Arvoisan pormestarin suuttumus oli päässyt voitolle hänen järjestään, kun hän lausui tämän epäaikaisen kerskauksen, sillä kolme soturia, jotka olivat tähän asti seisseet liikkumattomina kuin patsaat, eteni kukin pari askelta, siten asettuen järjestyksenvalvojien ja jaloilleen kömpivän soturin väliin. Sitte he yhtaikaa pysähtyivät lepoasentoon silloisen harjoituskaavan mukaan, ja heidän musketinperänsä kolahtivat kirkon kivipermantoon tuuman päässä herra pormestarin luuvaloisista varpaista. Tarmokas virkamies, jonka yritys järjestyksen palauttamiseksi tuli siten ehkäistyksi, loi silmäyksen kannattajiinsa, mutta se riitti näyttämään hänelle, että voima ei ollut hänen puolellaan. Kaikki olivat hätkähtäneet taaksepäin, kuullessaan raudan ja kiven kolkon kalskeen. Hänen oli pakko alentua kehoitteluun.

"Mitä te tarkoitatte, hyvät herrat?" hän sanoi. "Onko säädyllisten ja Jumalaa pelkääväisten soturien tapaista, jotka ovat maamme hyväksi saaneet aikaan ennen kuulumattomia urotöitä, rähistä ja mellastaa kirkossa taikka puoltaa, avittaa ja rohkaista julkeata miestä, joka on juhlallisena kiitoshetkenä sulkenut papin hänen omasta saarnastuolistaan?"

"Meillä ei ole mitään tekemistä kirkkosi kanssa, kuten sitä nimität", sanoi mies, joka kypärinsä etureunaan kiinnitetystä pienestä sulasta päättäen oli joukkueen korpraali. "Me emme käsitä, mikseivät lahjakkaat miehet saisi antaa äänensä kuulua näissä taikauskon linnoituksissa, yhtä hyvin kuin entisen ajan mustamekot ja nykyiset kauhtanankäyttäjät. Niinpä tempaammekin tuon presbyteriläis-Jaakon alas puisesta vahtikopistaan, jotta oma vartijamme pääsee vuorolleen. Nouskoon hän sinne, huutakoon kovaa, älköönkä säästelkö." "Ei, arvoisat herrat", arveli pormestari, "jos sellainen on aikeenne, niin ei meillä ole keinoja vastustaaksemme teitä, koska olemme rauhallisia ja hiljaisia miehiä, niinkuin näette. Mutta antakaa minun ensin puhua arvoisan pastori Nehemia Holdenoughin kanssa, suostuttaakseni hänet toistaiseksi luovuttamaan paikkansa ilman enempää pahennusta."

Rauhaarakentava kauppalanvanhin keskeytti sitte Holdenoughin ja lukkarin veisailun, pyytäen molempia peräytymään, koska muutoin varmasti syntyisi tappelu.

"Tappeluko!" vastasi presbyteriläinen pappi halveksivasti. "Ei ole pelkoa tappelusta miesten keskuudessa, jotka eivät uskalla nousta todistamaan tätä julkista kirkon häväistystä ja häikäilemätöntä kerettiläisyyden ilmaisua vastaan. Olisivatko banburyläiset naapurinne sietäneet tällaista loukkausta?"

"No, no, pastori Holdenough", tyynnytteli pormestari, "älkää panko meitä kapinoimaan ja huutamaan väkeä tarttumaan nuijiinsa. Sanon teille vieläkin, että me emme ole sodan tai verenvuodatuksen ystäviä."

"Ette tosiaankaan saa nähdyksi enempää verta kuin neulankärki saattaa riipaista", vastasi saarnamies ylenkatseellisesti. "Te Woodstockin räätälit! – sillä mitä on hansikkaantekijä muuta kuin kilinnahkaa muokkaava räätäli? – minä hylkään teidät heikkoja sydämiänne ja hervottomia käsiänne halveksien ja etsin itselleni muualta lauman, joka ei pakene paimenensa luota ensimäisen villiaasin rääkynästä, sen tullessa suuresta erämaasta."

Niin sanoen läksi närkästynyt hengenmies saarnastuolistaan, pudisti tomun kengistään ja poistui kirkosta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, vaikka joutuisuudella nyt oli toinen peruste. Pahoilla mielin näkivät porvarit hänen menevän, eivätkä he voineet olla tuntematta jotain katumuksen tapaista ikäänkuin tajuten, että he eivät esittäneet maailman miehuullisinta osaa. Pormestari itse ja useat muut läksivät kirkosta saattamaan ja lepyttämään häntä.

