Kaarle XII katsoi asiakseen estää Puolan kuningasta poimimasta hedelmiä tästä sopimuksesta. Vietettyään talvensa Narvan luona hän ilmestyi Liivinmaalle samaisen Riian kaupungin luo, jota kuningas August oli turhaan piirittänyt. Saksilaiset joukot majailivat pitkin Väinäjoen rantaa, mikä joki tällä kohtaa on sangen leveä. Niiden tuli sulkea ylimeno Kaarlelta, joka oli joen vastapäisellä rannalla. Saksilaisia ei komentanut heidän ruhtinaansa, joka silloin oli sairas, vaan heidän johtajanaan oli marsalkka Stenau [oikeammin Steinau, Adam Heinrich von. – Suom. muist.], joka hoiti ylipäällikön tehtäviä. Hänen alapäällikköjänsä olivat prinssi Ferdinand, Kuurinmaan herttua, ja sama Patkul, joka nyt miekka kädessä puolusti isänmaataan Kaarle XII: tta vastaan, suojeltuaan aikaisemmin henkensä uhalla sen oikeuksia kynällä Kaarle XI: ttä vastaan.

Ruotsin kuningas oli rakennuttanut suuria, uusimallisia veneitä, joiden laidat olivat tavallista korkeammat ja voivat nousta ja laskea nostosiltain tapaan. Noustessaan ne peittivät kuljetettavinaan olevat joukot, laskiessaan ne toimittivat maihinlaskusillan virkaa. Erään toisenkin keinon hän pani käytäntöön. Huomattuaan tuulen käyvän pohjoisrannalta, missä hän seisoi, etelärantaa kohti, minne viholliset olivat leiriytyneet, hän käski sytyttää joukon märkiä olkia, joiden sakea savu levisi pitkin rantaa ja esti saksilaiset näkemästä hänen joukkojaan ja niiden puuhia. Tämän savupilven suojassa hän käski veneitten edetä, niidenkin ollessa täynnä savuavia olkia; siten savupilvi yhä laajeni ja ajautui tuulen mukana vihollisten silmille, tehden näille mahdottomaksi tietää, menikö kuningas joen yli vai ei. Sillävälin hän itse yksin johti tämän sotatempun suoritusta. Ollessaan jo joen keskikohdalla hän sanoi kenraali Rehnsköldille: "Kas niin! Toivonpa, ettei Väinäjoki ole ilkeämpi kuin meri Köpenhaminan luona. Uskokaa minua, kenraali, me lyömme heidät." – Neljännestunnissa hän oli joen toisella rannalla, ollen kovasti närkästyneenä siitä, että hän vasta neljäntenä hyppäsi maihin. Kohta hän toimitti maihin tykistönsä ja asetti joukkonsa taistelujärjestykseen, savun sokaisemien vihollisten voimatta tehdä muuta vastarintaa kuin joillakin umpimähkäisillä laukauksilla. Kun tuuli oli hajoittanut savun, näkivät saksilaiset Ruotsin kuninkaan jo marssivan heitä kohti.

