–-Vanhan herran viina, litra viikossa à 2 markkaa litra, siis 2 x 52, yhtä paljon kuin 104 markkaa vuodessa. Elinkautinen viinaeläke tekisi ehkä noin … kuinka kauvan aiotte vielä elää?

–-Jos saan vakituiset viinat, elän minä vähintäin kymmenen vuotta.

–-Elätte enemmänkin, jos pidätte säästäen.

–-Kyllä minä juon kerrallaan kaikki, mitä on, mutta kyllä litra viikossa kymmeneksi vuodeksi sentään riittää.

–-Se oli se … noin 1000 markkaa. Sitten tulee emännän läpi vuoden lypsävä lehmä … mistä semmoinen saadaan ja millä hinnalla?

–-Läpi vuoden lypsävä lehmä on kaksi lehmää … kun toinen on ummessa, niin toinen lypsää.

–-Yhteensä ehkä 400?…

–-Kyllä ne sillä saa.

–-Sitten tulee teidän aina uudet verkkonne, Söderling? Paljoko niihin tarvitaan?

–-Jos saan 100 markkaa vuodessa rihmoihin, niin tulen hyvin toimeen, kun itse kudomme.

–-Se olisi noin 2000:n korko.

–-Ai ai!

–-No, ei se nyt niin paljo.

–-Paljonkos sitten tarvittaisiin nuorten kodin perustamiskustannuksiin?

Kalle arveli saavansa kaikki, mitä tarvitsi, 1000 markalla.

–-Pannaan varmuuden vuoksi 2000.–Kaiken kaikkiaan siis noin 4000 markkaa.

–-Kas kuinka pian se sai sen lasketuksi.

–-Mutta Helgahan jäi ilman.

Emäntä tuli pöydän luo, aivan niinkuin olisi totinen tosi ollut kysymyksessä.

–-Jos Helga saisi kaksikaan sataa markkaa, niin hän pääsisi lääkäriin ja saisi rohtoja niin paljon, että kyllä riittäisi, ja minä veisin hänet talveksi pois täältä kuivempaan paikkaan, koska semmoiset taudit kuin hänen kuuluvat paranevan maissa.

–-Siis vielä tämän tytön osa eli, kun summa pyöristetään, 4500 markkaa....

–-Ollappa tuossa pöydällä se raha!

–-Tehdäppä joku laiva haaksirikon! nauroi herra, pistäen kynänsä liivin taskuun.

–-Kuulkaa, herra konsuli–saanko sanoa? sanoi Söderling. Pitäisi saada vielä toiset puolet lisää! Jos kerran antaa, niin antakoon semmoisen summan, että voitaisiin ostaa koko tämä saari, sekä meidän oma puolemme että Korsun puoli.

–-Luuletko, että isäntä möisi? sanoi Söderlingska.

–-Möisi se! kyllä se möisi! innostui Söderling. Joka kerta kun häntä kirkolla tai kaupungissa tapaan, hokee hän: »Osta sinä minulta se saari, niin sillähän hänestä pääset. Minä en tahdo häntä häätää, kun arentinsa kerran maksaa, mutta kun saari on sinun, niin annat Korsulle semmoisen potkun, että hänestä pääset!»

–-Kuka on Korsu?

–-Naapuri … tuossa toisessa päässä saaren, sanoi Söderling.

–-Maailman suurin roisto! Verkkovaras! Salakalastaja! Sala-ampuja! Merirosvo! Ruumiinryöstäjä! puhkesi ukki.

Mutta emäntä otti häneltä sanan suusta:

–-Sitä ei voi sanoa, mimmoinen mies se on, sillä semmoinen se on. Sittenkuin ne tulivat tänne, ei ole muilla ihmisillä ollut rauhan päivää näillä vesillä. Anastaa kaikki kalapaikat, valtaa kaikki lintukarit, pelättää pois hylkeet, kun niitä muut vaanii. Vaakkuu kuin haaskalokki kaikilla vesillä, vie saaliin nenän edestä … eikö lie siellä nytkin.

