Sevastopoli joulukuulla 1854

Aamurusko alkaa juuri kullata taivaanrantaa Sapun-vuoren yläpuolella.Tummansininen merenpinta on jo heittänyt yltään yön hämärän jaodottaa vain auringon ensimmäistä sädettä alottaakseen iloisenvärileikkinsä. Merenpoukamasta huokuu kylmää ja sumua; lunta ei olemissään – kaikki on mustana, mutta pureva aamupakkanen käy kasvoihinja narskahtelee jalan alla, ja vain meren etäinen, taukoamatonkohina, jonka silloin tällöin keskeyttää Sevastopolista kuuluvalaukausten jyminä, häiritsee aamun hiljaisuutta. Laivoilla on kaikkivaiti; tiimalasi näyttää kahdeksaa.

Severnajan puolella alkaa yön hiljaisuus vähitellen vaihtua päivänhäärinään: tuolla kulkee vahtisotamiehiä kiväärejään kalisuttaen, tuossa tohtori jo kiiruhtaa sairashuoneelle, tuossa kömpii sotamiesmaaluolasta, pesee jäisellä vedellä ahavoittuneet kasvonsa jakääntyen rusottavaa itää kohti ristii nopeasti silmänsä rukoillenJumalaa. Tuossa taas mennä kitkuttavat natisten korkeat, raskaatkamelien vetämät madzhara-vankkurit, kuljettaen hautuumaallevainajain verisiä ruumiita, joita ne ovat miltei täpötäyteenkuormatut… Kun lähestytte satamaa, tuoksahtaa omituinen kivihiilen, lannan, märän ja naudanlihan haju vastaanne; sataa laatua tavaraa: halkoja, lihaa, vallikoppia, jauhoja, rautaa y.m. – on kasottainmaallenousupaikan läheisyydessä. Eri rykmentteihin kuuluviasotamiehiä, toiset reppuineen ja kivääreineen, toiset reputta jakiväärittä, tunkeilee täällä joukolla, tupakoiden, riidellen, raahaten kuormia höyryalukseen, joka savua tuprutellen kelluu sillankohdalla; pikkuveneitä täynnä kaikenlaista kansaa – sotilaita, merimiehiä, kauppiaita, naisia – laskee rantaan ja vesille.

– Grafskajaanko teidän jalosukuisuutenne? Suvaitkaahan, – tarjooteille palvelustaan kaksi tai kolme eronsaanutta matruusia noustenveneistään.

Valitsette sen, joka on lähinnä, harppaatte ruskean, puolimädänneenhevosenraadon yli, joka viruu liejussa veneen vieressä, ja käytteperäsimeen. Lähdette rannasta. Yltympärillänne on aamuauringossavälkkyvä meri, edessänne vanha matruusi kamelinnahkaisessapäällystakissaan ja nuori valkotukkainen poika, jotka molemmatvaitiollen hartaasti vetävät airoillaan. Katselette monijuovaisialaivajättiläisiä, joita sekä lähellä että kaukana keinuu lahdella – pieniä purjeveneitä, jotka mustina pisteinä liikkuvattaivaansinisellä merenpinnalla – kauniita, kirkasvärisiä kaupunginrakennuksia, joita aamuauringon ruusunhohtoiset säteet kultaavattuolla puolen – aallonmurtajan valkoista vaahtoviirua ja upotettujenlaivojen mustia mastonhuippuja, jotka siellä täällä surullisestitörröttävät vedestä – kaukaista vihollislaivastoa, joka häämöttäämeren kuulakassa etäisyydessä – vaahtopäisiä laineita, joissaairojen nostamat suolarakkulat hyppelevät, – kuuntelette tasaistaäänenhuminaa, joka vettä pitkin kiitää luoksenne, ja Sevastopolinmahtavaa ampumisen jymyä, joka teistä tuntuu yhä kasvavan.

Voineekohan ajatus, että tekin olette nyt Sevastopolissa, ollaherättämättä sielussanne jonkinlaista miehuuden ja ylpeyden tunnettaja voineekohan veri olla nopeammin virtaamatta suonissanne!

– Laskette suoraan Kistentinille (Konstantinille), teidänjalosukuisuutenne – sanoo teille vanha matruusi ja kääntyytarkastamaan suuntaa, jonka annatte veneelle ohjaten oikealle.