Marsalkka Stenau ei hukannut hetkeäkään; tuskin hän oli huomannut ruotsalaiset, kun ratsuväkensä parhaalla osalla jo kävi heidän kimppuunsa. Tämän joukon ankara hyökkäys, joka kohtasi ruotsalaiset juuri kun nämä järjestäytyivät taisteluun, saattoi heidät sekasortoon; heidän rivinsä murtuivat ja ne työnnettiin jokeen saakka. Ruotsin kuningas kokosi ne piankin keskellä vettä yhtä helposti kuin olisi pitänyt katselmusta. Nyt hänen sotilaansa, marssien suljetummassa rivistössä kuin äsken, työnsivät marsalkka Stenaun takaisin ja etenivät tasangolle. Stenau näki, kuinka hänen joukkonsa olivat tyrmistyksissään; taitavana päällikkönä hän peräyttikin ne kuivalle paikalle, jota sivulta suojeli suo ja metsä, missä oli hänen tykistönsä. Maaperän edullisuus ja aika, jonka saksilaiset olivat saaneet tointuakseen ensi hämmästyksestään, antoi heille jälleen kaiken heidän rohkeutensa. Kaarle ei siekaillut käydä heidän kimppuunsa; hänellä oli mukanaan viisitoistatuhatta miestä, Stenaulla ja Kuurinmaan herttualla oli noin kaksitoistatuhatta, mutta koko tykistönä heillä oli vain yksi ainoa lavetiton rautakanuuna. Taistelu oli kiivas ja verinen; herttuan alta ammuttiin kaksi hevosta; hän tunkeutui kolmasti kuninkaan kaartin keskelle, mutta vihdoin hän suistui hevosensa selästä pyssynperän iskusta, jolloin hänen joukkonsa joutui epäjärjestykseen eikä enää riidellyt voitosta. Hänen kyrassierinsa saivat hänet töin tuskin pahasti kolhittuna ja puolikuolleena vedetyksi pois tungoksen keskeltä ja hevosten alta, jotka tallasivat häntä kavioillaan.

Voittonsa jälkeen Ruotsin kuningas riensi Kuurinmaan pääkaupunkiin Mitauhun. Kaikki tämän herttuakunnan kaupungit antautuivat hänen armoilleen; koko sotaretki oli pikemmin matkustus kuin valloitus. Hän samosi pysähtymättä Liettuaan, alistaen kaikki matkan varrella valtaansa. Hän tunsi hivelevää tyydytystä ja tunnusti sen itsekin saapuessaan voittajana samaiseen Birsenin kaupunkiin, jossa Puolan kuningas ja tsaari olivat muutamia kuukausia aikaisemmin vannoneet tuhoavansa hänet.

Juuri tässä kaupungissa hän päätti puolalaisten itsensä avulla syöstä Puolan kuninkaan valtaistuimelta. Kun hän täällä eräänä päivänä istui ruokapöydässä, miettien yksistään tätä yritystä ja noudattaen tavallista ankaraa raittiutta syvässä äänettömyydessään, ikäänkuin hautautuneena suuriin aatteihinsa, niin eräs saksalainen eversti, joka oli aterialla mukana, sanoi niin äänekkäästi, että muutkin sen kuulivat, että tsaarin ja Puolan kuninkaan ateriat tässä samassa paikassa olivat olleet hieman erilaisia kuin hänen majesteettinsa. "Niinpä kyllä", sanoi kuningas nousten, "mutta sitä helpommin minä häiritsenkin heidän ruuansulatustaan". – Todellakaan hän ei liioin viivytellyt ajattelemansa suunnitelman toimeenpanoa, sekoittaen nyt hiukan politiikkaakin aseittensa voimaan.

Puola, muinaisen Sarmatian osa, on hieman suurempi kuin Ranska, köyhempi väestöstä kuin se, mutta rikkaampi kuin Ruotsi. Sen kansa kääntyi kristinuskoon vasta noin seitsemänsataaviisikymmentä vuotta sitten. On perin omituista, että roomalaisten kieltä, jotka eivät kuitenkaan koskaan ole tunkeutuneet näille seuduille saakka, puhutaan tätä nykyä yksistään Puolassa; kaikki siellä puhuvat latinaa, vieläpä palvelijatkin. Tämä suuri maa on hyvin viljavaa, mutta sen asukkaat ovat sitä vähemmän toimeliaita. Ne käsityöläiset ja kauppiaat, joita nähdään Puolassa, ovat skotlantilaisia, ranskalaisia ja varsinkin juutalaisia. Viimemainituilla on siellä lähes kolmesataa synagogaa, ja jos he täällä vieläkin lisääntyvät, niin heidät kai ajetaan kerran pois Puolasta, kuten aikoinaan Espanjasta. He ostavat halvasta hinnasta maan tuotteet, viljan ja karjan, kauppaavat ne Danzigiin ja Saksaan ja myövät sitten kalliista hinnasta aatelismiehille niitä ylellisyystavaroita, joita nämä tuntevat ja rakastavat. Siten tämä mitä kauniimpien jokien kastelema, laitumista ja suolakaivoksista rikas, viljan peittämä maa pysyy yltäkylläisyydestään huolimatta köyhänä, koska sen kansa elää maaorjuudessa ja sen aatelisto on ylpeä ja laiska.

