TOINEN KIRJA

Ihmeellinen ja äkillinen muutos Kaarle XII: n luonteessa. Kahdeksantoistavuotiaana hän käy sotaa Tanskaa, Puolaa ja Venäjää vastaan, päättää Tanskan-sotansa kuudessa viikossa, lyö kahdeksalla tuhannella ruotsalaisella kahdeksankymmentä tuhatta venäläistä ja hyökkää Puolaan. Puolan ja sen hallinnon kuvaus. Kaarle voittaa useita taisteluja, pääsee Puolan herraksi ja valmistautuu nimittämään sinne uuden kuninkaan.

Kolme mahtavaa ruhtinasta uhkasi siten Kaarle XII: n nuoruutta. Sodan valmisteluja koskevat huhut levittivät Ruotsissa hämmästystä ja säikähdyttivät valtakunnanneuvostoa. Suuret kenraalit olivat kuolleet; oli täysi syy pelätä pahinta nuoren kuninkaan johdossa, joka siihen saakka oli osoittanut vain huonoja puoliansa. Neuvostossa hän ei tehnyt koskaan juuri muuta kuin nosti säärensä ristiin pöydälle; hajamielisenä, välinpitämättömänä hän ei näyttänyt ottavan mihinkään osaa.

Neuvosto harkitsi hänen läsnäollessaan vaaraa, johon oli jouduttu; muutamat neuvosherrat ehdottivat myrskyn kääntämistä neuvottelujen avulla; silloin yhtäkkiä nuori ruhtinas nousee pystyyn, kasvoillaan päätöksensä tehneen korkeamman ihmisen vakavuus ja varmuus. "Hyvät herrat", hän sanoi, "olen päättänyt olla koskaan käymättä väärää sotaa, mutta myöskin olla lopettamatta oikeaa, ennenkuin viholliseni ovat tuhotut. Päätökseni on tehty: käyn sen kimppuun, joka ensimäisenä julistaa sodan, ja hänet voitettuani toivon voivani hieman pelottaa toisiakin." – Nämä sanat hämmästyttivät kaikkia noita vanhoja neuvosherroja: he katselivat toisiaan tohtimatta vastata. Vihdoin he, kummissaan siitä, että heillä oli moinen kuningas ja häveten toivoa vähemmin kuin hän, ottivat ihmetellen vastaan hänen sotaa koskevat määräyksensä.

Yllätys tuli vielä suuremmaksi, kun nähtiin hänen heti paikalla luopuvan nuoruuden viattomimmistakin huvituksista. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän ryhtyi sotavalmistuksiin, hän aloitti aivan uuden elämän, josta hän sittemmin ei koskaan hetkeksikään poikennut. Ajatellen alituisesti Aleksanteria ja Caesaria hän päätti jäljitellä näitä kahta valloittajaa kaikessa muussa paitsi heidän vioissaan. Hän ei tahtonut enää tietää mitään komeudesta, leikeistä tai huvituksista; hän supisti ateriansa mitä suurimpaan kohtuullisuuteen. Hän oli rakastanut komeita pukuja; tästedes hän pukeutui aivan kuin halpa sotilas. Oli luultu hänen olleen kiintynyt erääseen hovinsa naiseen; olkoonpa tämän jutun laita miten tahansa, totta ainakin on, että hän nyt ainiaaksi kieltäytyi naisista, ei ainoastaan pelosta joutua heidän talutusnuoraansa, vaan myös halusta antaa siinä esimerkkiä sotilailleen, joita hän tahtoi pitää mitä ankarimmassa kurissa; kenties myös turhamaisuudesta olla ainoa kaikkien kuninkaiden joukossa, joka kykeni hillitsemään niin vaikeasti masennettavan taipumuksen. Samoin hän päätti pidättyä viinistä koko vastaisen elämänsä ajan. Jotkut ovat vakuuttaneet minulle, että hän teki mainitun päätöksen voittaakseen täydellisesti luontonsa ja lisätäkseen uuden hyveen sankarimaisuuteensa. Useimmat ovat kuitenkin vakuuttaneet minulle, että hän tahtoi siten rangaista itseään erään sopimattoman hurjistelun vuoksi ja häväistyksen johdosta, jonka hän pöydässä äitinsä, kuningattaren, läsnäollessa oli tuottanut eräälle naiselle. Jos asianlaita on sellainen, niin tämä itsensä tuomitseminen ja tämä kieltäytyminen, johon hän alistui koko elämänsä ajaksi, osoittavat sankaruutta, joka ei ole vähemmän ihmeteltävää.

