Minä… minä suuresti iloitsen nähdessäni sinut! No, miltä tuntuu?

Eikö sinun ole ikävä?

Sofia Lvovna katseli ympärilleen muita nunnia ja jatkoihiljaisemmalla äänellä:

– Meillä on tapahtunut suuria muutoksia… Sinähän tiedät, että olenmennyt naimisiin Jagitshin, Vladimir Nikititshin kanssa. Varmaankinmuistat hänet vielä… Olen sangen onnellinen hänen vaimonaan.

– Jumalan kiitos! Entä onko isäsi terve?

– Terve. Usein muistelee sinua. Mutta kuulehan, Olja, tule meillepyhinä!

– Tulen kyllä, – sanoi Olja hymähtäen. – Tulen toisena pyhäpäivänä.

Tietämättä itsekään syytä alkoi Sofia Lvovna itkeä ja hetken hiljaaitkettyään hän pyyhki kyynelensä ja sanoi:

– Rita pahastuu varmasti, ellei saa nähdä sinua. Hän on myöskinmukanamme, samoin Volodja. He odottavat ulkona. Mutta kuinkailoisiksi he tulisivatkaan, jos näkisivät sinut! Lähdetäänpäs heidänluokseen, eihän jumalanpalvelus ole vielä alkanut.

– Lähdetään vaan, – suostui Olja.

Hän teki kolmasti ristinmerkin ja lähti Sofia Lvovnan kanssaulko-ovea kohti.

– Sanoit olevasi onnellinen, Sonjetshka? – kysyi Olja, kun heolivat tulleet ulos.

– Sangen onnellinen.

– Jumalan kiitos.

Kun iso Volodja ja pikku Volodja näkivät nunnan, astuivat he reestäja tervehtivät häntä kunnioittavasti; molempiin tekivät tämän kalpeatkasvot ja musta luostaripuku huomattavasti liikuttavan vaikutuksenja molemmille oli hyvin mieluista, että nunna oli muistanut heitä jatullut tervehtimään. Jotta Oljan ei olisi kylmä, kääri Sofia Lvovnahänet peitteeseen ja verhosi häntä turkkinsa liepeellä. Äskeisetkyynelet olivat keventäneet ja kirkastaneet hänen sydäntään ja häniloitsi siitä, että tämä meluisa, rauhaton ja oikeastaan rietas yöpäättyi näin puhtaasti ja lempeästi. Ja saadakseen olla vielä hetkenOljan seurassa hän ehdotti:

– Ajakaamme hieman hänen kanssaan! Olja, käy istumaan, niin ajammekappaleen matkaa!

Herrat odottivat, että nunna kieltäytyisi – pyhimykset eivät ajakolmivaljakolla, – mutta heidän ihmeekseen tämä suostui ja istuutuirekeen.

Kolmivaljakko kiiti tulliporttia kohti ja kaikki vaikenivat koettaenparhaansa mukaan asettua niin, että Oljan olisi mukava ja lämminolla. He ajattelivat millainen tuo nainen oli ennen ollut jamillainen hän nyt oli. Hänen kasvonsa olivat kiihkottomat, melkeinilmeettömät, kolkot ja kalpeat, läpikuultavat, ikäänkuin hänensuonissaan olisi virrannut vettä eikä verta. Mutta pari, kolme vuottasitten hän oli ollut uhkea, punakka, puhunut sulhasista ja nauraahohottanut kaikkein joutavimmallekin asialle…

Tulliportin läheisyydessä käännyttiin jälleen. Kun valjakko kymmenenminuuttia myöhemmin pysähtyi luostarin eteen, nousi Olja reestä.Kellotapulissa soitettiin jo vuorotellen eri kelloja.

– Jumalan haltuun! – sanoi Olja ja kumarsi nunnan tapaan hyvinsyvään.

– Muista sitten tulla, Olja!

– Tulen, tulen.

Hän riensi nopeasti pois ja katosi synkkään porttikäytävään.

