Siihen aikaan oli jonakin vuonna nälkävuosi. Näen suuren muuripadan aamusta iltaan asti kiehumassa keittiön hellalla. Siinä on jonkinlaista ruskeaa velliä, josta saa kupillisensa jokainen tulija, joita päivät päästään käy ulos ja sisään. Keittiön pöydällä on rivinään puukuppeja, joiden ääreen pyytäjiä istuu toinen toisensa jälkeen. Syöneet sijoitetaan rekeen ja hoidetaan taipalelle. Kun renki palaa viemästä, odottavat häntä uudet saatettavat. Katselen heidän tuloaan ja menoaan ruokasalin ikkunasta. Pujahdan välistä keittiöönkin. Kerran seisoo sen oven suussa vaimo, sylissään iso tyttö, jota pidellessä laihan kantajan selkä on surkeasti kenossa ja vinossa. Hän ei voi laskea lastaan maahan, sillä sen, nälkäisen ja sairaan, jalat eivät kannata häntä. Tyttö tuijottaa suurilla tylsillä silmillään eteensä. Seison hellan kulmassa hellanraudassa kiikkuen. Äiti tulee sisään ruokahuoneesta sylissään sisareni, jolla on kädessään vasta saamansa voileipä. Vesi kihoo minunkin kielelleni, sillä minullakin on nälkä, aina nälkä, vaikka kai saan syödä jotakuinkin tarpeekseni. Ovensuussa äitinsä sylissä istuva tyttö ei puhu mitään, mutta hänen silmänsä alkavat elää ja palaa. Näen vieläkin sen ilmeen. Sisareni aikoo viedä voileivän suuhunsa. Silloin äiti kuiskaa jotain hänen korvaansa. Sisareni ojentaa kätensä ovea kohti, äitini astuu askeleen ovemma ja kerjäläisvaimo askeleen peremmä. Kun hänen tyttönsä näkee, että hänelle ojennetaan voileipää, syöksähtää hän eturuumiillaan niin pitkälle kuin pääsee ja on vähällä kaataa äitinsä tempauksellaan, tarttuu molemmin käsin voileipään ja avaa suunsa selälleen kuin linnunpoikanen, ja samalla katoo voileipä kielen yli kurkkuun, saaden aikaan raivoisan läkähtymiskohtauksen, joka päättyy surkeaan rykimiseen…. Mutta eihän minun pitänyt näistä tämmöisistä—miten lienevät johtuneet mieleeni? Sekaantuiko sinun kuvasi äitini kuvaan?

Seison kerran kesällä laiturilla, jonka alla ja ympärillä jo silloin oli se hieno valkea hiekkapohja. Minun ei oikeastaan olisi lupa siihen mennä, kun ei ole muita rannassa. Siihen ui syvästä nousten parvi suuria kaloja, joilla on punaiset evät. Ne ovat niin kesyjä, että uivat ihan rannalle pulikoimaan. Niiden selät nousevat vedestä ja näyttää kuin ne pyrkisivät maihin. Ne ovat ehkä niitä Näkin ottamia lapsia. Olen kuullut, että Näkki ottaa lapsia, jos lapset menevät luvatta yksin rantaan ja vie ne linnaansa ja muuttaa kaloiksi. Yhtäkkiä ne suikaisevat jyrkkäyksen taa ja ovat kadonneet. Jos ne menivät viemään sanaa isälleen? Minä juoksen kiireesti pois laiturilta…. On ollut semmoinen Kihovauhkonen, joka on ihminen, mutta kun tulee järven rannalle, ei lähde kiertämään, vaan kulkee pohjaa myöten ja nousee toisella rannalla maihin. Sillä on räpylät sormien ja varpaiden välissä. Se on kaikkien kalain tuttu. Se on ollut Näkin kultalinnassa ja nähnyt siellä kirkkoveneen pituisen hauen. Se ajaa sen selässä, kun on kiire. Minä olen ja elän Kihovauhkosena pitkät päivät, sukellan aitan alle ja tulen toiselta puolelta ylös.