–-Ei tuo toki tässä ilmassa, arveli Söderling.

–-Saat nähdä, että on, sanoi ukki … jos ehkä löytäisi jonkun hukkuneen, jolta saisi saappaat jalkaansa.

–-Elkää nyt toki....

–-Niitä kenkiä, jotka sillä oli jalassa kolme vuotta sitten, se ei ollut voinut saada mistään muualta kuin merestä, mutta meri ei tuo kenkiä muuten kuin ruumiin mukana.... Vedäppäs ruumiin jalasta kengät … otappas kuolleelta hänen omansa ja jätä hänet vesien vietäväksi!

–-Onkohan nyt niin suuri ero, mistä ottaa, kun kerran merestä ottaa! puhkesi yhtäkkiä Hanna.

–-Elä puhu niin, hyvä lapsi, et sinä nyt kuitenkaan sitä tarkoita, torui Söderlingska.

–-Onhan se melkein aina jonkun kuolleen omaa, joka meressä ajelehtii … pitipä hän siitä kiinni tai olipa hän sen päästänyt … eihän siinä oikeastaan ole suurtakaan eroa.

–-Kyllä siinä on ero … sinä, kaupunkilaistyttö, et näitä ymmärrä, mutta kyllä siinä on ero. Elä nyt koetakaan puolustaa Korsun tekoja.

–-Eihän se nyt teekään sitä tosissaan, sanoi Söderling.

Hanna nakkasi niskaa ja nousi ja meni ulos. Hän näkyi menevän rantaan, herran moottorivenheen luo. Kulettaja kutsui hänet sisään kädestä auttaen. He istuivat ensin perässä, sitten Hanna pujahti kajuttaan, tuli sitten sieltä taas ulos ja istahti vastapäätä nuorta, kiiltonappista miestä, sen hakkailtavaksi–minkä kaiken Kalle voi nähdä ikkunasta, toisten jatkaessa tarinataan.

–-Olisi se jutkaus, puhui taas ukki.... Olisi se koko potkaus! Minä en näkisi selvää päivää enää elämässäni, jos auttaisi onni niin, että se mies joutuisi pois tältä saarelta!–Herra, kuulkaa! Mikä siinä on, ettei tässä maailmassa milloinkaan tapahdu se, minkä oikein pitäisi tapahtua? Osaako herra sen sanoa?

–-Enhän tiedä … mutta kyllähän aina väliin tapahtuukin. Ja voihan nytkin tapahtua. Terve! Toivokaamme, että merellä on ja että meri antaa … että joku suuri laiva–niin pian kuin suinkin–tekee haaksirikon ja ajautuu tänne teidän rannoillenne.

–-Ei nyt sentään aivan haaksirikkoa, sanoi Söderling, koettaen sanoa sen pilalla … ei toki haaksirikkoa. Kunhan edes niinkään, että esimerkiksi olisi eksynyt usvassa väylältä ja saisi opastaa sen oikeaan ja kapteeni antaisi siitä palkkioksi hyvän sikarin–olisihan sitä siinäkin.

–-Taikka sitten sillä tavalla … mikä teitä itseänne eniten miellyttää.

Herra hymähti ja nousi, jokaisen tuvassaolijan seuratessa häntä kasvoilla kysyvä ilme, huulilla epämääräinen hymy. Laskiko hän leikkiä vai tarkoittiko totta? Sillä oli suupielessä syvä juova, silmäin ympärys oli musta ja silmät olivat tuuheain kulmakarvain varjossa. Oliko se ehkä pitänyt heitä pilkkanaan?

–-Joko vieras lähtee? Ei suinkaan tähän ilmaan?

–-Eiköhän ole jo aika lähteä. Ei se taida siitä talttua.

–-Kyllä se vain yhä on niinkuin yltymään päin.

–-Sisäsaaristossa me kuljemme missä ilmassa tahansa, kun vain näemme merkit, ja nehän me nyt näemme.

