Toinen kohtaus
Armadon asunto puistossa

(Armado ja Tiisa tulevat.)

ARMADO. Poika, mikä on merkki, kun suurihenkinen mies tulee raskasmieliseksi?

TIISA. Suuri merkki on se, että hän näyttää synkältä.

ARMADO. Ovathan synkkyys ja raskasmielisyys sama asia, sinä rakas poika-vesa.

TIISA. Ei, ei, hyvä Jumala! herra, ei.

ARMADO. Miten sinä erotat synkkyyden ja raskasmielisyyden, sinä hento nuorukainen?

TIISA. Osoittamalla helppotajuisesti niiden vaikutuksen, te jäykkä ukko.

ARMADO. Jäykkä ukko! Miksi jäykkä ukko?

TIISA. Hento nuorukainen? Miksi hento nuorukainen?

ARMADO. Sanoin "hento nuorukainen", pitäen sitä sopeutuvana tuntonimenä sinun nuoreen ikääsi katsoen, jota voimme kutsua hennoksi.

TIISA. Ja minä "jäykkä ukko", pitäen sitä soveltuvana nimityksenä teidän vanhaan ikäänne nähden, jota voimme sanoa jäykäksi.

ARMADO. Sievää ja näppärää!

TIISA. Mitä tarkoitatte, herra? Minäkö sievä ja puheeni näppärä, vai minäkö näppärä ja puheeni sievä?

ARMADO. Sinä sievä, kun olet vähäinen.

TIISA. Vähäisen sievä, kun olen vähäinen. Miksi näppärä?

ARMADO. Siksi näppärä, kun olet liukas.

TIISA. Onko tuo oleva minulle kiitosta, herra?

ARMADO. Hyvin ansaittua kiitosta.

TIISA. Minä voin antaa saman kiitoksen ankeriaalle.

ARMADO. Mitä? Ettäkö ankerias on älykäs?

TIISA. Ankerias on liukas.

ARMADO. Minä sanoin, että olet liukas vastauksissasi. Panethan vereni kiehumaan.

TIISA. Siinä sain jo vastauksen, herra.

ARMADO. Minä en pidä sinusta, kun minua äyrit.

TIISA (syrjään). Päinvastaista tarkoittaa: äyrit eivät pidä hänestä.

ARMADO. Olen luvannut oppia kolme vuotta herttuan kanssa.

TIISA. Sen te voitte tehdä yhdessä tunnissa, herra.

ARMADO. Mahdotonta.

TIISA. Kuinka paljon on kolme kertaa yksi?

ARMADO. Minä olen vähän huono laskumies: se taito on viinurin älylle omiaan.

TIISA. Olettehan aatelismies ja peluri.

ARMADO. Myönnän kummankin: ne ovat molemmat täydellisen maailmanmiehen kiilloketta.

TIISA. Siis varmaankin tiedätte, kuinka suuri ykkösen ja kakkosen kokonaissumma on.

ARMADO. Se on yksi päälle kahden.

TIISA. Joka arki-ihmisten kielellä on kolme.

ARMADO. Oikein.

TIISA. No, oliko tämä nyt niin vaikeata opittavaa? Nyt olette oppinut kolme, ennenkuin olette ehtinyt kolmasti silmiänne räpähyttää; ja kuinka helppo on lisätä kolme-sanaan vuosi ja oppia kolme vuotta kahtena sanana, sen osaa tanssija-hevonenkin sanoa.¹

ARMADO. Sangen kaunis numero!

TIISA (syrjään). Tekemään teidät nollaksi.

ARMADO. Tämän päälle tahdon tunnustaa, että olen rakastunut; ja niin halpaa kuin onkin sotilaan rakastua, niin olen minä rakastunut halpaan hutsuun. Jos voisin noista kirotuista ajatuksista vapautua sillä, että sivaltaisin miekkani tuota vellovaa hempeyttä vastaan, niin ottaisin himoni vangiksi ja vaihtaisin sillä ranskalaiselta hovimieheltä jonkin uuden uutukaisen kohteliaisuuden. Minusta on halpamaista huokailla; pitäisi kai kirota pois koko Cupido. Lohduta minua, poika! Mitkä suuret miehet ovat olleet rakastuneet?

