiheämpään kuin ennen suhahtelee päänne yli, tekin muututtekylmäveriseksi ja tarkkaavaisesti kyselette ja kuuntelette upseerinkertomuksia. Upseeri kertoo teille – mutta ainoastaan jos kyselette – viidennen päivän pommituksesta, kertoo kuinka hänen patterissaanvain yksi tykki saattoi toimia ja koko tykkimiehistöstä vainkahdeksan miestä jäi jäljelle ja kuinka hän yhtäkaikki seuraavanakuudennen päivän aamuna ammutti kaikilla tykeillä; kertoo teillekuinka viidentenä pommi osui matruusien maaluolaan ja surmasiyksitoista miestä; näyttää teille ampuma-aukoista vihollisenpattereita ja saartokaivantoja, jotka eivät täältä ole kuin 30-40sylen päässä. Pelkään vain, että kun kurkistatte ampuma-aukostavihollista, ette kuulien suhinalta näe yhtään mitään, mutta josnäette, niin hyvin näette, että tuo valkoinen kivivalli, joka on niinlähellä teitä ja jonka yllä valkoiset savupilvet hulmahtelevat, juurituo valkoinen valli onkin vihollinen – se, niin kuin sotamiehet jamatruusit sanovat.

Saattaapa hyvinkin sattua, että meriupseeri, turhamaisuudesta tahiyksinkertaisesti vain omaksi huvikseen, tahtoo teidän aikanannehieman paukutella. "Komendori ja miehet tykille", ja nelisentoistamatruusia, mikä tyrkäten piippua taskuunsa, mikä tukkien korppuasuuhunsa, rientää reippaasti ja iloisesti, niin että korkorautaisetsaappaat tykkisiltaa tömisyttävät, lataamaan tykkiä. Tarkastakaahannoiden miesten kasvoja, ryhtiä ja liikkeitä: noiden ahavoittuneiden, kulmikkaiden kasvojen jokaisessa rypyssä, jokaisessa lihaksessa, noiden hartiain leveydessä, noiden jalkojen paksuudessa, jotkaovat suunnattomiin saappaisiin pistetyt, jokaisessa liikkeessä – tyynessä, varmassa, maltillisessa – ovat nähtävinä ne pääpiirteet, jotka muodostavat Venäläisen voiman, – yksinkertaisuus jaitsepintainen sitkeys; mutta täällä näkyy vielä jokaisen kasvoilla, että paitsi näitä tärkeimpiä tunnusmerkkejä, sodan vaarat, vihat jakärsimykset ovat lisänneet niihin vielä oman arvon tunnon ja sekämielen että tunteen ylevyyden.