Sen hallitus on mitä uskollisin kuva vanhasta kelttiläisestä ja goottilaisesta hallituksesta, joka muutoin kaikkialla muualla parannettiin tai muunnettiin. Puola on ainoa valtio, joka on säilyttänyt tasavallan nimen yhdessä kuninkaallisen arvon kanssa.

Jokaisella aatelismiehellä on oikeus äänestää kuninkaanvaalissa ja mahdollisuus päästä itsekin kuninkaaksi. Tämä kaikista oikeuksista kaunein on liitetty mitä suurimpaan väärinkäytökseen: valtaistuin on näet melkein aina ostettavissa, ja kun puolalainen on harvoin tarpeeksi rikas voidakseen sen ostaa, on se monesti myöty muukalaisille. Aatelisto ja papisto puolustavat vapauttansa kuningastaan vastaan ja riistävät sen kansan muulta osalta. Koko kansa on siellä maaorjuudessa; sellainen on ihmiskunnan kohtalo, että kaikkialla, tavalla tai toisella, suuri enemmistö elää pienen vähemmistön ikeen alaisena! Täällä ei talonpoika kylvä itseään, vaan aatelista herraansa varten, jolle hän itse, hänen peltonsa ja hänen kättensä työ kuuluvat, ja joka voi hänet myödä, jopa surmatakin yhdessä karjansa kanssa. Aatelismies sen sijaan on riippuvainen ainoastaan itsestään. Jos häntä tahdotaan tuomita rikosasiassa, tarvitaan siihen koko kansan kokous; hänet voidaan vangita vasta sitten, kun hänet on tuomittu; niinpä hän ei juuri koskaan joudu rangaistavaksi. Täällä on paljon köyhiä aatelismiehiä, jotka antautuvat mahtavampiensa palvelukseen, saavat palkkaa ja toimittavat kaikkein halvimpiakin tehtäviä. Kuitenkin he mieluummin haluavat palvella vertaisiaan kuin rikastua kaupankäynnillä, ja ruokotessaan herrojensa hevosia he kunnioittavat itseään kuninkaitten valitsijain ja tyrannien tuhoojain arvonimellä.

Kun näkee Puolan kuninkaan kaikessa kuninkaallisen majesteettisuutensa komeudessa, niin luuleepa häntä Euroopan täysivaltaisimmaksi ruhtinaaksi; mutta juuri hän on sitä kaikkein vähimmin. Puolalaiset tekevät todella hänen kanssaan sen sopimuksen, jonka muiden kansain kesken käsitetään olevan voimassa hallitsijan ja alamaisten välillä. Itse kruunajaisissaan ja vannoessaan pitävänsä pacta conventa-säädökset Puolan kuningas päästää alamaisensa uskollisuudenvalasta siinä tapauksessa, että hän loukkaa tasavallan lakeja. Hän nimittää kaikki virkamiehet ja jakaa kaikki arvosijat ja kunniamerkit. Puolassa ei mikään muu ole perinnöllistä kuin maat ja aateluus. Yhtä vähän palatinuksen [palatinus merkitsi Puolassa maakunnan (palatinaatin) käskynhaltijaa, maaherraa. – Suom. muist.] kuin kuninkaan pojalla on mitään oikeutta isänsä arvoon, mutta kuninkaan ja tasavallan välillä on se suuri ero, että edellinen ei voi riistää mitään kerran antamaansa virkaa, kun sen sijaan jälkimäisellä on oikeus ottaa kuninkaalta hänen kruununsa, jos hän rikkoo valtion lakeja.