– Onpas siinä vielä kaikki kanuunat, – huomauttaa vaaleatukkainennuorukainen, tarkastellen laivaa, kun soudatte ohitse.

– Kuinkas sitten: se on uusi, siinä se Kornilov oli – virkkaa ukko,hänkin laivaa silmäillen.

– Katsohan, missä räjähti! – sanoo poika pitkän vaitiolon jälkeen, katsellen hajoavaa valkeaa savupilveä, joka äkkiä on ilmestynytkorkealle ilmaan lahden eteläisellä puolella ja jota seuraaräjähtäneen pommin räikeä pamaus.

– Se se nyt uudesta patteristaan ampuu, – lisää ukko ja sylkäiseevälinpitämättömästi kouriinsa. – No, ala kiskoa, Mishka! parkaasinohi painamme. – Ja venosenne soluu sukkelaan lahden leveillämainingeilla, painuu tosiaankin sivu raskaan parkaasin, jota moninepäälletysten sullottuine jauhomattoineen kömpelöt sotamiehetepätasaisesti soutavat, ja laskee kaikenlaisten rantaan kytkettyjenveneiden joukkoon Grafskajan laiturille.

Rantakadulla liikkuu meluten harmaita sotamiesjoukkoja, mustanuttuisia matruuseja ja kirjavia naisia. Akat myyvätvehnäleipiä, venäläiset talonpojat samovaareineen kaupitsevat huutaenvarimakeaansa, ja heti ensimmäisillä porrasaskelmilla ajelehtiikaikenkokoisia ruostuneita tykinkuulia, pommeja, kartesseja javalurautaisia kanuunia. Vähän kauempana on suuri tori, jossa huiskinhaiskin viruu suunnattoman suuria hirsiä, kanuunanlavetteja, makaaviasotamiehiä; seisoo hevosia, kuormarattaita, vihreitä tykkejä jakuulavaunuja, kytkettyjä kiväärejä; kulkee sotamiehiä, matruuseja, upseereja, naisia, lapsia ja kauppiaita – kuljetetaan vankkureillaheiniä, jauhomattoja ja tynnyreitä; siellä täällä ajaa kasakka jaupseeri ohi ratsain, kenraali roskissa. Oikealla puolen on katusuljettu vallituksella, ja ampuma-aukoissa seisoo pieniä kanuunia, joiden lähellä istuu matruusi piippuaan polttaen. Vasemmalla onkaunis talo, jonka roomalaisnumeroisen otsaman alla seisoo sotamiehiäja veriset paarit, – kaikkialla näette sotilasleirin vastenmielisiäjälkiä. Ensimmäinen vaikutelmanne on ehdottomasti perinvastenmielinen; leiri- ja kaupunkilaiselämän kummallinen sekotus, kauniin kaupungin ja nokisten vartiotulien, ei suinkaan ole kaunista, vaan tuntuu inhottavalta sekamelskalta; tuntuu melkein kuin kaikkiolisivat pelon, vallassa, hyörisivät tietämättä mitä tekevät. Muttakatsokaahan tarkemmin noiden ihmisten kasvoihin, jotka liikkuvatympärillänne, niin ajattelette kokonaan toista. Tarkastakaahan vaintuota kuormastosotamiestä, joka vie juomaan ruskeaa kolmivaljakkoaja niin rauhallisesti hyräilee jotain itsekseen, että heti näkee, ettei hän suinkaan joudu ymmälle tuossa kirjavassa joukossa, jotaei hänelle ole olemassakaan, vaan tekee tehtävänsä, olkoonpa semillainen hyvänsä – juottaa hevosen tai raahaa tykkiä – yhtärauhallisesti, varmasti ja huolettomasti kuin kaikki tuo tapahtuisijossain Tulassa tai Saranskissa. Saman ilmeen luette sekä upseerinkasvoilla, joka moitteettoman valkeat hansikkaat kädessä astuuohitsenne, että matruusin, joka istuu tupakoiden vallituksella, sekätyösotamiesten, jotka paareineen odottavat entisen seurahuoneenportailla että neitosen, joka peläten likaavansa ruusunpunaisenhameensa hyppelee kiveltä kivelle kadun poikki.