Kolmivaljakon ajaessa senjälkeen eteenpäin oli kaikilla kovin ikäväja he istuivat äänettöminä. Sofia Lvovna tunsi, miten raukeuslevisi yli koko hänen ruumiinsa ja hän kävi alakuloiseksi. Hänestätuntui nyt tyhmältä ja tahdittomalta se, että oli kehottanut nunnaaistumaan rekeen ja ajamaan kolmivaljakolla pöhnäisessä seurassa, seoli melkein ollut kuin pyhyyden häväistystä. Päihtymyksen mukanakatosi halu pettää itseään ja nyt hänestä oli taas selvää, ettei hänrakastanut miestään eikä voinut häntä rakastaa, – että kaikki olityhjänpäiväistä, tyhmää. Hän oli sittenkin mennyt naimisiin etujakatsoen, hänen miehensä kun oli upporikas, kuten ystävättäretkinsanoivat, ja siitä syystä, että hänestä oli tuntunut kauhealtajäädä vanhaksi piiaksi Ritan tavoin; sitäpaitsi hänen isänsäoli ikävystyttänyt häntä ja oli hän tahtonut tehdä kiusaa pikkuVolodjalle. Jospa hän olisi naimisiin mennessään voinut aavistaakuinka raskasta, ikävää ja inhottavaa tuo kaikki saattoi olla, niin ei olisi antanut mistään hinnasta vihkiä itseään. Mutta tätäsurkeutta ei voinut enää mitenkään auttaa. Täytyi tyytyä.

Saavuttiin kotia. Maatessaan lämpimässä, pehmeässä vuoteessa japeitteeseen kääriytyneenä Sofia Lvovna muisteli luostarin synkkääeteistä, pyhää suitsutusta ja olentoja pilarien luona ja tuskavaltasi hänet ajatellessaan, että nuo olennot seisovat sielläliikkumattomina koko ajan, kun hän nukkuu. Aamujumalanpalveluskestää kauan, kauan, sitten pitkät hartaushetket, sittenkeskipäivänpalvelus, rukoukset…

"Mutta onhan Jumala olemassa, on varmaan, ja minun täytyyehdottomasti kerran kuolla. Täytyy siis joko varhaisemmin taimyöhemmin ajatella sielun autuutta ja iankaikkista elämää, kutenOlja, joka on nyt pelastettu, sillä hän on ratkaissut kaikkikysymykset… Mutta jollei Jumalaa olisikaan olemassa? Silloin onhänen elämänsä kulunut hukkaan. Mutta kuinka? Miksi niin?"

Hetken kuluttua hänen mieleensä hiipi taas ajatus:

"Jumala on olemassa, kuolema yllättää välttämättä, täytyy ajatellasielunsa autuutta. Jos Oljan nyt olisi kuoltava, niin häntä eipelottaisi. Hän on valmis. Ja pääasia on: hän on jo ratkaissutelämänsä kysymyksen. Jumala on olemassa… niin… Mutta eiköhänlöydy muuta keinoa kuin mennä luostariin? Onhan luostariin meno samaakuin temmata itsensä irti elämästä, hävittää se…"

Sofia Lvovnaa alkoi kauhistuttaa. Hän kätki päänsä patjan alle.

– Ei pidä ajatella tätä, – kuiskasi hän. – Ei pidä…

Jagitsh asteli viereisessä huoneessa edestakaisin pitkin mattoakilistäen tuskin kuuluvasti kannuksiaan ja nähtävästi jotakinajatellen. Sofia Lvovnan mieleen johtui, että tämä mies oli läheinenja rakas hänelle vain siksi, että hänenkin nimensä oli Vladimir. Hänkohosi istualleen vuoteessaan ja huusi hellästi:

– Volodja!

– Mitä tahdot? – kysyi mies.

– En mitään.