Vastikään kukistunut, mutta nyt voitollinen vapaakirkollinen puhuja nousi muitta mutkitta saarnastuoliin, veti raamatun taskustaan ja valitsi tekstinsä viidennestäviidettä psalmista: "Vyötä miekkasi vyölles, sinä sankari, kunniasi ja kirkkautesi! Menestyköön kunnias." Tästä aiheesta hän alotti tuollaisen siilien aikaan tavallisen innokkaan puheen, jollaisessa oltiin totuttu vääntelemään ja mielivaltaisesti tulkitsemaan raamatun kieltä, sovelluttamalla sitä vereksiin tapauksiin. David-kuninkaaseen kirjaimellisesti kohdistuvat sanat, joilla yleisemmässä merkityksessä tarkoitettiin Messiaan tuloa, olivat tämän sotilaallisen puhujan mielestä parhaiten omistettavia Oliver Cromwellille, sen vastasyntyneen tasavallan voitokkaalle kenraalille, joka ei ollut koskaan tuleva täysikäiseksi. "Vyötä miekkasi vyöllesi" huudahti saarnaaja pontevasti; "ja eikö se ollutkin niin naseva säilä kuin on milloinkaan riippunut rintahaarniskasta tai kalahdellut terässatulaa vasten? Niin, te heristätte nyt korvianne, te Woodstockin asesepät, ikäänkuin pitäisi teidän jotakin tietää kunnon lyömämiekasta. Mutta teköhän sen taoitte? – jäähdytettiinkö teräs Rosamondin kaivon vedellä, tai siunasiko Godstow'n vanha peijaripappi kalvan? Arvatenkin tahtoisitte uskottaa meille, että te muovasitte ja hitsasitte, hioitte ja kiilloititte sen, ja kuitenkaan ei se ole woodstockilaista pajaa nähnytkään! Teillä oli kaikilla yltäkyllin puuhaa takoessanne puukkoja Oxfordin laiskoille mustamekoille, möhömahaisille papeille, joiden silmät olivat niin ummessa ihraisuudesta, että ne eivät nähneet Perikatoa ennen kuin se kouraisi heitä kurkusta. Mutta minä voin sanoa teille, missä se miekka taottiin ja karaistiin ja hitsattiin ja hiottiin ja kiilloitettiin. Kun te olitte, niinkuin jo sanoin, takomassa puukkoja väärille papeille ja tikareita irstaille lempo-minut-periköön-kavaliereille Englannin kansan kurkkujen leikkaamiseksi, niin se taottiinkin Marstonin laajalla nummella, missä iskuja annettiin vinhemmin kuin on ikinä moukari alasimeen moikunut – ja se karaistiin Nasebyssa kavalierien parhaassa veressä – ja se hitsattiin Irlannissa Droghedan muureja vasten – ja se hiottiin skotlantilaisilla hengillä Dunbarin luona – ja nyt äskettäin se kiilloitettiin Worcesterissa, kunnes se loistaakin kirkkaana kuin aurinko keskitaivaalla, eikä ole Englannissa valoa, joka voi sitä lähennelläkään."

Seurakunnan sotilaallisesta osasta nousi hyväksyvä sorina, joka brittiläisen alihuoneen "kuulkaa, kuulkaa" – kehoituksia muistuttaen oli tarkoitettu koroittamaan puhujan innostusta kuulijakunnan myötätunnon ilmaisemisella.

"Ja sitten", alotti taas saarnaaja sitä tarmokkaammin, kun huomasi kuulijakunnan ottavan osaa tunteisiinsa, "mitä sanookaan teksti? Menestyköön kunnias – älä pysähdy – älä anna seisahduskäskyä – älä laskeudu satulasta – aja hajoitettuja pakolaisia takaa – toitota torvella – älä luritusta tai liverrystä, vaan sotakutsun törähdys – toitota, saapastaudu ja satuloitse – ratsaille ja matkaan – rynnätkää! Seuratkaa nuorta Miestä – mitä me hänestä säälisimme? Surmatkaa, vallatkaa, hävittäkää, jakakaa saalis! Siunattu olet sinä, Oliver, kunniasi puolesta – sinun asiasi on selkeä, kutsumuksesi on epäilemätön – milloinkaan ei tappio ole lähestynyt sinun johtosauvaasi eikä vaurio lippuasi tavoittanut. Menestyköön kunnias, sinä Englannin soturien uljahin! eteenpäin, Jumalan sankarien valittu johtaja! sonnusta päättäväisyytes kupeet ja ole vakaa korkean kutsumuksesi vaatimuksille!"