Vapaudestaan arka aatelisto myö kyllä usein äänensä, mutta harvoin kiintymyksensä. Tuskin he ovat valinneet kuninkaan, kun jo pelkäävät hänen kunnianhimoansa ja vehkeilevät häntä vastaan. Ne suurmiehet, jotka hän on nimittänyt ja joita hän ei voi erottaa, muuttuvat usein hänen vihollisikseen sen sijaan, että pysyisivät hänen kätyreinään. Ne, jotka ovat kiinnitetyt hoviin, ovat muun aateliston vihan esineenä, mistä on aina seurauksena kaksi puoluetta: moinen jako on mahdoton välttää, jopa tarpeellinenkin sellaisissa maissa, joissa tahdotaan pitää kuningas ja samalla säilyttää vapaus.

Kaikki, mikä koskee koko kansaa, järjestetään eduskunnassa, jolla on nimenä valtiopäivät, ja jossa ovat koolla senaatti ja joukko aatelismiehiä. Senaattoreja ovat palatinukset ja piispat; toisena osana eduskuntaa ovat jokaisen palatinaatin erikoisten säätykokouksien edustajat. Näissä suurissa kokouksissa johtaa puhetta Gnesenin arkkipiispa, Puolan primas ja kuningaskunnan sijaishallitsija välihallituksen (interregnumin) aikana, valtakunnan ensimäinen arvohenkilö kuninkaan jälkeen. Harvoin onkaan Puolassa muuta kardinaalia kuin hän, sillä kun roomalainen purppuraviitta ei anna mitään etuoikeutta senaatissa, täytyisi piispan, joka samalla olisi kardinaali, joko istua siellä vain senaattorinarvonsa mukaan tai luopua sen arvon suurista etuoikeuksista, joka hänellä on isänmaassaan, voidakseen pitää pystyssä vieraan kunnian vaatimuksia.

Kuningaskunnan lakien mukaan on valtiopäiviä pidettävä vuorotellen Puolassa ja Liettuassa. Edustajat siellä useinkin ratkaisevat asiansa sapeli kädessä kuten muinaiset sarmaatit, joista he polveutuvat, joskus myös täydessä humalassa, mitä pahetta sarmaatit eivät tunteneet. Jokainen aatelinen edustaja näillä valtiopäivillä nauttii samaa oikeutta kuin kansantribuunit Roomassa, nimittäin panna vastalauseensa senaatin lakeja vastaan. Yksi ainoa aatelismies, joka sanoo: "Kiellän", estää tällä yhdellä sanalla kaikkien muiden yksimieliset päätökset; ja jos hän lähtee pois siltä paikkakunnalta, missä valtiopäiviä pidetään, täytyy niidenkin hajota.

Tästä laista johtuvia häiriöitä vastaan on tapana käyttää vielä vaarallisempaa keinoa.

Puolassa on näet tavallisesti kaksi puoluetta. Kun yksimielisyys valtiopäivillä siten on mahdoton, niin kumpikin puolue järjestää oman konfederationsa, jossa asiat ratkaistaan äänten enemmistöllä, välittämättä vähemmistön vastalauseista. Nämä kokoukset, jotka oikeastaan ovat laittomia, mutta jotka käytäntö on laillistuttanut, pidetään kuninkaan nimessä, vaikkapa usein vastoin hänen suostumustaan ja etujaan, melkein samoin kuin liiga Ranskassa käytti hyväkseen Henrik III: n nimeä hänen kukistamisekseen, ja samoin kuin Englannin parlamentti, joka surmautti Kaarle I: n mestauslavalla, menetteli, asettamalla tämän ruhtinaan nimen kaikkien niiden päätösten alkuun, joita se teki hänen tuhoamisekseen. Kun sitten levottomuudet ovat päättyneet, on yleisten valtiopäivien asiana hyväksyä tai hylätä konfederatioiden tekemät päätökset. Voivatpa valtiopäivät kumotakin kaiken sen, mitä edelliset ovat päättäneet, samojen järkisyiden nojalla kuin yksinvaltaisissa valtioissa kuningas voi peruuttaa edeltäjänsä, vieläpä itsensäkin säätämät lait.