Sofia Lvovna heittäytyi taas pitkälleen. Kuului kirkonkellojenkuminaa, ehkä juuri tuon saman luostarin. Hänen mieleensä muistuivatjälleen luostarin eteinen ja synkät olennot, Jumalan olemassaoloja välttämätön kuolema, ja hän piilottautui peitteen alle, jottaei olisi kuullut kellojen kaiuntaa. Hän kuvitteli, että oli vieläelettävä pitkää pitempi elämä, ennenkuin vanhuus ja kuolema tulivat, että täytyi päivät pääksytysten olla tekemisissä miehen kanssa, jotaei rakastanut – ja joka nyt juuri astui makuuhuoneeseen nukkumaan – ja tukahuttaa onneton rakkaus toiseen, nuoreen, hurmaavaan ja, kutenhänestä tuntui, harvinaiseen mieheen. Hän katsahti aviomieheensäaikoen toivottaa hyvää yötä, mutta hyrähtikin itkuun. Häntä harmittioma itsensä!

– Oho, joko nyt "pirinä" alkaa! – sanoi Jagitsh korostaennä-tavun.

Sofia Lvovna rauhoittui myöhään, kellon vasta kymmentä käydessä.Hän herkesi itkemästä ja hänen ruumiinsa lakkasi vapisemasta, muttasen sijaan alkoi päätä kovin kivistää. Jagitsh riensi päiväkirkkoonja haukkui viereisessä huoneessa sotilaspalvelijaansa, joka auttoihäntä pukeutumisessa. Hän astui makuuhuoneeseen kilistäen hiljaakannuksiaan ja otti jotakin, saapui sitten toistamiseen – ylläänepoletit ja kunniamerkit ja hiukan reumatismin vuoksi onnahdellen.Sofia Lvovnasta näytti siltä kuin mies kulkisi ja katsoisi rosvontavoin.

Hän kuuli, kuinka Jagitsh soitti puhelinta.

– Olkaa hyvä ja yhdistäkää Vasiljevskij-kasarmeihin! – hän sanoi;ja hetken kuluttua: – Onko Vasiljevskij-kasarmissa? Pyydän, kutsukaatohtori Salimovitsh telefoniin. – Ja vielä hetken kuluttua: – Kuka se on? Sinäkö, Volodja? Se on hauskaa! Pyydähän, veli hyvä,isäsi heti käymään meillä, sillä vaimoni on eilisen jälkeen kovin – ravistunut. Eikö kotona, sanot? Hm!.. Mainiota… Kiitoksia vaansitten… Hyvästi!

Kolmannen kerran astui Jagitsh makuuhuoneeseen, kumartui vaimonsayli, siunasi hänet tehden ristinmerkin, antoi hänen suudella kättään – hän oli nimittäin tottunut siihen, että naiset, jotka rakastivathäntä, suutelivat häntä kädelle – ja sanottuaan palaavansapäivälliseksi hän poistui huoneesta.

Kahdentoista tienoissa ilmoitti palvelijatar Vladimir Mihailitshinsaapuneen.

Väsymyksestä ja päänkivistyksestä horjuen puki Sofia Lvovna ylleenuuden, kauniin, sinipunervan, turkisreunuksisen aamunuttunsa ja sukihätäisesti hiuksensa. Hän tunsi sydämessään sanomatonta hellyyttäja vapisi ilosta, kun tiesi näkevänsä hänet, ja siitä pelosta, ettärakastettu menisi matkoihinsa.

Pikku Volodja tuli tervehtimään yllään hännystakki ja valkoinenkaulahuivi, kuten yleinen tapa vaati. Kun Sofia Lvovna astuivierashuoneeseen, suuteli Volodja tämän kättä ja valittiavosydämisesti hänen sairauttaan.

He istuutuivat, ja vieras kehui rouvan aamunuttua.

– Eilinen kohtaus Oljan kanssa vaikutti minuun niin kiihottavasti – sanoi Sofia Lvovna. – Ensin tuntui niin kiusalliselta, muttanyt kadehdin häntä. Hän on kuin järkähtämätön kallio, jota ei saaliikahtamaan paikaltaan. Mutta eiköhän hän sentään olisi voinutvalita mitään muuta keinoa? Tokkohan sentään täytyy haudata itseäänelävältä voidakseen ratkaista elämän arvoitusta? Sehän on kuolemaaeikä elämää.