* * * * *

Seison yksin törmällä, avopäin ja paljain jaloin, ja katselen alas rantaan. On kielletty menemästä yksin, mutta minun tekisi taas kovin mieleni sinne, heittämään voileipiä ja munalukkoja. Törmän alla on sauna ja sitä vastapäätä korkea, tiuha pisteaita, josta ei pääse yli eikä läpi. Saunan edessä on pistekota ja musta muuripata. Kodasta tulee ulos ruskea elukka, melkein niin iso kuin meidän vasikka. Mutta ei se ole se, koska se juuri äsken oli niityssä. Eikä sillä ole häntääkään. Se kulkee töminän kuulumatta hiljaa hypähdellen aitaan asti ja häviää siihen. Yli sen se ei voinut mennä eikä myöskään läpi, se vain hävisi siihen. Ehkä se sittenkin oli vain vasikka. Seison siinä ja mietin sitä. Närhi rääkäisee aidan takana. Nyt se mahtoi nähdä sen. Se rääkäisee aina silloin, kun näkee jonkun…. Menisinkö kertomaan, että meidän saunasta tuli vieras hännätön vasikka ja meni aitaan ja hävisi siihen? Ne eivät ehkä uskoisi. Mutta kuta enemmän luulen muiden epäilevän, sitä varmempi olen itse. Kenenkähän lienee ollut vasikka ja mitähän sillä mahtoi olla tekemistä meidän saunassa? Ja kuinka se pääsi aidan läpi? Olipahan kenen tahansa, se pääsi vain. Se olisi päässyt, vaikka olisi ollut aikalehmä. Minä tiedän nyt jotain, jota muut eivät tiedä ja pidän sen omana tietonani. Se on ensimmäinen suuri salaisuuteni, jonka olen säilyttänyt tähän päivään asti…. En menekään sillä kertaa rantaan, vaikka piiat menevät ja minäkin voisin mennä. Miksi? En tiedä. Menen mieluummin yksin leikkimään hiekkalaatikkoon isän kamarin ikkunan alle.

* * * * *

Hiekkalaatikossa, auringossa, lämpimän seinän kupeessa—kaivamassa, peittämässä, rakentamassa ja hajoittamassa … uuneja, taloja, tarhoja, koko ajan hyräilemässä omatekoista säveltä … toverina pikkusisar, joka ei vielä osaa muuta kuin istua ja nauraa ja kaivaa hiekkaa lapiolla miten sattuu; jättää sen ja tunkee hiekkaa suuhunsa ja silmiinsä ja alkaa itkeä … minä siivoan hänen nenäänsä, pikkuraukan, sitten äiti tulee ja ottaa hänet….

Muistatko, kuinka me kerran avonaisesta ikkunasta ulos nojautuen katselimme samanlaista kohtausta samassa paikassa, ja sinä puristit liikutuksesta ja onnesta kättäni ja suutelit minua poskeen? Sinä elät täällä, sinä elät ja te kaikki. Muistoni sulavat yhteen, toisen ajan ja toisen.

Mutta missäs nyt olinkaan?