–-Se on hieno kulkuneuvo, jonka ei tarvitse ilmoista välittää....

–-Laskee laineilla kuin linnun poika, kokka ilmassa kuin kaula, perä vedessä kuin räpylät … sitä oli hauska nähdä äsken, kun tulitte....

–-Mahtanee maksaa semmoinen?

–-Kyllähän se jotain maksaneekin.

–-Useita tuhansia?

–-Toista kymmentä kappaleen.

–-Se on rahasumma se.

–-Onhan se.

Herra heitti hyvästinsä ja lähti, mahtavana, pitkänä, leveänä, uusi öljytakki hartioilla–niinkuin joku kummitus, niinkuin toisen maailman ilmestys pienten kalastajain rinnalla.

Söderling käydä kääkkyröi hänen jälessään rantaan.

–-Herra konsulin ei pidä ajatella, että on totta ja tarkoitettua kaikki, mitä tässä on puhuttu, ukko ja muut. Ukko puhuu aina pötyä, kun on juonut.

Herra ei sanonut muuta kuin:–Jaa, jaa, hyvästi sitten vaan, Söderling.– Hän istui moottoriin, jonka kokka oli ankkurissa, perä maissa, ja melkein samassa puhalsi pursi liikkeelle kuin räpylälintu laineilla, kuin myrskylintu, aave, savuton, purjeeton ja airoton, paiskautuen satamasta ulapan aallokkoon yhtä äkkiä kuin oli sieltä äsken ilmaantunutkin, kenenkään osaamatta odottaa vierasta tämmöisellä ilmalla, kenenkään tietämättä, mitä asiaa sillä oikeastaan oli ollut, mutta joka oli kuin huumannut heidät, pannut heidät puhumaan sisimpänsä ventovieraalle, tuntemattomalle.

Söderlingin oli yhtäkkiä melkein ilkeä olla. Luulikohan tuo nyt … mutta ymmärtäneehän herrakin pilan.

Kalle ja ukkikin olivat tulleet tuvasta moottorin lähtöä katsomaan, ennättämättä kuin puolitiehen rantaan, kun se jo porhalsi satamasta.

Hanna oli juossut kiikarin tuvan porstuasta ja kirmaissut kiikarikalliolle.

–-Se tervehtii lipullaan! Hyvästi, hyvästi! Kalle, joudu pian, muuten et kohta näe mitään!… Nyt meni herra kajuttaan....

Emäntä ja Helga olivat jääneet tupaan. Emäntä istui kädet helmassa, hetken aikaa, sitten hän sanoi kuin heräten:

–-Niin! Siinä se nyt meni.

–-Ajattele, äiti, jos se olisi mahdollista … jos meri auttaisi … jos meri antaisi sen, mitä me olomme vailla!

–-Ei se anna … sanoi hän kuin torjuen, elä kuvittelekaan, ei pidä semmoista uskoa....

–-Jos oikein uskoisi?

–-Ei sitä osaa semmoista uskoa, huoahti emäntä.

–-Minä osaan … minä koettelen.

–-Joko ne nyt taas, humalaiset, nostivat veret sinunkin päähäsi. Olet ihan punainen....

–-Olette tekin.

–-Mene jäähdytteleimään, lapsi raukka.... Hanna, mitä se siellä huitoo ihan naapurin nenän edessä!

Söderling ja ukki tulivat takaisin.

–-Se sanoi sen moottorinsa maksavan toista kymmentä tuhatta markkaa, sanoi Söderling. Mutta kyllä se maksaa kaksikymmentäkin tuhatta.

–-Mitä lienee silläkin tuloja vuodessa, joka voi pitää semmoisen.

–-Niitä on kaupungeissa semmoisiakin, joilla on viisikymmentäkin tuhatta.

–-On semmoisiakin, joilla on sata tuhattakin.

–-Kuinka voi olla niin rikkaita ihmisiä? Mitenkä voidaan tulla niin rikkaiksi?