Muistellessaan Oljaa nousi pikku Volodjan kasvoille myötätuntoinenilme.

– Te, Volodja, olette viisas mies, – sanoi Sofia Lvovna. – Neuvokaa, miten voisin menetellä samoinkuin Olja. En ole uskovainenenkä tahtoisi mennä luostariin, mutta voisinhan tehdä jotakin samanarvoista. Elämäni on raskasta, – jatkoi hän hetken vaiettuaan. – Neuvokaa nyt… Sanokaa minulle jotakin vakuuttavaa. Sanokaa edesyksi sana.

– Yksi sana? Olkoon menneeksi: tararabumbia!

– Volodja, miksi halveksitte minua? – kysyi Sofia Lvovnavilkkaasti. – Te puhelette kanssani, suokaa anteeksi, kuin itserakaskeikari. Niin ei puhella ystävien ja säädyllisten naisten kanssa. Teolette etevä tiedemies, rakastatte tiedettä, mutta miksi ette puhumilloinkaan kanssani tieteestä? Miksi? Enkö ole sen arvoinen?

Pikku Volodja rypisti harmistuneesti kasvojaan ja sanoi:

– Miksi te nyt näin yht'äkkiä tieteeseen pikiinnyitte? Ehkä teilleon konstitutio tarpeen? Tai ehkä suvaitsette sampea piparjuuren kera?

– No niin, minä olen mitätön, kehno, periaatteeton, lyhytjärkinennainen… Minussa on paljon vikoja, olen hermosairas, turmeltunut,ja sentähden on minua halveksittava. Mutta tehän olette kymmenkuntavuotta minua vanhempi ja mieheni kokonaista kolmekymmentä. Olenkasvanut teidän silmäinne edessä ja jos olisitte tahtonut, niinolisitte voinut tehdä minusta vaikka enkelin. Mutta te… (hänenäänensä vapisi), te kohtelette minua julmasti. Jagitsh nai minutollessaan jo ikämies, ja te…

– No, no, riittää, riittää, – sanoi Volodja istuutuen lähemmäksija suudellen hänen molempia käsiään. – Filosofoikoot ja todistakootSchopenhauerit mitä haluavat, mutta me haluamme suudella näitäkätösiä.

– Te halveksitte minua, mutta jospa tietäisitte, miten se minuakiduttaa! – sanoi Sofia Lvovna epävarmasti, tietäen jo edeltäkäsin, ettei pikku Volodja häntä uskonut. – Jospa todella tietäisitte, kuinka hartaasti haluan elää elämäni uudelleen. Innostun tätäajatellessani, – sanoi hän ja innostuksen kyynelet nousivat todellahänen silmiinsä. – Olla hyvä, rehellinen, puhdas ihminen, eivalehdella, määrätä elämän tarkoitus…

– No, no, no, älkäähän nyt sentään liikoja!.. En pidä siitä! – sanoi Volodja ja hänen kasvojensa ilme muuttui oikulliseksi. – Jumal'avita, aivan kuin näyttämöllä! Eläkäämme toki ihmisiksi!

Jotta Volodja ei suuttuisi ja lähtisi pois, alkoi Sofia Lvovnapuolustautua ja hymyili väkinäisesti hänen mielikseen ruveten taaspuhumaan Oljasta ja siitä, kuinka tahtoisi ratkaista elämänsäarvoituksen ja muuttua ihmiseksi.

– Tara… ra… bumbia… – alkoi pikku Volodja hyräilläpuoliääneen. – Tara… ra… bumbia!..