Niin! Teidät kohtaa varmasti pettymys, jos saavutte Sevastopoliinensi kertaa. Turhaan etsitte yhdenkään kasvoilla hätäilemisen,hämmingin tai edes innostuksen, kuolemaan valmiuden, päättäväisyydenmerkkiä; sellaista ette löydä missään: näette arki-ihmisiärauhallisesti tekemässä arkitehtäviään, niin että kentiessyytätte itseänne tyhjästä intoilusta, rupeatte vähän epäilemäänSevastopolin puolustajain sankarillisuutta, josta teissä ovatherättäneet ajatuksen kertomukset, kuvaukset ja oma kuulemanne janäkemänne Severnajan puolella. Mutta ennenkuin rupeatte epäilemään, menkää vallinsarville, katselkaa Sevastopolin puolustajia itsepuolustuspaikalla tai pikemmin menkää suoraan vastapäätä olevaantaloon, Sevastopolin entiseen seurahuoneeseen, jonka portailla seisoosotamiehiä paareineen, – siellä näette Sevastopolin puolustajat,näette kauhistuttavia ja surullisia, suurenmoisia ja naurettavia, mutta ihmeellisiä, mieltäylentäviä näkyjä.

Astutte seurahuoneen suureen saliin. Tuskin olette avannut oven, kun näette telttasängyissä ja parhaastaan lattialla neljä- taiviisikymmentä raajapuoleksi leikattua ja mitä vaikeimminhaavottunutta sairasta, joiden sekä näkö että haju pöyristyttääteitä. Elkää uskoko tunnetta, joka pidättää teitä salin kynnyksellä – se on huono tunne; astukaa vain eteenpäin, elkää hävetkö, ettätulitte ikäänkuin katselemaan kärsiviä, elkää hävetkö mennävuoteen viereen ja jutella heidän kanssaan: onnettomat näkevätmielellään inhimillisiä, myötätuntoisia kasvoja, kertovat mielelläänkärsimyksistään ja mielellään kuuntelevat rakkauden ja osanotonsanoja. Käytte vuoteiden välissä ja etsitte vähimmin ankaria jakärsiviä kasvoja, joita rohkenisitte lähestyä puhellaksenne.

– Mihin sinä olet haavottunut? – kysytte epäröiden ja arastivanhalta perin laihtuneelta sotilaalta, joka vuoteellaan istuenseuraa teitä hyväntahtoisin katsein ja ikäänkuin kutsuu luokseen.Sanon: "kysytte arasti", sillä paitsi syvää myötätuntoa, herättävätkärsimykset jostain syystä myöskin loukkaamisen pelon ja suurtakunnioitusta sitä kohtaan, joka niitä kantaa.

– Jalkaan, – vastaa sotamies; mutta samalla huomaatte peitonpoimuista, ettei hänellä jalkaa olekaan. – Jumalan kiitos nyt, – lisää hän: – pois rupean jo pyrkimään.

– Kauanko olet ollut haavottuneena?

– Johan se on seitsemäs viikko menossa, teidän jalosukuisuutenne!

– Onkos nyt kovia kipuja?

– Ei, ei nyt enää ole kipuja; vain pahoiksi ilmoiksi aivan kuinpohkeessa repisi, muuten ei yhtään.

– Kuinka oikein tulit haavotetuksi?

– Viidennellä sarvella, teidän jalosukuisuutenne, kun ensimmäinenpommitus oli: tähtäsin tykkiä ja rupesin menemään, niinkuin ainakin, toiselle ampumareiälle, kun se iskee minua jalkaan, että ihankuinkuoppaan putosin. Ei muuta kuin jalka poissa.

– Eikös kovasti koskenut ensi hetkellä?

– Eipä liioin; vain niinkuin jollain tulisella olisi tyrkättyjalkaan.

– No, entäs sitten?

– Sitten ei enää mitään; vasta kun nahkaa vetivät tiukemmalle, rupesi niinkuin kirvelemään. Pääasia on, teidän jalosukuisuutenne,ettei ajattele mitään: kun et ajattele, niin ei se olekaan mitään.Paha tulee enimmäkseen siitä, että ihminen ajattelee.