On ilta, meidät lapset on laitettu vuoteeseen, suureen yhteiseen pesään, niinkuin linnunpoikaset emon untuviin. Hän on pannut meidät peitteen alle ja vetänyt sen reunoistaan kiinteäksi kahden puolen. Me seuraamme aina äidin kaikkia iltatoimia hänen liikkuessaan huoneessa. Vasta sitten, kun hän on poistunut tai istuutunut iltaompeluksensa ääreen tai laskeutunut levolle ja käskenyt meidän painamaan silmämme kiinni, me teemme niin ja antaumme unen valtaan. Nyt hän aikoo vielä viimeksi laskea uutimen alas, ettei aamuaurinko noustessaan pistäisi silmään…. Silloin hän pysähtyy ja jää katsomaan ulos. Sitten hän katsoo meihin ja hymyilee, laskee vielä vähän uudinta, hitaasti ja varovasti, mutta ei laskekaan ihan alas asti. —"Äiti, mitä siellä on?"—"Ei ole mitään, painakaa vain silmänne kiinni." Mutta siellä on jotain, koska hän yhä katsoo sinne ja hymyilee meille.– "Äiti, sano, mitä siellä on?"—"Tulkaahan sitten katsomaan, mutta tulkaa hyvin hiljaa." Meitä pelmahtaa valkoinen poikue polvilleen sohvalle. En ensin näe muuta kuin puutarhan, porkkanapenkit ja retiisipenkit ja pinattilavan ja ruoholyökkipenkit ja karviaismarjapensaat ja meidän lasten hernepenkit ja äidin omat hernepenkit, joista ei saa ottaa luvatta.—"Tuossa, tuossa hernepenkin päässä", kuiskaa äiti.—"Ai!"– "Pitää olla hiljaa, ettei se pelästy." Siinä on minun nimikkopenkkini päässä pieni köyryselkä ruskea elukka, joka napertelee pienellä, hyvin nopeasti veputtavalla turvallaan herneen helpeitä, maistaen yhtä, maistaen toista. Sitten sen selkä oikiaa, ja takajalat venyvät hirveän pitkiksi ja se siirtyy toiseen penkkiin, syö taas ja kuukkii reunimmaiseen penkkiin ihan ikkunan alle.—"Äiti, onko se kissa?" kysyy pikku sisar.—"Hss, ei ole kuin pupu." Se ei näe meitä. Minä tahtoisin hetipaikalla saada sen omakseni, minä näen sen jo omanani, minä saan leikkiä sen kanssa niinkuin pikku kissan kanssa, minä otan sen syliini ja syötän sitä omasta hernepenkistäni. Aion juuri pyytää äidiltä, että saisin mennä ottamaan sen kiinni, kun pikku sisar kopauttaa ikkunaan. Se siellä kapsahtaa takajaloilleen istumaan, pitkät korvat pystyssä ja etujalat hassusti lerpallaan. Me rummutamme kaikki ikkunaan ja meiltä pääsee hillitön nauru ja riemuhuuto. Se loikkaa pitkän laukan poikki porkkanapenkkien ja retiisipenkkien ja pinattipenkkien ja yli karviaismarjapensaiden törmän alle saunaan päin. Sillä ei ollut häntää kuin pieni töpöhäntä.

Äiti vetää uutimen alas ja komentaa heti nukkumaan ja käskee painamaan silmät kiinni. Minä painan ne kiinni siksi aikaa, kun äiti on huoneessa, mutta kun hän on mennyt, minä valvon kauan ja mietin. Minun hännätön vasikkani taisi ollakin tämä pupu.

* * * * *

Seuraavana päivänä minä odotan sitä saunapolun päässä. Se ei tule. Illalla, kun äiti laskee uudinta, odotan, että hän taas kutsuu katsomaan. Hän rämäyttää uutimen alas ja menee, kehoitettuaan meitä heti sulkemaan silmämme. Hiivin vuoteesta, kiipeän sohvalle ja raotan uudinta. Ei se ole siellä. Äiti vain kuukkii porkkanapenkissä ja kitkee. Miksi äiti menikään sinne, tulisi pois pian ja panisi hänkin nukkumaan, johan kaikki muutkin ihmiset nukkuvat! Vihdoin äiti tuleekin ja nukkuu heti. Minä nousen vielä kerran ja raotan taas uudinta. Ei se ole siellä nytkään. Ei se mahda tulla enää milloinkaan. Sataa tuhuttaa ja tuulee. On autiota ja ikävää. Onko se pelästynyt ja pahastunut? Luuliko se, ettemme sallineet sen olla siinä ja hätistimme sen siksi pois? Olisi se saanut syödä minun hernepenkistäni kuinka paljon tahansa.