Aatelisto, joka laatii tasavallan lait, on myös sen sotavoimana. Tärkeissä tapauksissa se nousee ratsaille ja voi saada koolle yli sadantuhannen miehen vahvuisen joukon. Tämä suuri armeija, nimeltään "pospolita", liikkuu vaikeasti eikä sitä ole helppo johtaa. Elintarpeiden ja rehun saannin vaikeus tekee sen kykenemättömäksi pysymään kauan koossa. Siltä puuttuu kuri, kuuliaisuus ja kokemus; mutta sitä elähdyttävä vapauden rakkaus tekee sen aina pelottavaksi.

Sen voi voittaa tai hajoittaa, vieläpä voi jonkun aikaa pitää sitä orjuudessa, mutta kohta se pudistaa ikeen niskoiltaan. Puolalaiset itse vertaavatkin itseänsä ruokoon, jonka myrsky taivuttaa maahan, mutta joka tuulen lakattua puhaltamasta nousee jälleen pystyyn. Juuri tästä syystä heillä ei ole mitään varustettuja paikkoja; he tahtovat itse olla tasavaltansa ainoina vallituksina. He eivät koskaan salli kuninkaansa rakentaa linnoituksia, koska pelkäävät hänen käyttävän niitä vähemmän heidän suojakseen kuin heidän sortamisekseen. Heidän maansa onkin aivan avoin, lukuunottamatta paria tai kolmea rajalinnoitusta. Jos he siis sisäisissä tai ulkoisissa sodissaan päättävät pitää hallussaan jonkin paikan, täytyy heidän kaikessa kiireessä luoda maavallituksia, korjata vanhoja puoleksi raunioituneita muureja, kaivaa auki miltei umpeen menneitä vallihautoja, ja tavallisesti on kaupunki jo ehditty valloittaa, ennenkuin sen varustelu on päätetty.

Pospolita ei aina ole sotavalmiina maan puolustamiseksi; se kokoontuu vain valtiopäivien määräyksestä tai joskus kovan vaaran uhatessa pelkästään kuninkaan käskystä.

Puolan tavallisena suojana on sitävastoin vakinainen armeija, jonka tasavalta kustantaa. Siinä on kaksi osastoa, kumpikin oman ylikenraalinsa komennossa. Ensimäinen on Puolan osasto, jossa tulee olla kolmekymmentäkuusituhatta miestä; toisessa eli Liettuan osastossa on kaksitoistatuhatta miestä. Molemmat ylipäälliköt ovat riippumattomat toisistaan; vaikkapa he ovatkin kuninkaan nimittämät, ovat he toimistaan vastuunalaisia ainoastaan tasavallalle, ja heillä on korkein käskyvalta joukoissansa. Everstit ovat rykmenttiensä rajattomia käskijöitä; heidän asianaan on huolehtia niistä niin hyvin kuin voivat ja maksaa niille palkka. Mutta kun he itse harvoin saavat palkkansa, niin he hävittävät maata ja saattavat talonpojat perikatoon, tyydyttääkseen omaa ja sotamiestensä saaliinhimoa. Puolalaiset ylimykset esiintyvät näissä joukoissa loisteliaammin kuin kaupungeissa; heidän telttansa ovat kauniimmat kuin heidän talonsa. Ratsuväkenä, jota on kaksi kolmannesta armeijasta, on miltei yksinomaan aatelismiehiä; sen tunnusmerkkinä on hevosten kauneus ja pukujen sekä varuksien rikkaus.