Hän aloitti sodan vakuuttamalla langolleen, Holsteinin herttualle, apuansa. Heti lähetettiin kahdeksantuhatta miestä Holsteinin naapurimaakuntaan Pommeriin suojelemaan herttuaa tanskalaisten hyökkäyksiltä. Herttua tarvitsikin tukea, sillä tanskalaiset olivat jo havitelleet hänen maitansa, valloittaneet hänen linnansa Gottorpin ja piirittivät parhaillaan itsepintaisesti hänen kaupunkiaan Tönningeniä, jonka luo Tanskan kuningas oli mieskohtaisesti saapunut nauttimaan varmaksi luulemastaan valloituksesta. Tämä kipinä uhkasi sytyttää liekkiin koko Saksan valtakunnan. Yhdeltä puolelta marssivat Puolan kuninkaan saksilaiset joukot, Brandenburgin, Wolfenbüttelin ja Hessen-Kasselin rykmentit, yhtyäkseen tanskalaisiin; toiselta puolelta Ruotsin kuninkaan kahdeksantuhatta miestä ynnä Hannoverin ja Cellen joukot kiirehtivät herttuan avuksi.

Holsteinin pienen maan ollessa siten sotanäyttämönä ilmestyivät Englannin ja Hollannin laivastot Itämerelle. Nämä kaksi valtaa olivat tanskalaisten rikkoman Altonan sopimuksen takaajia; nyt he kiiruhtivat Holsteinin ahdistetun herttuan avuksi, koska Tanskan kuninkaan mahdin suureneminen ei soveltunut heidän kauppaetuihinsa. He tiesivät tanskalaisten Juutinrauman isäntinä tulevan raskaasti verottamaan kauppaa käyviä kansoja, kunhan vain tuntisivat itsensä kyllin voimakkaiksi, voidakseen tehdä sen rankaisematta. Tämä harrastus on pitkät ajat saattanut Englannin ja Hollannin, mikäli se heille on ollut mahdollista, pitämään yllä tasapainoa pohjoismaisten ruhtinaitten kesken. He liittyivät sentähden nyt Ruotsin nuoreen kuninkaaseen, kun tämä näytti olevan vaarassa joutua niin monien yhtyneitten vihollisten muserrettavaksi, ja auttoivat häntä siitä samasta syystä, jonka vuoksi häntä ahdistettiinkin, koska näet luultiin, ettei hän kykenisi puolustautumaan.

Hän oli metsästämässä karhuja, saadessaan tiedon saksilaisten hyökkäyksestä Liivinmaahan; hän harjoitti tätä urheilua yhtä uudella kuin vaarallisellakin tavalla. Siinä ei käytetty mitään muita aseita kuin haarukkamaisia seipäitä puihin kiinnitetyn verkon takana. Tavattoman suuri karhu hyökkäsi kerran suoraan kuninkaan kimppuun, joka pitkällisen ottelun perästä, verkon ja seipään avulla, kaatoi sen maahan. On myönnettävä, että kuullessaan moisista seikkailuista, kuningas Augustin ihmeellisistä voimista ja tsaarin matkoista, luulee siirtyneensä Herkuleen ja Theseuksen aikoihin.

Hän lähti ensimäiselle sotaretkelleen 8 päivänä toukokuuta, uutta lukua, v. 1700, jättäen Tukholman, jonne hän ei enää koskaan palannut. Ääretön kansanpaljous saattoi häntä aina Karlskronan satamaan saakka, toivottaen hänelle onnea, vuodattaen kyyneleitä ja ihastellen häntä. Ennen Ruotsista lähtöään hän asetti Tukholmaan useista senaattoreista muodostetun puolustusneuvoston. Tämän toimikunnan tuli pitää huolta kaikesta, mikä koski laivastoa, sotajoukkoa ja maan linnoituksia. Koko senaatin tuli väliaikaisesti johtaa kaikkia muita valtakunnan sisäisiä asioita. Saatuaan täten valtakunnassaan kaikki varmaan järjestykseen hän koko sielullaan, vapaana kaikista muista huolista, antautui yksinomaan sota-asioihin. Hänen laivastoonsa kuului neljäkymmentäkolme alusta; siinä, johon hän itse nousi ja jonka nimi oli Kuningas Kaarle, oli satakaksikymmentä kanuunaa. Kreivi Piper, hänen pääministerinsä, ja kenraali Rehnsköld astuivat laivaan hänen kanssaan. Pian hän tapasi liittolaisten merivoimat. Tanskan laivasto vältti taistelua ja salli noiden kolmen yhtyneen laivaston lähestyä niin likelle Köpenhaminaa, että he voivat ampua sinne muutamia pommeja.