Yhtäkkiä hirmuinen, ei ainoastaan kuuloelimiä, vaan koko olemustannetärisyttävä jymähdys saa teidät vavahtamaan kiireestä kantapäähän.Heti sen jälkeen kuulette etääntyvää kuulan vinkunaa, ja sakearuudinsavu peittää teidät, tykkisillan ja sillalla liikkuvainmatruusien mustat hahmot. Tuon laukauksen johdosta saatte kuullamatruusien monenmoisia puheita ja näette heidän ihastuksensa jatunteen ilmauksen, jota ette odottanut näkevänne, kenties – seon vihollisvihan, koston tunne, joka piilee jokaisen sielussa."Ihan ampuma-aukkoon osui; taisi tappaa kaksi… pois kantavat",kuulette iloisia huudahduksia. "Vaan nytkös se kiukustui: tuossapaikassa pamahuttaa tänne", virkkaa joku ja tosiaankin heti kohta senjälkeen näette leimauksen, savupilven; rintavarustuksella seisovavahtisotamies huutaa: "ty-ykki!" Ja heti sen jälkeen vingahtaaohitsenne tykinkuula, maiskahtaa maahan ja ruiskuttaa ympärilleenvesivihmaa ja kiviä. Patterin päällikkö tulistuu tykinkuulasta,käskee ladata toisen ja kolmannen tykin, vihollinenkin rupeaapuolestaan vastailemaan, ja te saatte kokea mieltäkiehtovia tunteita, saatte kuulla ja nähdä mieltäkiehtovia asioita. Vahtisotamies taashuutaa: "tykki!" ja te kuulette saman äänen ja iskun, saatte samatvesiroiskeet, tai huutaa: "mörssäri", ja te kuulette tasaista pomminvihellystä, sangen miellyttävää ja sellaista, johon on vaikeayhdistää ajatusta jostain kauheasta, kuulette vihellyksen lähenevän, kiirehtivän, näette mustan pallon, tuntuvan iskun maahan ja pomminkajahtavan räjähdyksen. Viheltäen ja vinkuen lentävät sitten jokasuunnalle pirstaleet, suhisevat ilmassa kivet ja räiskyy päällennelika. Kuunnellessanne noita ääniä te tunnette omituista nautinnonja samalla pelon tunnetta. Sillä hetkellä kun pommi kiitää teitäkohti, johtuu ehdottomasti mieleenne, että se tappaa teidät; muttaitserakkauden tunne pitää teitä pystyssä, eikä kukaan huomaa veistä,joka vihloo sydäntänne. Mutta samassa kun pommi on lentänyt ohiteihin sattumatta, te taas toinnutte, ja sanomattoman mieluinenelpymisen tunne valtaa, tosin vain hetkeksi, teidät, niin ettälöydätte jotain erikoisen hurmaavaa vaarassa, tuossa elämän jakuoleman leikissä; teitä haluttaisi, että kanuunankuulia tai pommejaputoisi yhä ja yhä lähemmä teitä. Mutta vielä huutaa vahtisotamieskuuluvalla, syvällä äänellään: "mörssäri!" vielä pommin vihellys, isku ja räjähdys, ja näiden äänien keralla teitä säpsähdyttääihmisen voihkina. Tulette haavottuneen luo, joka veressä ja liassaon kauhistavan, epäinhimillisen näköinen, yhtaikaa paarien kanssa.Matruusilta on repeytynyt irti kappale rinnasta. Ensimmäisinäsilmänräpäyksinä hänen lian ryvettämillä kasvoillaan kuvastuu vainpeljästys ja ikäänkuin teennäinen, ennenaikainen kärsimyksen ilme, joka on ihmiselle sellaisessa asemassa ominainen; mutta samassa kunhänelle tuodaan paarit ja hän lepää paareilla terveellä kyljellään, huomaatte sen muuttuvan aivankuin hurmauksen ja ylevän, sanomattomanajatuksen ilmeeksi: silmät palavat, hampaat puristuvat yhteen, pääkohoaa suurella ponnistuksella ylemmäs ja samassa kun hänet nostetaanylös, hän pysähyttää paarit ja suurella vaivalla, vavahtelevallaäänellä sanoo tovereilleen: "hyvästi jääkää, veikot!" vielä tahtoosanoa jotain, ja näkyy, että tahtoo sanoa jotain liikuttavaa, mutta toistaa vain vielä kerran: "hyvästi jääkää, veikot!" Tällöinmatruusitoveri astuu hänen luokseen, panee sotilaslakin päähän, jota haavottunut hänelle kurottaa, ja tyynesti, välinpitämättömästikäsiään heiluttaen palaa tykilleen. "Noin niitä menee joka päiväseitsemän kahdeksan miestä", virkkaa teille meriupseeri, vastatenkauhun ilmeeseen, joka kuvastuu kasvoillanne, haukottelee ja kiertääkeltaisesta paperista paperossin…