Taaskin kaikui vanhan messukappelin kaariholveista kumea ja tuima kohu, joka soi hänelle hetkiseksi lepoa. Sitte kuulivat Woodstockin asukkaat huolestuen, että hän käänsi kaunopuheisuutensa vuon toiseen uomaan.

"Mutta minkätähden, te Woodstockin asujamet, puhunkaan tätä teille, jotka ette omaksu mitään osuutta Davidistamme, mitään harrastusta Englannin Jessen-poikaan? Te jotka taistelitte voimienne mukaan (ja ne eivät olleet järin kehuttavia) Mies-vainajan puolesta, – vanhan verenhimoisen paavilaisen Sir Jacob Astonin johtamina – ettekö te parhaillaan vehkeile taikka ole valmiita vehkeilemään nuoren Miehen palauttamiseksi, joksi sitä sanotte, tapetun hirmuhallitsijan saastaisen pojan – pakolaisen, jota nyt Englannin uskolliset miehet ajavat, tavoittaakseen ja tappaakseen hänet? 'Minkätähden kääntäisi teidän ratsastajanne hevosensa pään meidän tahollemme?' sanotte te sydämessänne; 'me emme häntä halua. Jos saamme auttaa itseämme, niin mieluummin heittäymme rypemään yksinvallan liejussa sen imisän kanssa, joka vastikään pestiin. 'Kuulkaas, Woodstockin miehet, minäpä kysyn teiltä, ja vastatkaa te minulle. Himoatteko te yhä Godstow'n munkkien lihapatoja? ja te vastaatte: emme. Mutta mistä muusta syystä kuin että padat ovat halkeimilla ja rikki ja että on sammuksissa tuli, jolla uuninne kuumeni? Ja taaskin minä kysyn: juotteko te yhä sievän Rosamondin haureuksien kaivosta? Te sanotte siihen: emme. Mutta minkätähden? – "

Ennen kuin puhuja ehti täydentää kysymyksensä omalla tavallaan, hänet yllätti seuraava vastaus, jonka varsin ytimekkäästi lausui muuan seurakuntalainen: "Sentähden että sinä ja sinun kaltaisesi eivät ole jättäneet meille konjakkia sen höysteeksi."

Kaikki katseet kääntyivät julkeaan puhujaan, joka seisoi paksun ja jyhkeän saksilaisen pilarin vieressä, itse hiukan samankaltaisena, sillä hän oli lyhytkasvuinen, mutta hyvin vanttera, tanakka ja leveä miehen pätykkä. Hän nojasi pitkään metsänvartijan sauvaan ja käytti ihokasta, joka nyt oli tosin pahasti tahriutunut ja haalistunut, mutta oli aikoinaan ollut vihreätä Lincolnin verkaa ja vielä osoitti jälkiä nauhakoristeista. Miehen sävy oli huolettoman ja hyväntuulisen uskalias, ja vaikka soturien läsnäolo tuntui pidäkkeeltä, eivät muutamat porvarit voineet olla huudahtamatta: "hyvin sanottu, hauska Joceline!"