On varmaa, että juuri kuningas itse nyt ehdotti kenraali Rehnsköldille maallenousua ja Köpenhaminan saartamista maan puolelta, samalla kun se oli saarroksissa merenkin puolelta. Rehnsköld hämmästyi moista ehdotusta, joka osoitti yhtä suurta taitavuutta kuin rohkeuttakin nuoressa ja kokemattomassa ruhtinaassa. Pian oli kaikki kunnossa maallenousua varten. Annettiin käsky viedä laivoihin viisituhatta Ruotsin rannikolla majailevaa miestä, jotka nyt liitettiin jo ennestään laivastossa oleviin joukkoihin. Kuningas jätti suuren laivansa ja astui kepeähköön fregattiin. Aluksi laskettiin kolmesataa krenatööriä pienissä pursissa kulkemaan edellä. Näiden pursien välissä matalakulkuiset veneet kuljettivat risukimppuja, hirsipaalustoja ja vallintekijäin työkaluja. [Suojuslaitteita, jotka vastaavat nykyajan piikkilanka-aitoja. Noin 5-6 m pituisen hirren läpi oli pistelty ristiin teräväkärkisiä, usein rautapiikeillä varustettuja paaluja ("espanjalainen ratsuri"). – Suom. muist.] Viisisataa valiomiestä seurasi toisissa pursissa. Sitten tulivat kuninkaan sotalaivat ynnä kaksi englantilaista ja kaksi hollantilaista fregattia, joiden piti kanuunoillaan suojella maallenousua.

Tanskan pääkaupunki Köpenhamina sijaitsee Seelannin saarella, keskellä kaunista tasankoa, kaakkoon Juutinraumasta ja länteen Itämerestä, missä silloin oli Ruotsin kuningas. Nähdessään laivojen odottamattoman liikehtimisen, joka ennusti maallenousua, asukkaat laivastonsa toimettomuudesta ja ruotsalaisten laivojen liikkeistä tyrmistyneinä katselivat pelon vallassa, mihin paikkaan hirmumyrsky purkautuisi. Kaarlen laivasto pysähtyi vastapäätä Humblebekiä, seitsemän penikulmaa Köpenhaminasta. – Tanskalaiset kokosivat heti ratsuväkensä tähän kohtaan. Nostoväkeä sijoitettiin paksujen rintasuojusten taa, ja ne tykit, jotka voitiin kuljettaa paikalle, suunnattiin ruotsalaisia kohti.

Kuningas jätti nyt fregattinsa asettuakseen ensimäiseen purteen kaartinsa etunenään. Ranskan lähettiläs oli silloin hänen seurassaan.

"Herra lähettiläs", sanoi kuningas hänelle latinaksi, sillä hän ei tahtonut milloinkaan käyttää ranskaa, "teillä ei ole mitään tekemistä tanskalaisten kanssa, suvaitkaa siis pysyä loitommalla". – "Sire", vastasi kreivi de Guiscard hänelle ranskaksi, "herrani kuningas on määrännyt minut oleskelemaan teidän majesteettinne läheisyydessä; rohkenen olettaa, että te ette juuri tänään karkoita minua hovistanne, joka ei milloinkaan ole ollut niin loistava".

Näin sanoen hän tarjosi kätensä kuninkaalle, joka hyppäsi purteen, johon myöskin kreivi Piper ja lähettiläs astuivat. Laivatykkien ammunnan suojellessa maihinnousua mentiin eteenpäin. Maihinnousuveneet olivat enää ainoastaan kolmensadan askeleen päässä rannasta. Kaarle XII, malttamatta odottaa, kunnes olisi ehditty päästä kylliksi lähelle rantaa, hyppäsi purrestaan mereen miekka kädessä, veden ulottuessa häntä vyötäisiin. Hänen ministerinsä, Ranskan lähettiläs, upseerit ja sotamiehet seurasivat heti esimerkkiä ja lähestyivät rantaa, huolimatta muskettitulen kuulasateesta. Kuningas, joka ei vielä koskaan elämässään ollut kuullut musketinkuulien vinkunaa, kysyi päämajoitusmestari Stuartilta, joka sattui olemaan hänen vieressään, mitä tuo hieno viuhina oli, jonka hän kuuli korvissansa.

"Se on niiden pyssynkuulien vinkunaa, joita ammutaan meitä kohti", vastasi majoitusmestari. – "Hyvä!" sanoi kuningas, "se on vastedes oleva minun musiikkiani". – Samassa tuokiossa majoitusmestari, joka juuri oli selittänyt musketinkuulien vinkunaa, sai niistä yhden olkaansa, ja eräs luutnantti kaatui hengetönnä kuninkaan toisella sivulla.

