Karkuri

Sittenkuin kirjoitin edelliset sivut, meillä on ollut vähäinen surullinen tapaus Alhambrassa, joka on synkistyttänyt Doloresin iloisia kasvoja. Tällä pienellä tytöllä on naisellinen intohimo kaikenlaisiin kotieläimiin, ja yksi Alhambran rapistuneita kartanoita on täynnä näitä hänen lemmikkejänsä. Komea riikinkukko kanansa kanssa näyttävät pitävän kuninkaallista valtikkaa paisuneille kalkkunoille, härskyville piskukanoille ja tavallisten kukkoin ja kanain roistojoukolle. Mutta Doloresin paraana ilona oli kuitenkin, joku aika tätä ennen, kaksi nuorta kyyhkystä, jotka äskettäin olivat käyneet pyhään aviosäätyyn ja hänen suosiostaan tunkeneet pois erään keltakailavan kissan poikinensa.

Asunnoksi, jossa heidän piti aloittaa taloutensa, oli hän valmistanut erään vähäisen kamarin köökin vieressä, jonka akkuna oli muutamalle hiljaiselle Maurilaiselle pihalle päin. Tässä elelivät he onnellisessa tietämättömyydessä siitä että löytyi toinenkin maailma tuonnempana kartanoa ja sen päivänpaisteisia kattoja. Ei milloinkaan ollut heidän mieleensä juolahtanut lähteä harjan yli liitelemään, tahi aina tornin huipuille asti lentämään. Heidän onnellinen yhteytensä siunattiin viimein kahdella täplittömällä ja lumivalkealla munalla, heidän pienen emäntänsä sanomattomaksi iloksi. Ei mikään saattanut kiitettävämpää olla, kuin nuorten äskennaineiden käytös tässä hupaisessa tilassa. He makasivat vuorottain pesässä, kunnes munat olivat pojiksi haudotut, ja niin kauan kuin höyhenettömät pienokaiset tarvitsivat lämpöä ja suojaa; toisen näin maatessa, meni toinen ruokaa hankkimaan ja toikin sitä aina varalta.

Tämä aviollinen onnellisuus sai aivan äkkiä kovan kolauksen. Muuanna aamuna, kun Dolores antoi koirakselle ruokaa, pisti hänen päähänsä antaa sen vähän maailmalle tirkistellä. Hän avasi sentähden yhden akkunan, joka oli Darron laksoon päin, ja nakkasi sen tuota pikaa Alhambran muurien yli. Ensi kerran elämässään piti hämmästyneen linnun koetella siipiensä voimaa. Hän aleni laksoon, kohosi sitten äkisti korkeuteen ja laukuili miltei pilvien tasalla. Ei ollut hän koskaan ennen näin korkealle kohonnut, eikä näin mielikseen lennellyt, ja niinkuin tapa on nuoren tuhlarin, joka äsken on päässyt tavaraansa hallitsemaan, samoin näytti tämä rajaton vapaus ja ääretön liikkumatila huimaavan hänen päätänsä. Kaiken päivän oli hän, vallattomasti lennellen, liidellyt tornista torniin, puusta puuhun. Turhia olivat kaikki yritykset katoille ripoitetulla ruoalla houkutella häntä takaisin; hän näytti kokonansa unhottaneen itsensä, hellän puolisonsa ja höyhenettömät pienokaisensa. Lisäksi Doloresin hätään oli kaksi Palomas ladrones eli viete-kyyhkyä, joiden luontoon kuuluu eksyneiden kyyhkyin vietteleminen, ruvennut hänelle toveriksi. Niinkuin moni kevytmielinen nuorukainen, ensiksi maailmaan astuessaan, näyttää karkuri oikein ihastuneen noihin kavaloihin, mutta pahatapaisiin kumppaneihin, jotka ovat luvanneet tehdä häntä tunnetuksi maailmassa ja saattaa häntä seuroihin. Hän on leijaillut heidän kanssansa kaikkein Granadan kattoin ja tornien yli. Ukon-ilma on alkanut kaupungin päällä, mutta ei ole hän vielä sittenkään kotiin palannut; yö on tullut, eikä näy häntä vieläkään. Lisäksi kaikkeen tähän onnettomuuteen on naaras, joka useita tuntia on maannut pesässä, lähtenyt hakemaan uskotonta puolisoaan, mutta jäi niin kauaksi pois, että pienokaiset, lämpimän ja äitillisen rinnan suojeluksen puutteessa, ovat kuolleet. Hiljan illalla sanottiin Doloresille, että poislentänyt lintu oli nähty Generalifen tornilla. Nyt on sattumus niin sallinut, että tämän vanhan palatsin Administradorillakin (hoitajalla) on kyyhkyis-lakka, jonka asukkaissa kaksi tahi kolme noita viete-kyyhkyjä sanotaan olevan, jotka ovat kaikkein likeisten kyyhkyis-ystäväin kauhistus. Dolores arvasi hetikohta, että nuot kaksi siivellistä viettelijää, jotka oli nähty hänen karkurinsa seurassa, olivat Generalifen kyyhkyislakasta kotoisin. Nyt pidettiin sotaneuvoittelua Tia Antonian kamarissa. Generalife on Alhambrasta kokonansa erinäinen alue, jonkatähden myös vallitsi jonkunlainen arkatuntoisuus, jos ei juuri kateus, niiden hoitajain kesken. Siis päätettiin lähettää Pepe, tuo änkyttävä puutarhanrenki, asiamiehenä Administradorin luokse, vaatimaan, että jos sen ja senlainen karkuri ilmaantuis hänen alueelleen, se hetikohta, Alhambran alamaisena, annettaisiin ulos. Pepe lähti heti matkaan, valtavälitys-asialleen, kuunvaloisten lehtoin ja lehtokujain kautta, mutta palasi tunnin perästä, tuoden sen surullisen sanoman, ettei sen näköistä karkuria ollutkaan Generalifen kyyhkyis-lakassa. Päällysmies oli kumminkin, virkansa pyhyyden puolesta, juhlallisesti luvannut, että jos sen-näköistä irtolaista nähtäisiin, vaikka sydänyöllä, hän hetikohta panettais sen kiini ja vankina lähettäis pienelle mustasilmäiselle valtiattarelleen jälleen.