* * * * *

Huomenna heti herättyäni pyydän päästä etsimään pupua aidan takaa. Pienet veljet ja sisaret pyytävät päästä mukaan. Äiti antaa luvan, mutta tulee itse aidan taa pitämään silmällä. Minä alan kutsua pupua kuin kissaa ja kaikki muut tekevät samoin. Mutta kuinka sitä puputankin, se ei tule. Äiti sanoo, että pitää liikkua aivan hiljaa ja etsiä näreiden juurilta. Jos joku näkee sen, ei saa kirkaista, vaan pitää pysähtyä ja peräytyä ja tulla sanomaan toisille hiljaa. Me hiivimme sammalikossa varpaisillamme, hipristellen niinkuin sokkosilla, hajaannumme, tarkastamme joka pensaan. Luulemme näkevämme vähä väliä pupun, mutta se ei olekaan se, se on milloin kivi, milloin kanto, milloin ei mikään. Silloin äiti sanoo, että joku rupeisi pupuksi ja toiset sitä etsimään. Pikku sisko saa ruveta. Me vähän loittonemme ja hän saa sillaikaa mennä piiloon.—"Nyt saa tulla", huutaa äiti. Me etsimme taas.—"Ole hiljaa, pupu", varottaa äiti. Pikku sisar on vähän aikaa hiljaa. Sitten se alkaa parkua täyttä kurkkua. Se oli kyyristynyt ihan muurahaispesän viereen. Se ei sano, mikä sitä vaivaa, vaan huutaa äitiä. Minä retuutan sen äidin luo ja äiti nostaa sen aidalle ja alkaa tarkastaa. Sillä on muurahaisia koltin alla. Se herkeää parkumasta vasta, kun äiti sitä suutelee ja taputtelee sitä purtua paikkaa….

* * * * *

Toisena päivänä menen yksin leikkimään pupua ja rupean itse itselleni pupuksi. Piiloudun näreen juureen ja kuukin siitä toisen näreen juureen. Närhi näkee minut ja rääkäisee, toinen närhi vastaa. Ne seuraavat minua puusta puuhun aitaan asti. Kiipeän piha-aituuseen, hiivin saunan taitse ja törmää ylös puutarhaan. Syön, veputtelen siellä herneenpalkoja. Äiti tulee.—"Saahan pupu syödä äidinkin penkistä?"—"Syököön nyt sitten." Minä panen toiset rummuttamaan ikkunaan, että pelästyisin. Ne tekevät niin ja minä loikkaan nelinkontan porkkanapenkkien ja retiisipenkkien ja portlaakkapenkkien yli. Äiti vaatii, että minun täytyy pysyä käytävillä. —"Mutta eihän oikeakaan pupu?"—"Vaikka kohta!"—Pikku sisar rummuttaa eräänä päivänä ruudun rikki. Se ei saa siitä vitsaa, kun on niin pieni; mutta pupusilla olo päättyy siihen.

* * * * *

On ikävä, ei tiedä, mihin ryhtyä, tuulee kylmästi ja on kylmä, vaikka aurinko paistaakin, ei mikään maita, voileipä putoo monta kertaa alaspäin hiekkaan—en ymmärrä, miksi sen aina pitää pudota alaspäin—ei ole toveria, ei tee mieli leikkiä yksin hiekassa, ei viitsi aina ratsastaa keppihevosenkaan selässä. Enkä keksi muuta kuin heittäytyä selälleni aitovarrelle. Taivaalla liitelee ja laatelee kaksi suurta lintua, ne laskee ja nousee siipeä liikauttamatta, välistä ne on niin korkealla, että niitä tuskin näkee. Viimein ne katoo kokonaan. Semmoisina päivinä ärtyy tekemään pahaa, huudattaa siskoja, tekee kaikenlaista kiusaa, sorkkii kepillä porsaita karsinaan ja saa nuhteita. Tulee mielihaluja, joita ei saa tyydytetyksi. Tahtoisin päästä suureen kuuseen, joka kasvaa portin pielessä, vaan en näe keinoa miten sinne kiivetä. Siellä sanotaan olevan oravan pesä ja rastaan pesä ja latvasta näkyy Jortaninkallio ja koko järvi ja kirkonsalmi ja haudankaivaja ongella Koiraniemessä. Se on liian paksu reisittäväksi eikähän ulotu kädet edes sen ympäri. Alimmat oksat ovat niin ylhäällä, etten pääse aidan päältäkään. Hypätessäni aidalta alas satutan ison varpaani kiveen ja täytyy panna vesikääre. Kun olen parkunut paruttavani ja lakkaa pakottamasta, on kyllä se pieni hauskuus, että varpaassa on kääre ja saa nilkuttaa kantapäällään ja että kaikki kysyvät: "Kah, mikä on sattunut varpaaseen?" Mutta päivä on kuitenkin menetetty eikä tiedä huomisestakaan. Menen maata ilottomasti ja yöllä potkii veli peitteen alla. Muistan täntapaisen päivän siitä, mikä sitä seurasi.