* * * * *

Niinpä olette siis nähnyt Sevastopolin puolustajat itsepuolustuspaikalla ja astelette takaisin, jostain syystä luomattamitään huomiota tykin ja kiväärinkuuliin, jotka vinkuvat pitkin tietäaina hävitetylle teatterille asti, – astelette tyynin, ylennetyinmielin. Pääasia, lohdullinen vakaumus, jonka tuotte mukananne – se on vakaumus siitä, ettei Venäjän kansan voima milloinkaanmurru, – ja tuota voimaa te ette nähnyt noissa monilukuisissapoikkivallituksissa, rintavarustuksissa, ovelasti suunnitelluissasaartokaivannoissa, miinoissa ettekä tykeissä, joista yhdestäenempää kuin toisestakaan ette mitään ymmärtänyt, vaan te näitte sensilmissä, puheissa, ryhdissä, siinä, mitä kutsutaan Sevastopolinpuolustajain hengeksi. Sen, minkä he tekevät, sen he tekevät niinyksinkertaisesti, että uskotte heidän vielä voivan tehdä satakertaa enemmän… voivan tehdä kaikki. Ymmärrätte, että tunne, joka saattaa heidät tekemään työnsä, ei ole se pikkumaisuuden, turhamaisuuden, unohduksen tunne, jota te tunsitte, vaan jokintoinen, mahtavampi ja että se tunne on tehnyt heistä miehiä, jotkayhtä rauhallisesti elävät kuulasateessa, sadan kuoleman uhatessasen yhden asemesta, jonka alaisia ovat kaikki ihmiset, – eläennäissä oloissa lakkaamattoman työn, valvomisen ja lian keskellä.Kunniamerkin, arvonimen, uhkausten tähden eivät ihmiset voi antautuanoihin kauheisiin oloihin: täytyy olla toinen ylevämpi vaikutin. Jase vaikutin on tunne, joka harvoin ilmenee, on ujo venäläisessä,mutta piilee jokaisen sielun sisimmässä – rakkaus synnyinmaahan.Vasta nyt ovat kertomukset Sevastopolin piirityksen ensimmäisistäajoista, jolloin kaupungilla ei ollut linnotuksia, ei sotajoukkoja,ei fyysillistä mahdollisuutta pitää puoliaan, eikä kuitenkaan kukaanepäillyt, että se antautuisi viholliselle, – noista ajoista, jollointuo vanhojen kreikkalaisten vertainen sankari Kornilov ratsastipitkin rivejä sanoen: "kuolkaamme, pojat, ennenkuin luovutammeSevastopolin", ja meidän venäläiset, korupuheista tietämättä,vastasivat: "kuolkaamme! hurraa" – vasta nyt ovat kertomuksetnoista ajoista lakanneet olemasta teille kauniina historiallisenatraditsionina ja muuttuneet varmuudeksi, todellisuudeksi. Selväänymmärrätte, mielessänne kuvailette ne miehet, joita juuri näitte, niiksi sankareiksi, jotka noina raskaina aikoina eivät sortuneet, vaan ylenivät hengessä ja nautinnolla valmistuivat kuolemaan – eikaupungin, vaan synnyinmaan puolesta. Aikakausiksi on Venäjänmaahanpainanut mahtavat jäljet tuo Sevastopolin sankarirunoelma, jonkasankarina oli Venäjän kansa…

Jo joutuu ilta. Aivan laskunsa edellä on aurinko tullut näkyviinharmaiden pilvien takaa, jotka peittävät taivaan, ja yhtäkkiävalaissut purppuranhohtavalla valolla sinipunervat pilvet javihertävän meren, jota peittävät laivat ja veneet ja jota tasaiset, leveät mainingit tuudittavat, sekä kaupungin vaaleat rakennukset jakaduilla liikkuvan kansan. Vedellä leijailevat vanhanaikaisen valssinsäveleet, jota rykmentin soittokunta soittaa bulevardilla, sekävallin sarvilta kuuluvat laukausten äänet, jotka niitä omituisestisäestävät.

Sevastopoli 25 p. huhtikuuta 1855.