Tällainen on nyt tämä surullinen tapaus, joka on nostanut niin paljon levottomuutta ja surua koko palatsissa ja tuottanut toivottomalle Doloresille unettoman yön.

"Suru kestää yön," sanoo sananlasku, "mutta ilo tulee aamulla". Ensimmäinen esine joka silmiäni kohtasi, kun aamulla lähdin kamaristani, oli Dolores, karkuri-kyyhky käsissään, ja silmät iloisina. Kyyhky oli varhain aamulla ilmaantunut katon harjalle, lennellyt arkana katolta katolle, mutta viimein akkunan kautta sisään, ja antaunut vangiksi. Kuitenkaan ei hän juuri voittanut luottamusta paluullansa; sillä hulmius, jolla hän söi mitä eteen pantiin, osoitti että hän, samoin kuin tuhlaajapoika, pelkästä näljästä oli häätynyt kotiin palaamaan. Dolores torui häntä hänen vilpillisestä käytöksestään, antaen hänelle kaikenlaisia rumia nimityksiä, vaikka hän, naisten tapaan, kaiken tämän ohessa likisti häntä hellästi rintaansa vasten ja ehtimiseen suuteli häntä. Kuitenkin havaitsin hänen olleen niin varuisan että oli leikannut hänen siipensä lyhyemmiksi, pannaksensa esteen kaikille toistaisille huviretkille; jonka varokeinon mainitsen ainoastaan niiden vuoksi, joilla on huikentelevaiset rakastajat taikka siellä täällä häälyväiset aviomiehet. Useamman kuin yhden terveellisen opetuksen sopii ottaa Doloresin ja hänen koiraskyyhkynsä historiasta.