Kun aamulla saan silmäni auki, on vuoteeni vieressä kukkapöytä. Pöytä on katettu valkoisella, lattiaan asti ulottuvalla liinalla. Sen etupuolelle on kiinnitetty kiehkuroita harakanvarpaista. Sen keskellä on maljakossa ruiskukkia ja maljakon ympärillä on seppele kissan käpälistä. Siinä on lakeritanko ja rintasokeria ja kaksi piparkakkupupua ja muitakin piparkakkuja.—"Voi herttanen aika!" (Meidät on opetettu sanomaan: "Voi herttanen", ettemme sanoisi: "Voi herranen" ja turhaanlausuisi Hänen nimeään). Pikku siskot seisovat malttamattomina pöydän ympärillä. Niiden täytyy saada maistaa ja ne saavatkin. Äiti panee kuitenkin minulle pussistaan yhtä monta piparkakkua sijaan. Lapset ovat yhä levottomia, vaikka ovat saaneet suunsa täyteen. Ne hypähtelevät ja pyörähtelevät ja niillä näyttää olevan jotain mielessään.—"Äiti, sano sille jo!"—"Mitä, mitä?"—"Panehan nyt ensin housut päällesi." Sitten hän sukii tukkani ja sanoo viimein:—"Jos nyt sitten menisit talliin."

Lapset kirmaisevat ulos, kaataen toisiaan mennessään ja ehtivät ennen minua tallin ovelle, sillä varvas on vielä hellä. Sen oven alipuoli on kiinni, yläpuoli on auki. Siitä kurkottaen näen pilttuun nurkassa haavanoksia.—"Menehän lähemmä." Menen lähemmä, mutta en näe vielä mitään.—"Katsohan tarkemmin." Pieni pupu kyyröttää nurkassa, korvat supussa selän päällä. Riemuhuuto! Minä olen saanut elävän pupun syntymäpäivälahjaksi.—"Katsohan tarkemmin!" Riemu remahtaa kaikista suista, sillä siellä on toinenkin samanlainen. Minä olen saanut kaksi elävää pupua syntymäpäiväkseni.

* * * * *

Meni koko se kesä niiden hoitamiseen, haavanoksien hankkimiseen, karvakortteiden keräämiseen. Ne ovat ensin arkoja, kyyröttävät nurkassa eivätkä uskalla tulla ottamaan, ennenkuin olemme kiivenneet yläsillalle ja sieltä tirkistämme lattian raoista. Sitten ne vähitellen kesyttyvät ja uskaltavat ottaa maasta, vaikka me olemmekin sisällä vähän matkan päässä. Lopulta ne ottavat kädestäkin ja kun minä päiväkaudet katson, kuinka niiden huulet veputtavat, niin alkavat omatkin huuleni veputtaa, ja minulle nauretaan, että ne veputtavat yöllä nukkuessanikin.

* * * * *

Se oli se ikimuistoinen pupukesä ja kaikki sen muut muistot ja elämykset häipyvät näihin.

Sitten kävi niin, että toisen vei kissa ja toinen loikkasi ulos ullakon ikkunasta, jonne ne oli viety tallista pois hevosen tieltä. Suru ei päässyt tunkeumaan kovinkaan syvälle, sillä satoi ensimäisen lumen ja lumipallosilla olo ja lumilinnojen rakentelu antoi yllin kyllä muuta ajattelemista.