On tavallista, että ne joukot, joiden kimppuun käydään heidän varustuksissaan, tulevat lyödyiksi, koska hyökkääjät aina ovat täynnä hurjaa intoa, jota eivät voi tuntea ne, jotka vain puolustautuvat, ja koska vihollisen odottaminen vallitusten takana useinkin on vain oman heikommuuden ja vihollisen voimakkaammuuden tunnustamista. Tanskalainen ratsuväki ja nostoväki pakenivat heikon vastarinnan jälkeen. Päästyään heidän varustustensa herraksi kuningas heti heittäytyi polvilleen kiittääkseen Jumalaa aseittensa ensimäisestä menestyksestä. Hän laitatti heti varustuksia kaupungin puolelle ja merkitsi itse leiripaikan. Samalla hän lähetti laivansa Skooneen, joka on Kööpenhaminaa lähinnä oleva Ruotsin osa, hakemaan sieltä yhdeksäntuhatta miestä apuväkeä. Kaikki asianhaarat liittoutuivat suosimaan Kaarlen malttamattomuutta: nuo yhdeksäntuhatta miestä seisoivat rannalla valmiina astumaan laivoihin, ja jo seuraavana päivänä myötäinen tuuli toi ne hänelle avuksi.

Kaikki tämä oli tapahtunut tanskalaisen laivaston näkyvissä, joka ei ollut rohjennut lähestyä. Säikähtynyt Köpenhamina lähetti heti valtuutettuja kuninkaan luo pyytämään, ettei hän pommittaisi kaupunkia. Hän otti heidät vastaan ratsain kaartinrykmenttinsä etunenässä; valtuutetut laskeutuivat polvilleen hänen edessään. Hän määräsi kaupungin maksamaan 400,000 riikintaaleria pakkoveroa ja käski tuoda leiriinsä kaikenlaatuisia elintarpeita, jotka lupasi säntillisesti maksaa. Hänelle tuotiinkin elintarpeita, koska oli täytymys totella, mutta ei ollenkaan osattu odottaa, että voittajat suvaitsisivat niistä suorittaa korvauksen. Tuojat hämmästyivätkin kovin, kun armeijan halvimmatkin sotamiehet maksoivat heille kaikesta runsaasti ja viipymättä.

Jo kauan aikaa oli Ruotsin sotajoukoissa vallinnut sellainen kuri, joka melkoisesti oli edistänyt heidän voittojansa; nuori kuningas vielä kovensi sen ankaruutta. Sotamies ei olisi uskaltanut kieltäytyä maksamasta ostoksiaan, vielä vähemmän lähteä ryöstelemään, eipä edes poistua leiristä. Lisäksi hän tahtoi, että hänen joukkonsa eivät voiton jälkeen ryhtyisi ryöstämään kuolleita, ennenkuin olivat saaneet siihen luvan, ja helposti hän saikin aikaan, että tätä määräystä toteltiin. Kahdesti päivässä pidettiin hänen leirissään aina rukoushetki: kello seitsemän aamulla ja kello neljä iltapäivällä. Itse hän ei koskaan laiminlyönyt olla silloin läsnä ja siten antaa sotamiehilleen esimerkkiä hurskaudesta, joka aina vaikuttaa ihmisiin, kun nämä eivät epäile siinä mitään ulkokultaisuutta. Hänen leirissään, jossa vallitsi parempi järjestys kuin Köpenhaminassa, oli kaikkea yltäkylläisesti. Talonpojat möivät mieluummin ruokatavaransa ruotsalaisille, vihollisilleen, kuin tanskalaisille, jotka eivät niistä maksaneet niin hyvin. Kaupungin porvarien täytyikin useammin kuin kerran tulla Ruotsin kuninkaan leiriin etsimään elintarpeita, joita ei ollut saatavissa heidän toreiltaan.