Kirjantekijän kamari

Päätettyäni ruveta Alhambrassa asumaan, sisustettiin toinen rivin pää tyhjiä, nykyistä tekolaatua olevia kamareita, jotka olivat aiotut kuvernöörille asuinhuoneiksi, minua varten. Ne olivat palatsin etupuolessa ja sieltä näki esplanaadille (kävelimölle); toisella puolen ne olivat vieretysten useiden pienten, osittain Maurilaisten osittain uudempain kamarien kanssa, joissa Tia Antonia perheensä kanssa asui, ja päättyivät isoon huoneesen, jota tämä kelpo vanhus käytti vierashuoneena ja köökinä. Maurilaisten aikana se oli ollut vähän loistoisakin; mutta nurkkaan oli, niinkuin jo mainitsin, tehty tulisija, jonka savu oli liannut seinät, melkein kokonansa soaissut koristeet ja tehnyt koko huoneen synkän näköiseksi. Näistä synkistä kamareista tultiin ahtaan, pimeän käytävän ja yhtä pimeiden kiertoportaiden kautta alas erääsen Comares'in tornin soppeen; kun tästä oli hamuillen päästy ja eräs ovi pohjalla avattu, hätäytti silmää yhtäkkiä loisto mitä huikaisevinta laatua, kun, tuo Albercan kartanolla poriseva kaivo kimeltelevine suihkuineen edessämme, astuimme hohtavaan vierashuoneesen lähettien salin ulkopuolella.

Minä olin pahoillani siitä että olin tullut majoitetuksi uuden-aikaiseen kamariin palatsin etupuolessa, ja minun teki mieleni linnoittaa itseni juuri rakennuksen sisimmäiseen osaan. Vaeltaissani muuanna päivänä noissa Maurilaisissa saleissa, löysin eräässä kaukaisessa salissa oven, jota en ollut ennen huomannut, ja joka epäilemättä vei avaroihin, mutta yleisölle suljettuihin huoneisin.

Tässä on siis salaisuus, ajattelin minä; tässä linnan noiduttu kylkirakennus. Avaimen sain kuitenkin ilman mitään vastusta, ovi vei tyhjään kamari-riviin, joka oli Europalaista rakennuslaatua, vaikka rakettu Maurilaisen lakikäytävän päälle, pitkin Lindaraxan pientä puutarhaa. Siinä oli kaksi korkeata huonetta, joiden katot olivat seeteripuusta, ja joissa oli taidollisesti tehtyjä hedelmä- ja kukkakoristeita, kummallisia naamareita ja kasvoja, mutta monessa kohden turmeltuja ja rapistuneita. Selvästi näkyi että seinät muinaisina aikoina olivat olleet peitetyt damasti-tapeteilla; nyt ne olivat ihan paljaat ja tuhritut itserakkaiden matkailijain vähäpätöisillä nimillä; akkunat, jotka olivat puitteettomina ja tuulen ja ilman käytävinä, olivat Lindaraxan puutarhaan päin, ja pomeranssi- ja sitruunapuut ojensivat koukertelevia haarojansa huoneisin. Näistä kamareista tultiin kahteen saliin, joista niinikään näki puutarhaan, mutta jotka olivat vähää matalammat. Katot olivat koristetut hedelmäkoreilla ja kukkakiehkuroilla, jokseenkin taitavasti maalatuilla ja jotensakin hyvästi säilyneillä. Seinätkin olivat olleet kalkille-maalauksilla koristetut Italian laatuun, mutta nämät olivat nyt lähimmittäin soentuneet, ja akkunat olivat yhtä rappioisessa tilassa kuin muissakin huoneissa. Näiden kummallisten huoneiden rivi loppui avonaiseen kalteriin, rintavastimilla varustettuun. Kaikissa näissä huoneissa olivat koristeet niin erinomaisen sievät ja kauneudentuntoa osoittavaiset, ja niiden asemassa oli jotain niin omituista, pitkin tuota yksinäistä puutarhaa, että minun teki kovin mieli tulla tuntemaan niiden historiata. Minä kuulin kysyttyäni, eitä Italialaiset taideniekat olivat ne sisustaneet alulla mennyttä vuosisataa, siihen aikaan kun Filippi V: ttä ja kaunista Elisabettia Parmasta odotettiin Alhambraan, ja että kuningatar hovinaisineen oli niissä asunut. Yksi korkeimmista huoneista oli ollut hänen makuukamarinsa, josta kaitaiset, nyt umpeen muuratut portaat, veivät erääsen lumoavaiseen Belvedere'hen (Ihantolaan), joka alkujaan oli ollut Maurilaisten sulttanittarien kalteri, mutta sitten oli laitettu syrjäkammioksi kauniille Elisabetille, jonkatähden sitä vielä sanotaan kuningattaren tocador'iksi eli vaatetushuoneeksi. Mainitusta makuukamarista näki eräästä akkunasta Generalifelle ja sen lehtimajoille: erään toisen akkunan alla porisi alabasteri-lähde Lindaraxan puutarhassa. Tämä puutarha paluutti muistiini erään vielä kaukaisemman aikakauden, jolloin kauneus täällä vallitsi: Maurilaisten sulttanittarien ajat.