"Hauskaksi Jocelineksikö häntä nimitätte?" pitkitti saarnaaja osoittamatta hämiä tai pahastusta keskeytyksestä. "Minäpä teen hänestä rauskan Jocelinen, jos hän toistamiseen puuttuu puheeseeni. Teidän puistonkaitsijoitanne kaiketi, jotka eivät voi koskaan unohtaa, että heillä on ollut C.R.⁸ hihakilvissään ja metsästystorvissaan, niinkuin koiralla on herransa nimi kaulahihnassaan – kaunis tunnus kristityille ihmisille! Mutta alhainen luontokappale on paremmalla puolella – elukka kantaa omaa turkkiaan ja viheliäinen orja isäntänsä takkia. Olen jo ennenkin nähnyt tuollaisen heilakan heilumassa narun jatkona. – Missä minä olinkaan? Niin, moittimassa teitä verukkelehtimisestanne, Woodstockin miehet. – Niin, olitte te sanoneet luopuneenne paavilaisuudesta, ja te olette erkaantuneet kirkkoruhtinaitten vallasta, ja sitte te pyyhitte partaanne niinkuin fariseukset ainakin – ja kuka muka niin innokkaasti puoItaisikaan uskonnon puhtautta kuin te! Mutta minä sanon teille, että te olette vain niinkuin Jehu, Nimshin poika, joka kukisti Baalin temppelin, vaan ei kuitenkaan erinnyt Jerobeamin pojista. Ihan samaten tekään ette syö kalaa perjantaisin sokaistuneiden paavilaisten mukana ettekä hakkeluspiirakoita joulukuun viidentenäkolmatta niinkuin piispalaiskuhnurit; mutta mesiviiniheraa te ahmitte vuoden jokaisena ehtoona silmittömän presbyteriläisen opastajanne kanssa, ja pahaa puhutte arvohenkilöistä ja herjaatte kansanvaltaa; ja te ylvästelette Woodstockin uhkeasta puistosta ja sanotte: 'Eikö sitä aidattu ensimäiseksi Englannissa ja juuri Henrikin toimesta, sen Wilhelmin pojan, jota Valloittajaksi sanotaan?' Ja teillä on siellä ruhtinaallinen huvitalo, jota sanotte Kuninkaalliseksi Palatsihuvilaksi; ja tammi on teillä, jota nimitätte Kuninkaan tammeksi; ja te varastatte ja syötte puiston riistaa ja sanotte: 'Tämä on kuninkaan riistaa, huuhtokaamme se alas maljalla kuninkaan terveydeksi – parempi on sen joutua meidän ruuaksemme kuin noiden keropäiden tasavaltalaisheittiöiden.' Mutta kuulkaa minua, ja ottakaa opiksenne. Näiden seikkojen takia me joudumme kiistasille teidän kanssanne. Ja meidän nimemme on oleva tykinlaukaus, jonka tieltä teidän ajanvietoksi ihastelemanne palatsihuvila luhistuu raunioiksi; ja me olemme kuin kiila halkomassa Kuninkaan tammen polttopuiksi, joilla kuumennetaan leipurin uunia; ja me kaadamme teidän puistonne aidat ja ammumme hirvenne ja syömme ne itse, jättämättä teille mitään osaa – luitakaan kaluttaviksi. Ette saa kymmenen pennyn veitseen vartta niiden sarvista ettekä leikatuksi housuparia niiden taljoista, niin veitsiseppiä ja hansikkaantekijöitä kuin olettekin joka sorkka; ettekä te myöskään saa mitään lohdutusta taikka kannatusta köyhäksi ryöstetyltä kavaltajalta Henry Leeltä, joka sanoi itseänsä Woodstockin ylimetsänhoitajaksi, sen paremmin kuin keltään hänen puoluelaiseltansakaan, sillä tänne ovat tulossa ne, joilla on oleva nimenä Maher-shalalhash-baz, koska hän saaliiseen kiinni joutuisasti karkaa."

Tähän päättyi katkonainen mielenpurkaus, jonka jälkimäinen osa raskaasti painosti Woodstockin asukas-parkoja, tuntuen vahvistavan ikävää huhua, jota oli viime aikoina kerrottu. Yhteys Lontoon kanssa oli kyllä vitkallinen ja siten saadut tiedot epävarmoja; yhtä epävakaisia olivat itse ajatkin, ja kuulopuheita värittivät monen eri puolueen toiveet ja huolet. Mutta mitä Woodstockiin tuli, olivat sanomat yleensä viimeksi kohdistuneet erityiselle suunnalle. Päivä päivältä olivat he kuulleet, että oli julkaistu onneton parlamentin määräys Woodstockin puiston myymisestä, sen huvilapalatsin hävittämisestä, ajometsän jättämisestä raiskiolle ja paikan vanhan maineen muistojen pyyhkimisestä unohduksiin mikäli mahdollista. Useat porvarit tiesivät tällöin joutuvansa todennäköisesti suoranaisiin tappioihin, sillä monilla heistä oli joko suvaitsemuksen tai oikeutuksen nojalla erinäisiä mukavia laiduntamisen, polttopuiden hakkuun ja muita sellaisia etuja kuninkaallisessa ajometsässä; ja kaikkiakin kauppalan asukkaita loukkasi ajatus, että paikan nähtävyydet tuhottaisiin, sen rakennukset hajoitettaisiin ja sen kunniakkaat muistot häivytettäisiin. Tällaista isänmaallista mielialaa ilmenee usein tuollaisilla paikkakunnilla, jotka ikivanhojen erikoisuuksien ja kauvan hellittyjen muisteloiden perusteella ovat peräti toisenlaisia kuin nykyaikaiset pikku yhteiskunnat. Woodstockin kansalaisilla oli se tunne mitä elävimpänä. He olivat vapisseet onnettomuuden aavistelussa, mutta nyt he pitivät kotitaloansa sinetittynä, kun sen ilmoittivat ilmestymisellään nuo synkät, ankarat ja samalla kaikkivaltiaat soturit – nyt kun he kuulivat erään heikäläisen sotilaallisen saarnamiehen suullisesti julistavan sen. Keskinäisten erimielisyyksien aiheet unohtuivat hetkeksi, kun seurakunta ilman loppuvirttä tai siunausta verkalleen ja murheissaan läksi kotiinpäin, kukin omaan asuntoonsa.