Tanskan kuningas oli silloin Holsteinissa, jonne hän näytti lähteneen ainoastaan lakkauttamaan Tönningenin piiritystä. Hän näki vihollislaivojen peittävän Itämerta, nuoren valloittajan olevan jo Seelannin herrana ja valmiina valtaamaan hänen pääkaupunkinsa. Hän julistutti alueillaan, että ne, jotka tarttuivat aseihin ruotsalaisia vastaan, pääsisivät vapaiksi maaorjuudesta. Tämä julistus oli sangen tärkeäarvoinen maassa, joka aikaisemmin oli ollut vapaa ja jossa nykyään kaikki talonpojat, vieläpä paljon porvaristoakin ovat maaorjia. Kaarle käski ilmoittaa Tanskan kuninkaalle käyvänsä sotaa ainoastaan pakoittaaksensa hänet rauhantekoon; hänen tuli siis pian sallia Holsteinin herttuan päästä jälleen oikeuksiinsa, tai muutoin hän saisi nähdä Köpenhaminan tuhottuna ja kuningaskuntansa alttiina tulelle ja verelle. Tanskalainen oli kovin onnellinen siitä, että oli tekemisissä voittajan kanssa, joka näytti harrastavan vain oikeutta. Niinpä kokoonnuttiinkin neuvottelemaan Traventhalin kaupunkiin Holsteinin rajalle. Ruotsin kuningas ei suvainnut, että ministerien taito pääsisi viivyttämään asiain käsittelyä; hän tahtoi, että rauhanteko kävisi yhtä nopeasti kuin hänen maihinnousunsa Seelantiin. Todellakin saatiin sopimus aikaan 5 p: nä elokuuta Holsteinin herttuan eduksi, joka sai korvauksen kaikista sotakuluistaan ja vapautui ahdistajastaan. Ruotsin kuningas ei tahtonut mitään itselleen, hän oli tyytyväinen siihen, että oli pelastanut liittolaisensa ja nöyryyttänyt vihollisensa. Siten Kaarle XII, kahdeksantoistavuotiaana, aloitti ja lopetti tämän sodan vähemmässä kuin kuudessa viikossa.

Aivan samaan aikaan Puolan kuningas saartoi Liivinmaan pääkaupungin Riian, ja tsaari samosi idästä päin lähes sadantuhannen miehen etunenässä. Riikaa puolusti vanha ruotsalainen kenraali, kreivi Dahlberg, jossa kahdeksankymmenvuotiaana yhtyi nuorukaisen palavaan intoon kuudenkymmenen sotaretken kokemus. Kreivi Flemming, sittemmin Puolan ministeri, yhtä etevä soturina kuin hallitusmiehenä, ja liiviläinen Patkul jouduttivat yhdessä piiritystä kuninkaan nähden. Mutta useista piirittäjäin saavuttamista eduista huolimatta vanhan kreivi Dahlbergin kokeneisuus teki heidän ponnistuksensa tyhjiksi, ja Puolan kuningas olikin epätoivoinen kaupungin valloitukseen nähden. Vihdoin hän käytti tilaisuutta luopuakseen kunnialla piirityksestä. Riika oli näet täynnä hollantilaisille kuuluvia tavaroita. Hollannin yleis-eduskunta käski kuningas Augustin luona olevan lähettiläänsä tehdä asiasta hänelle esityksiä, ja Puolan kuningasta ei tarvittukaan kauan rukoilla. Hän suostui lakkauttamaan piirityksen mieluummin kuin tuottamaan pienintäkään vahinkoa liittolaisilleen, jotka puolestaan eivät ollenkaan hämmästyneet tätä hyväntahtoisuuden puuskaa, johon he itse olivat todellisena syynä.

Päättääksensä ensimäisen sotaretkensä Kaarle XII: lla ei siis enää ollut muuta tehtävää kuin marssia Pietari Aleksejevitshia vastaan, joka tahtoi kilpailla hänen kanssaan kunniasta. Hän oli tälle sitäkin enemmän suutuksissaan, kun Tukholmassa vielä oli kolme moskovalaista lähettilästä, jotka vastikään olivat vannoneet rikkomattoman rauhan uudistamisen. Hän, joka harrasti mitä ankarinta rehellisyyttä, ei voinut ymmärtää, miten tsaarin tapainen lainsäätäjä voi leikitellä niin pyhän ja korkean asian kanssa. Nuori ruhtinas oli kunniantunnossaan sitä mieltä, ettei kuninkaita varten saanut olla eri moraalia kuin yksityisille. Venäjän tsaari oli sillä välin julkaissut manifestin, jonka hän paremminkin olisi saanut jättää julkaisematta. Siinä hän mainitsi sodankäyntijulistuksensa syyksi, ettei hänelle ollut osoitettu kylliksi kunnioitusta, kun hän incognito [tuntematonna, salanimellä. – Suom. muist.] matkusti Riian kautta, ja että hänen lähettiläilleen oli myöty elintarpeita liian kalliista hinnasta. Nämä olivat ne valitukset, joiden vuoksi hän antoi kahdeksankymmenen tuhannen miehen hävittäen hyökätä Inkerinmaahan.

Hän ilmestyi Narvan eteen tämän suuren armeijan¹¹