"Kuinka ihana tämä puutarha on," sanoo muuan Arabialainen päällekirjoitus, "jossa maan kukat kilpailevat taivaan tähtien kanssa! Mitä sopii verrata tämän alabasteri-lähteen vesisäiliöön, joka on täynnä kristallin-kirkasta vettä! Ainoastaan täysikuuta, pilvettömällä taivaalla paistaessaan."

Vuosisatoja on kulunut, ja mitä on tähteenä tästä katoavaisen kauneuden näyttämöstä? Lindaraxan puutarha on vieläkin kukkasilla kaunistettuna; lähde näyttää vieläkin kristallinkirkasta peiliään, se on tosi; alabasteri on kadottanut valkoisuutensa, ja vesisäiliö sen alapuolella, roskaruohoon peittynyt, on muuttunut sisiliskoin ja hyönteisten pesäpaikaksi; mutta juuri nämät ajan raiskaukset ylensivät paikan miellytystä, ja puhuivat vastustamattomasti tuosta katoovaisuudesta, joka on ihmisen ja kaikkein tekoin muuttumaton osa. Itse autioisuuskin näissä kamareissa, jotka muinoin olivat uljaan ja ihastuttavan Elisabetin asuntona, liikutti enemmin mieltäni ja kelpasi minulle paremmin, kuin jos olisin katsellut niitä muinaisessa loistossaan, hohtavan hovin kaikessa komeudessa välkkyvinä. Minä päätin hetikohta valita yhden näistä huoneista asunnokseni.

Tämä päätökseni kummastutti suuresti Tia Antoniata ja hänen perhettänsä, jotka eivät voineet ajatella yhtään järjellistä syytä, minkä tähden minä valitsin nämät näin autiot, syrjäiset ja rappioiset huoneet asunnokseni. Tia Antonia katsoi sen kovin vaaralliseksikin; lähiseutu, sanoi hän, vilisi kuljeksivia varkaita; vuoren luolat olivat Mustalaisia täynnä, linna rapistunut ja monesta kohden helppo päästä sisään, ja maine että muukalainen oli ruvennut yksinään asumaan yhdessä näistä huoneista, johonka linnan muiden asukasten oli mahdotonta häntä kuulla, voisi helposti yön aikana houkutella sinne ikäviä vieraita, olletikin koska aina luultiin semmoisella olevan lihavan kukkaron. Dolores selitti huoneiden hirmuista kamaluutta, jossa ei muuta nähnyt kuin räpisteleviä yölipakoita ja pöllöjä; myös oleskeli noissa holveissa yksi kettu ja yksi villikissa, joiden oli tapa nuuskien liikkua siellä öisin ajoin.

Kuitenkin pysyin päätöksessäni, ja erään timperin ja aina apukernon Mateo Ximenes'in avulla pantiin ovet ja akkunat pian jotensakin suvaittavaan kuntoon. Vastoin kaikkia näitä varokeinoja, täytyy minun tunnustaa, että ensimmäinen yö jonka uudessa majassani kulutin oli sanomattoman kamala. Koko perhe saatti minua kamariini, ja heidän hyvästellessään minua ja huoneisinsa palatessaan noiden tilavain vierashuoneiden ja kaikuvain kalterien kautta, paluutin minä kuvas-aistiini jälleen noita juttuja haltijattareista, joissa sankari jätetään yksinään, jotain uhkayritystä lumotussa linnassa toimeenpanemaan.