–-Ne perivät monissa polvissa, kaupunkien porvarit.

–-Ei ne aina peri. Toisia auttaa onnensa.

–-Ehkä ne–löytävät.

–-Mitä ne löytäisivät … ryöstävät, rosvoavat, raastavat köyhiltä … sosialistit puhuvat kuin puhuvatkin totta, ärisi ukki, yhtäkkiä äissään jostain, pöydälle jäänyttä pulloa tarkastaen.–Jos saisi pelastaa tuommoisen herran moottorinkaan, niin olisi siinä kaikki, mitä meikäläiset tarvitsisivat. Jos sen kone tällä säällä joutuu epäkuntoon, niin siinä se onkin, airoton ja purjeeton.

–-Olkaa nyt vaiti, pappa.

–-Sellainen kitupiikki. Ilkesi jättää jälkeensä tuon tyhjän pullon, vaikka oli ruuma toisia täynnä.

–-Oli joutavaa, pappa, että puhuitte hänelle sitä kaikkea, mitä puhuitte. Luulee vielä, mitä luulee.

–-Luulkoon.

–-Ei sieltä mitään tule … ei ole tullut eikä tule.

–-Vaikkei tulisikaan, hauska sitä on sentään aina kuvitella, sanoi Kalle, joka oli tullut Hannan kanssa tupaan.

–-Kuvitella! puuskahti Hanna. Kuvittelemista, sitä sinä osaat.

Syntyi jurottava hiljaisuus. Innostuksen ja huumauksen sijaan oli yhtäkkiä tullut kuin ujostus ja pettymys jostakin.

–-Pthyi! sylkäisi ukki. Taisin minä sille pötyä puhua, mitä lienen puhunutkin. Olisi vielä edes viinaa.... Hohhojaa! Menen maata.

Hän meni kompuroiden ulos ja kuului potkiskelevan jotakin kammarissaan porstuan takana.

–-Mitä se nyt taas siellä?

–-Tyhjää lekkeriään.

Emäntä oli korjannut kupit ja kahvipannun pöydältä ja pyyhkinyt sen. Ilta oli alkanut pimitä. Pienessä tuvassa oli jo melkein hämärä. Ei nähnyt ommella eikä paikata verkkoa. Helga jätti työnsä ja hiipi ulos, saaden yskäkohtauksen mennessään. Hänellä oli oma kesämajansa kalliolla vähän matkaa tuvasta, se vanha, maihin nostettu, meren tuoma kajutta. Istahtaen sen seinämälle, penkille, jonka edessä hänellä oli pienoinen kukkasmaa, hän näki Hannan tulevan ja pysähtyvän vähän matkan päähän, häntä huomaamatta. Kalle tuli ja jäi seisomaan hänen taakseen. Hanna ei tuulelta kuullut hänen tuloaan. Helga näki, että Kallella on aikomus salaa tarttua häntä hartioihin. Silloin Hanna käännähti, löi alas hänen kätensä ja lähti menemään, pysähtyen kuitenkin kohta, jolloin Kalle taas saavutti hänet.

–-Miksi sinä nyt noin, Hanna? Miksi sinä nyt taas olet noin tyly?

–-Siksi, ettei tästä nyt kuitenkaan tule mitään! kivahti Hanna. Minä en tule koskaan tuohon teidän vanhaan tupaanne, yhteen kaikkien muiden kanssa. Sen olen sanonut ja siinä minä pysyn ja sen sinä tiedät. Sinun uusi tupasi, josta aina puhut, ei ole vielä alullakaan. Ethän vielä ole saanut edes tuota ruuhtasikaan valmiiksi, vaikka olet sitä koko kesän tuhrinut.

–-Kun loppui laudat.

–-Mikä loppuu, sen oikea mies hankkii.

Kalle koetti lyödä leikiksi.

–-Elä nyt aina toru. Suusi mököttää niin rumasti. Uskotaan, että meri antaa.