Tällöin lähestyy teitä nainen puettuna harmahtavaan juovikkaaseenhameeseen ja mustaan huiviin kiedottuna; hän sekaantuu keskusteluunneja rupeaa kertomaan matruusista, hänen kärsimyksistään,epätoivoisesta tilasta, jossa hän oli ollut neljä viikkoa, siitäkuinka hän haavottuneena oli pysähyttänyt paarit nähdäkseenmeikäläisten patterin yhteislaukauksen, kuinka suuriruhtinaat olivatpuhelleet hänen kanssaan ja lahjottaneet hänelle 25 ruplaa jakuinka hän oli sanonut heille, että hän tahtoo taas vallinsarvelleopettamaan nuoria, vaikkei itse enää kykenekään työhön. Kertoenkaiken tuon yhdessä henkäyksessä nainen katsoo milloin teihin, milloin matruusiin, joka poispäin kääntyneenä ja ikäänkuinkuuntelematta nyppii päänalusellaan liinannukkaa, ja hänen silmistäänloistaa aivan kuin hurmaus.

– Se on emäntäni, teidän jalosukuisuutenne! – huomauttaa teillematruusi, aivankuin sanoisi: "elkää panko pahaksenne. Tietäähänakkaväen – tyhmiä lavertelevat."

Te alatte ymmärtää Sevastopolin puolustajia; teitä rupeaa jostainsyystä hävettämään tuon miehen edessä. Teitä haluttaisi sanoa hänellekovin paljon ilmaistaksenne myötätuntonne ja ihmettelynne; muttate ette löydä sanoja tai olette tyytymätön niihin, jotka johtuvatmieleenne, – ja niin te vaieten kumarrutte tuon vaiteliaan, itsetiedottoman suuruuden ja mielenlujuuden, tuon oman arvonsakainostelun edessä.

– No niin, Jumala suokoon sinun pian parantua, – sanotte hänelle japysähdytte toisen sairaan viereen, joka makaa lattialla ja näyttääsietämättömissä tuskissa odottavan kuolemaa.

Se on vaalea verinen mies, jolla on pöhöttyneet kalpeat kasvot. Hänmakaa selällään, vasen käsi heitettynä taaksepäin, asennossa, jokailmaisee hirveätä tuskaa. Kuivasta avoimesta suusta pääsee vaivoinkoriseva hengitys; vaaleansiniset tinamaiset silmät ovat kääntyneetnurin ja poispudonneen peiton alta pistää näkyviin oikean kädentynkä, joka on kääritty siteisiin. Väkevä kalmanhaju pöyristyttääteitä, ja kuluttava sisäinen kuume, joka tunkee läpi kärsivänkaikkien elimien, aivankuin tunkee läpi teidänkin ruumiinne.

– Onkos hän tajuttomana? – kysytte naiselta, joka käy perässänne jakatselee teitä ystävällisesti kuin omaa sukulaistaan.

– Ei, kuulee vielä, mutta kovin on huono, – virkkaa hän kuiskaten. – Annoin sille äsken vähän teetä – vaikk'on vieras, täytyy tokisääliä, – niin tuskin maistoi.

– Miltäs nyt tuntuu? – kysytte te häneltä. Haavottunut kääntääsilmäteränsä sinne päin, mistä äänenne kuuluu, mutta ei näe eikäymmärrä teitä.

Sydäntä kouristaa.

Vähän tuonnempana näette vanhan sotamiehen, joka muuttaa paitaa.Hänen kasvonsa ja ruumiinsa ovat kalmankellertävät ja aivan kuinluurangolla. Kättä ei hänellä ole: se on olkapäätä myöten leikattupois. Hän istuu pää pystyssä, hän on parantunut; mutta elottomasta, himmeästä katseesta, kasvojen kammottavasta laihuudesta ja kurtuistanäette, että tuo ihmisolento on jo elänyt parhaimman osan elämästään.

Toisella puolella näette telttasängyssä kärsivät, kalpeat ja hennotnaiskasvot, joiden poskipäillä hehkuva punerrus leikkii.

– Tuota meidän matruusinvaimoa sipaisi viidentenä päivänä pommijalkaan, – kertoo teille oppaanne: – vei päivällistä miehelleenvallinsarvelle.