Yksin kauniin Elisabetinkin ja hänen hovinsa kaunottarien muisto, jotka muinoin olivat hänen hovinsa kaunistus, lisäsi, kuvas-aistini hämmennyksen tähden, tilani kamaluutta. Täällä, oli heidän pikaisen ilonsa ja armautensa näyttämö; täällä, nyt tähteinä olevat merkit heidän loistostaan ja huvituksistaan; mutta mitkä ja missä he itse olivat? – Tomuja tuhka! haudan asukkaita! varjokuvia muistille!

Sanomattoman synkeä ja kamala tunne valtasi minut. Minun teki mieleni syyttää siitä ryövärien pelkoa, illan haastelun johdosta; mutta minä tunsin sen olevan jotain haaveksivampaa ja typerämpää. Sanalla sanoen, jo ammoin unhotetut sadut lapsikamarista virkesivät jälleen ja vallitsivat kuvas-aistiani. Kaikki mitä ympärilläni oli alkoi käydä sieluni tilan mukaiseksi. Tuulen huminassa sitruunapuissa akkunani alla oli jotain aaveellista ja kamalata. Minä loin silmäni Lindaraxan puutarhoihin; lehdot näyttivät minusta epäselviltä varjoilta, pensaat kummituksen-näköisiltä hahmuilta. Oli hyvä mielestäni kun sain sulkea akkunani, mutta kamarinikin oli saastunut. Yölipakko oli osannut lentää siihen ja räpisteli pääni ympärillä ja himeätä lamppuani kohti; nuot kummalliset, seeterikattoon vuollut kasvot näyttivät minuun tirkistelevän ja minulle irvistelevän.

Minä toinnutin ajatuksiani ja pyysin päästä tästä hirmuisesta mielialasta, ja puoleksi naurahtaen tälle satunnaiselle heikkoudelle, päätin minä olla rohkea, otin lampun käteeni ja lähdin ulos kamarista ruvetakseni kävelemään tässä vanhassa palatsissa. Vaikka kuinka sieluani ponnistin, ei se kumminkaan tahtonut minulle onnistua. Lamppu levitti säteitään ainoastaan lyhyelle etäisyydelle minusta; minä kävelin ikäänkuin valokehässä, ja ulkopuolella sitä vallitsi pilkkopimeä. Kupulakiset käytävät olivat minusta kuin kamaloita luolia, salien holvit katosivat kamalaan hämärään; kuinka helposti taisi näkymätön vihollinen väijyä edessäni tahi takanani! Oma seinillä liikkuva varjoni ja askelteni kopina täytti minut kauhistuksella.

Tässä kiihoittuneessa mielen tilassa, astuessani Lähettien ison salin läpi, tulikin todellisia ääniä korviini, lisäämään kuvas-aistini luomaa kamaluutta. Haikea uikutus ja sekavia huutoja kuului, niinkuin minusta tuntui, jalkaini alta. Minä seisahduin ja kuuntelin. Ne tuntuivat olevan ulkopuolella tornia. Välistä ne olivat kuin eläimen ulvinaa, välistä hillittyä kiljumista, taikka kuin hullun ihmisen huutoja. Näiden äänien sydäntä vihlova vaikutus tällä tunnilla ja tässä kummallisessa paikassa otti minulta kaiken halun jatkaa yksinäistä vaellustani. Minä palasin kamariini, nopeammilla askelilla kuin olin siitä lähtenyt, ja hengitin helpommasti, ollessani taas sen seinäin sisällä ja salvattuani oven jälkeeni. Aamulla herättyäni, ja auringon paistaessa akkunasta sisään ja valaistessa kaikkia rakennuksen osia kirkkailla säteillään, tuskin taisinkaan muistaa edellisen yön kamaluuden vaikuttamia hahmuja ja aavenäkyjä, eli ajatella kuinka näin paljas ja selvä lähistö taisi muuttua luultuin kauhuin ja eriskummaisuuksien näköpaikaksi.

Kuitenkin nuot vihlovat ulvomiset ja huudot, jotka vaellellessani kuulin, eivät olleet mielikuvatukseni pelkkiä sikiöitä. Dolores selitti ne minulle; ne tulivat eräältä mielipuolelta ihmiseltä, hänen tätinsä veljeltä, jolla usein oli kovin kovat taudinsätkeet, joiden aikana hän suljettiin erääsen holvilakiseen huoneeseen Lähettien salin alle.