Lapsuuteni muistot ja mielialat ja elämykset ovat kuin heilimoivia tähkäpäitä, joista niitä koskettaessa pölähtää pois ne helpeet, joihin hieno jauho on kiinnittynyt. Tahtoisin verhota lapsuuteni sen omaan ruumiinmukaiseen harsohuntuun. Olen kömpelösorminen maaräätäli, joka saa aikaan vain huonosti istuvan pitkähihaisen kotelon. Lapsuus on kotelostaan vapautunut perho, se pitäisi saada keijukaisena tanssimaan, mutta tämä minun lapseni tallustelee tässä kuin isän raskaissa, suurissa saappaissa. Pelkkä kosketuskin, pelkkä mainitseminen, riittää kuitenkin itselleni, pysyttämään itseäni sen ajan onnen tunteessa ja siksi minä omiksi iloikseni jatkan. Loihtikoot muut esiin omansa.

Sanon tässä vielä kerran, että maailma oli minulle vain ihmeitä täynnä ja että kaikkein tavallisimpienkin tapahtumien takana oli jotain, jota jäin ihmettelemään ja kysymään ja josta olisi tahtonut tietää enemmän. Kaikki uusi minua jännitti, ei vain siksi, että se oli uutta, vaan että siinä vielä oli jotain muutakin. Sellaisena salaperäisenä on maailma minulle oikeastaan aina pysynyt. Silloin en tietystikään koettanutkaan sen ihmeellisyyksiä selittää. Lapsi aavistelee kyllä, mutta tietää tuskin sen tekevänsä. En ole koko elämässäni päässyt kauemma kuin lapsi, joka todetessaan ihailee ja ihmettelee, pyrkimättäkään sen pitemmälle ja syvemmälle. Olen ollut mielestäni kaikkein selvimmillä silloin, kun maailma on ollut minulle vain ihana, lumottu metsä, jossa aina vain aukee uusia ihanuuksia ja tulee vastaan yllätyksiä, kaikkein tavallisimmissakin. Odotan joka tien käänteessä metsänneitoa tai jotakin semmoista ilmestystä. Ja se tulee aina toisessa tai toisessa muodossa. Enkä sitä koskaan hämmästy. Sinäkin tulit minua vastaan niinkuin lumotussa metsässä. En ymmärtänyt sinua enemmän kuin muutakaan, en kyennyt mitenkään selittämään tuloasi, ainoastaan lumouduin ja huumauduin, ja saakoon se minulle yhä edelleenkin riittää. Luulin lopultakin saaneeni selityksen sinusta, sinä olit kaiken elämäni huippu, edemmäksi sinua en ole kyennyt näkemään enkä mielestäni tarvinnutkaan. Mutta sinussa oli niin paljon ihmettä kuin kaikessa muussa yhteensä. Miksi viehätit, mikä sinussa viehätti, sitä en saanut selville enkä koettanutkaan enkä enää koeta. Kuta enemmän sinua muistelen, sitä ihmeellisempi olet.

Ihmeellisintä sinussa oli, että olit jo ennenkuin olitkaan. Sinulla oli minussa edeltäjäsi, huutavan äänet, jotka tuloasi valmistivat. Tunne sinuun, johonkin sinunlaiseen, oli minussa, ennenkuin itse olit. Löydän ne, edeltäjäsi, aikaisimmasta lapsuudestani, ainakin luulen nyt löytäväni. Rakastin niitä, koska niissä oli kussakin jotain, mitä sinussa sitten kaikin. Ne pitivät minua sylissään, niiden kanssa leikin, ne kertoivat minulle satuja, minä viihdyin niiden kanssa, haastoin heille huoliani, ikävöin heitä enkä olisi hennonut heistä koskaan erota. Ne muistuvat juuri mieleeni toinen toisensa jälkeen.

Muistathan Taaton tädin?