Erittäinkin santarmit, jotka jakautuvat husaareihin ja panssariratsureihin, ovat aina useiden palvelijain seuraamia, jotka taluttavat heidän käsihevosiaan. Näillä taas on hopeaheloilla ja – nastoilla kaunistetut suitset, korukirjaillut satulat ja satulapatjat, kullatut ja joskus raskashopeiset jalustimet ja suuret satulaloimet turkkilaisten tapaan, joiden prameilua puolalaiset matkivat niin hyvin kuin voivat.

Niin korea ja loistoisa kuin tämä ratsuväki onkin, yhtä rappiolla oli silloin jalkaväki, huonosti puettu, huonosti asestettu, ilman säännönmukaisia vaatteita tai univormuja. Niin oli asian laita ainakin vuoden 1710 vaiheille saakka. Nämä jalkamiehet, jotka näyttävät kuljeksivilta tataareilta, sietävät ihmeteltävän sitkeästi nälkää, kylmää, vaivaa ja kaikkea sodan rasitusta.

Puolalaisissa sotamiehissä on vieläkin nähtävänä heidän esi-isiensä, muinaisten sarmaattien, luonne: yhtä vähän kuria, sama raivokkuus hyökkäyksessä, sama valmius pakoon ja taas taisteluun palajamiseen, sama murhaamisen kiihko, kun he ovat voittajina.

Puolan kuningas oli aluksi otaksunut, että nämä kaksi armeijaa tarpeen tullen taistelisivat hänen puolestaan, että puolalainen pospolita asestautuisi hänen käskystään ja että kaikki nämä sotavoimat yhdessä hänen alamaistensa, saksilaisten, ja hänen liittolaistensa, venäläisten, kanssa olisivat sellainen miespaljous, jonka edessä ruotsalaisten vähäinen lukumäärä ei uskaltaisi näyttäytyäkään. Mutta pianpa hän, nähtyään niin paljon vaivaa saadakseen kaikki nämä sotavoimat yhtaikaa koolle, huomasikin päinvastoin jäävänsä niitä vaille.

Tottuneena perintömaissaan rajattomaan valtaan hän uskoi kenties liiaksi voivansa hallita Puolaa samoin kuin Saksia. Jo hallituksensa alussa hän aiheutti tyytymättömyyttä; hänen ensimäiset toimenpiteensä suututtivat sitä puoluetta, joka oli vastustanut hänen valintaansa, ja vieroittivat melkein kaikki muut. Puola nurisi nähdessään kaupungeissaan pelkkää saksilaista varusväkeä ja rajoillansa vieraita joukkoja. Tämä kansakunta, joka on paljoa kiihkeämpi säilyttämään vapauttansa kuin innostunut ahdistamaan naapureitansa, ei suinkaan pitänyt kuningas Augustin sotaa Ruotsia vastaan ja hyökkäystä Liivinmaahan tasavallalle edullisena yrityksenä. Vaikeata onkin pettää vapaata kansaa, kun se arvostelee todellisia etujaan. Puolalaiset tunsivat, että jos tämä heidän suostumuksettaan aloitettu sota päättyisi onnettomasti, heidän kaikilta puolilta avoin maansa joutuisi Ruotsin kuninkaan saaliiksi, mutta jos se loppuisi onnellisesti, heidän oma kuninkaansa orjuuttaisi heidät, kun hän silloin Saksin ja Liivinmaan valtiaana puristaisi Puolan näiden kahden maan väliin.

Niinpä he, kun heillä oli nyt vaihtoehtona joko joutua oman valitsemansa kuninkaan orjiksi tai syystä suuttuneen Kaarle XII: n tuhottaviksi, kohottivat aivan yksiäänisen huudon tätä sotaa vastaan, jonka luulivat julistetuksi enemmän heitä kuin Ruotsia vastaan. He näkivät saksilaisissa ja venäläisissä vain orjuutuksensa välikappaleita. Pianpa he, nähdessään Ruotsin kuninkaan murtaneen tieltään kaiken vastarinnan ja etenevän voittoisine joukkoineen Liettuan sydämeen, napisivatkin hädissään hallitsijaansa vastaan yhä julkisemmin.