Ja äkkiarvaamatta hän kiersi kätensä Sofia Lvovnan vyötäisille. Tämä,tietämättä mitä tehdä, laski kätensä pikku Volodjan hartioille jakatseli hetken aikaa kuin huumautuneena hänen viisaita, ivallisiakasvojaan, otsaansa, silmiä, kaunista partaa…

– Sinä olet jo aikoja sitten tiennyt, että rakastan sinua, – tunnusti Sofia Lvovna sävähtäen punaiseksi ja tuntien, kuinka hänenhuulensakin häpeästä vapisivat. – Minä rakastan sinua! Miksi kiusaatminua?

Hän sulki silmänsä ja suuteli kiihkeästi pikku Volodjan huulia eikävoinut pitkään aikaan katkaista suuteloa, vaikka tiesi, että se olisopimatonta, että Volodjakin voisi tuomita hänen käytöksensä, ettäpalvelijatar saattoi milloin tahansa astua sisään…

– Oi kuinka sinä kiusaat minua! – huudahti Sofia Lvovna.

Puolen tunnin kuluttua, kun Volodja oli saanut halunsa tyydytetyksi, istui hän ruokasalissa ja söi. Sofia Lvovna oli polvillaan hänenedessään ja tuijotti intohimoisesti hänen kasvoihinsa. Ja Volodjasanoi, että Sonja oli kuin koira, joka odotti lihapalaa, istuttihänet polvelleen ja keinutti kuin lasta laulaen:

– Tara… rabumbia… Tara… bumbia!..

Mutta kun hän rupesi tekemään lähtöä, kysyi Sofia Lvovnaintohimoisesti:

– Milloin? Tänään? Missä? – ja hän nosti molemmat kätensä kohti

Volodjan huulia ikäänkuin olisi käsinkin tahtonut kaapata vastauksen.

– Tänään tuskin sopii, – sanoi pikku Volodja hetken ajateltuaan. —

Mutta ehkä huomenna.

Ja he erosivat. Ennen päivällistä ajoi Sofia Lvovna luostariin Oljanluo, mutta siellä ilmoitettiin, että Olja lukee jossakin rukouksiavainajalle. Luostarista hän ajoi isänsä luo, jota ei myöskääntavannut kotona. Sitten hän vaihtoi ajuria ja alkoi ajella pitkinkatuja ilman mitään päämäärää aina iltaan saakka. Jostakin syystähänen mieleensä muistui nyt se sama itkusilmäinen täti, joka eilöytänyt mistään rauhaa.

Mutta yöllä ajeltiin taas kolmivaljakolla ja kuunneltiin mustalaisiakaupungin ulkopuolella olevassa ravintolassa. Ja kun taas ajettiinluostarin ohi, muisti Sofia Lvovna Oljan ja sanomaton tuska valtasihänet ajatellessaan, että hänen kaltaisillaan neitosilla ja naisillaei ole muuta keinoa kuin herkeämättä ajaa kolmivaljakolla javalehdella tai mennä luostariin ja tappaa oma lihansa…

Seuraavana päivänä oli lemmenkohtaus ja senjälkeen Sofia Lvovna ajoitaas yksin ajurilla pitkin kaupunkia ja muisteli tätiä.

Viikon kuluttua pikku Volodja hylkäsi hänet, ja senjälkeenkulki elämä entistä lattiaan, yhtä ikävästi, surullisesti, jopatuskallisestikin. Eversti ja pikku Volodja pelasivat biljardia japikettiä, Rita kertoili mauttomasti ja pitkäveteisesti juttujaan,Sofia Lvovna ajoi yhä paikasta toiseen ja pyysi, että miehensäajeluttaisi häntä kolmivaljakolla.

Käydessään melkein joka päivä luostarissa Sofia Lvovna ikävystyttiOljaa valittamalla hänelle kauheita kärsimyksiään. Hän itki ja tunsisamalla tuovansa mukanaan jotakin saastaista, kurjaa, alhaistaluostarikammioon.

Mutta Olja sanoi hänelle koneellisesti ja ulkoa opitun läksyn tavoin, että kaikki tämä on mitätöntä, kaikki loppuu ja Jumala armahtaa.