–-Meri ei anna teille milloinkaan mitään. Ei sinulle eikä teille kenellekään. Meri ei anna mitään nahjuksille. Antaapas se Korsulle ja hänen penikoilleen. Sillä ne ovat semmoisia lokkeja, jotka lentävät ja liikkuvat. Ne ovat liikkeellä missä ilmassa hyvänsä. Mutta te juoksette rantoja kuin rantasipit, odottaen, että laine siihen jonkun raakun heittää. Et sinä täällä saa milloinkaan mitään aikaan. Minä menen pian takaisin kaupunkiin.

–-Ethän, Hanna.

–-Menen, ja jos tahdot minut, niin tule mukaan … siellä on sinullekin työtä.

–-Mitä työtä siellä olisi?

–-Raitiokonduktöörin tai sahvöörin tai moottorimasinistin tai mitä hyvänsä … niillä on hyvät palkat. Konsulin masinistikin, joka on samalla sahvööri, saa kaksisataa kuussa … kyllä minä toimitan.

–-Ennen sitten menen taas vaikka merille ja koetan siellä.

–-Ja tulet yhtä tyhjänä takaisin kuin viime kerrallakin.

–-Eihän ollut minun syyni, että laiva ajoi karille ja minulta meni kaikki.

–-Ajaapas ne siellä karille!

Hanna pyörähti ja meni. Kalle jäi alakuloisena seisomaan. Sitten hän astui muutamia askelia ylemmä kiikarikalliolle, josta voi nähdä meren, ja jäi siihen seisomaan. Hänen housunsa olivat repeytyneet takaa, hänen kyynärpäänsä olivat rikki.

Helgan tuli häntä niin sääli, että itku tyrskähti kurkkuun.... Hanna jättää hänet, hän jättää hänet varmaan. Kun vielä odottaisi jonkun aikaa. Kun Hanna vain uskoisi.... Sillä totta kai meren täytyy antaa Kallelle takaisin se, minkä se on siltä kerran ottanut. Meri on sen hänelle velkaa. Kallella olisi jo oma tupansa, jos vain meri ei olisi vienyt hänen ansioitaan.

Helgan tuli yhtäkkiä niinkuin kaikkien, niinkuin koko maailman onnettomuus olisi ollut hänen hartioillaan ja niinkuin hänen olisi pitänyt se poistaa, saada se poistetuksi millä tavalla tahansa. Hän nousi ja meni majaansa.... Meren täytyy antaa Kallelle se, minkä se häneltä otti. Jonkun laivan täytyy ajaa maihin, että me saamme sen pelastaa, vaikka olkoon vain vaikka tuommoinen ryssän moottori tai miinavenhe. Tai vaikka joutuisi edes joku pieni kansilastikaan mereen, tai vaikka vain hajoaisi joku lautta, että siitä saisi tuvan hirret. Ei niin paljoa kuin toivottiin … ei niin, että kaikille osansa. Vaan jotain, jonka Kalle saisi pelastaa ja josta saisi hyvän ja kunniallisen palkinnon. Eihän ukki tarvitsisi viinojaan … ei isä verkkoihinsa … ei äiti lehmäänsä … enkä minä … aina me jollain lailla niinkuin tähänkin asti. Ei muuta kuin että Kalle saisi … ettei Hanna häntä jättäisi.... Voi, voi, että minäkin olen täällä heidän rasituksenaan, kun en kuitenkaan voi tehdä parempaa työtä … en jaksa soutaa, en kulkea kalassa! Meren täytyy antaa Kallelle....

Ja Helga lankesi polvilleen vuoteensa viereen ja rukoili:

»Jos, hyvä Jumala, tahtosi on, että joku laiva ajaa karille, niin anna sen ajaa karille niin, että me voimme sen pelastaa. Minä uskon, että annat. Anna sen tapahtua iankaikkisen armosi ja rakkautesi tähden. Mutta elä kuitenkaan anna meidän tähtemme ihmishenkiä mennä hukkaan.»