– No, poisko leikattiin?

– Yläpuolelta polven leikattiin.

Nyt, jos teillä on vahvat hermot, menette ovesta vasemmalle: siinä huoneessa toimitetaan sitomiset ja leikkaukset. Näettesiellä tohtorit kyynäspäitä myöten verisine käsineen ja kalpeine, synkkine muotoineen työssä telttasängyn ympärillä, jossa avoiminsilmin ja kuin houreessa puhuen tolkuttomia, väliin yksinkertaisiaja liikuttavia sanoja makaa haavottunut kloroformin vaikutuksenalaisena. Tohtorit tekevät inhottavaa, mutta terveellistäleikkaustyötään. Te näette kuinka terävä käyrä veitsi tunkee valkeaanterveeseen lihaan, näette kuinka haavottunut yhtäkkiä kammottavasti, vihlovasti kirkaisten ja sadatellen herää tuntoihinsa, kuinkavälskäri viskaa nurkkaan poisleikatun käden, näette kuinka paareillasamassa huoneessa lepää toinen haavottunut, joka katsellen toverinsaleikkausta lyyhistyy kasaan ja voihkii, ei niin paljon ruumiillisestakivusta kuin henkisistä odotuksen tuskista, – näette kauhistavia, mieltäjärkyttäviä näkyjä, näette sodan – ei säännöllisessä,kauniissa ja loistavassa rintamassa musiikin soidessa ja rumpujenpäristessä, lippujen liehuessa ja kenraalien pyörähdellessäratsuillaan, vaan näette sodan todellisessa ilmauksessaan, – veressä, kärsimyksissä, kuolemassa…

Astuessanne ulos tästä kärsimysten talosta tunnette ehdottomastielpymisen tunnetta, hengitätte täysin rinnoin raikasta ilmaa, nautitte oman terveytenne tunnosta, mutta samalla ammennatte näidenkärsimysten tarkastamisesta oman mitättömyytenne tunnon ja tyynesti,epäröimättä menette vallin sarville…

"Mitä merkitsee minunlaiseni maan madon kärsimykset ja kuolematuollaisten kärsimysten ja tuollaisten kuolojen rinnalla!" Muttapilvettömän taivaan, helottavan auringon, kauniin kaupungin, avoimenkirkon ja eri tahoille liikkuvan sotilasväen katseleminen saa piantaas mielenne tavallisen huolettomuuden, pikku huolien ja nykyhetkeenviehtymisen tilaan.

Vastaanne tulee kenties kirkosta jonkun upseerin hautajaissaattoruusunpunaisine ruumisarkkuineen, musiikkeineen ja liehuvinekirkkolippuineen; korviinne kuuluu kenties ampumisen ääntävallinsarvilta, mutta se ei saata teitä äskeisiin ajatuksiinne, hautajaissaatto näyttää teistä vain kauniilta sotaiselta näytelmältä,laukausten äänet – kauniilta sotaisilta ääniltä, ettekä te yhdistätuohon näytelmään ettekä noihin ääniin selvää, omaan itseennekohdistuvaa ajatusta kärsimyksistä ja kuolemasta, niinkuin teittesitomispaikassa.

Kun olette sivuuttanut kirkon ja vallituksen, tulette kaupunginvilkkainta sisäistä elämää sykkivään osaan. Molemmin puolin onpuotien ja ravintolain kylttejä. Kauppiaat, hattu- ja huivipäisetnaiset, keikailevat upseerit – kaikki puhuu asukkaidenmielenlujuudesta, itseluottamuksesta, varmuudesta.

Poiketkaa ravintolaan oikealle, jos tahdotte kuunnella merimiestenja upseerien juttuja: siellä varmaankin jo tarinoidaan viime yöstä,Fenjkasta, 24:n päivän taistelusta, siitä kuinka kalliilla hinnallaja rumalla tavalla tarjotaan kyljyksiä ja mitenkä mikin toveri saisurmansa.

– Hitto vie, kuinka meillä nyt on asiat huonosti! – sanoobassoäänellä valkoverinen, viiksetön meriupseeri, jonka olan yliriippuu kudottu vihreä vyöhikkö.

– Missä meillä? – kysyy toinen.