TIISA. Hercules, herra.

ARMADO. Suloisin Hercules! – Enemmän esimerkkejä, rakas poikaseni, enemmän nimiä; mutta, sievä lapsukaiseni, niillä pitää olla hyvä maine ja ryhti.

TIISA. Simson, herra; hänellä oli hyvä ryhti, vankka ryhti: hän kantoi kaupungin portit selässään kuin mikäkin juhta, ja hän oli rakastunut.

ARMADO. Oi, sinä oivarakenteinen Simson! Sinä vahvajäseninen Simson! Minä voitan sinut miekanmittelemisessä saman verran kuin sinä minut porttien kantamisessa. Ja minäkin olen rakastunut. Rakas Tiisaseni, kuka oli Simsonin mielitietty?

TIISA. Nainen, herra.

ARMADO. Mitä luonteensävyä?

TIISA. Kaikkia neljää, tai kolmea, tai kahta, tai yhtä niistä neljästä.

ARMADO. Sano täsmälleen: mitä luonteensävyä.

TIISA. Vesiviheriää, herra.

ARMADO. Onko se yksi niitä neljää sävyä?

TIISA. Niin olen kirjoista lukenut; ja se on lisäksi paras kaikista.

ARMADO. Niin tosiaankin, viheriä on rakastavain väri; mutta vähän oli minusta Simsonilla syytä pitää senväristä lemmittyä. Oli varmaankin mieltynyt hänen älyynsä.

TIISA. Niin olikin, herra; hänellä oli viheriä äly.

ARMADO. Minun lemmittyni on tahrattoman valkoinen ja punainen.

TIISA. Sangen tahraiset ajatukset, herra, käyttävät sellaisia värejä naamarinaan.

ARMADO. Selitä, selitä, sinä hyvin kasvatettu nuorukainen.

TIISA. Isäni äly, ja äitini kieli, auttakaa minua!

ARMADO. Sievä huudahdus lapsen suusta; sangen soma ja liikuttava!

TIISA.

Puna- ja valkovärit nuo
Vikoja peittelee:
Syyntunto poskeen punan tuo,
Ja pelko valkaisee.
Syy vaiko pelko muuttaa sen,
Sit' et siis koskaan nää,
Kun poskeen aina samainen
Tuo luonnonväri jää.

ARMADO. Eikö, poikaseni, ole olemassa balladia kuninkaasta ja kerjuutytöstä?²

TIISA. Maailma tosin teki itsensä sellaiseen balladiin vikapääksi pari kolme miespolvea sitten; mutta luulen, että sitä ei enää ole löytyvissä, tai jos olisikin, ettei enää kelpaisi sanat eikä nuotti.

ARMADO. Tahdon teettää siitä uuden sommittelun, jotta voisin harhatekoani puolustaa jonkun mahtavan edelläkävijän esikuvalla. Poika, minä rakastan tuota maalaistyttöä, jonka tapasin puistossa tuon järjellä varustetun moukan, Kallon, parissa: hän hyvin ansaitsee —

TIISA (syrjään). Raippoja; mutta sittenkin paremman rakastajan kuin herrani on.

ARMADO. Laula, poika; minun mieleni on rakkaudesta raskas.

TIISA. Kummallista, vaikka rakastatte niin kevytmielistä naista.

ARMADO. Laula, sanon.

TIISA. Malttakaa, kunnes tämä seurue on mennyt ohi.

(Pöllö, Kallo ja Jaquenetta tulevat.)

PÖLLÖ. Herttuan tahto on, että te, herra, otatte Kallon talteenne; ettekä saa sallia hänelle mitään huvitusta tai muuta kuritusta, vaan täytyy hänen paastota kolme päivää viikossa. Mitä tähän mamselliin tulee, niin täytyy minun pitää häntä täällä puistossa: hän on armosta määrätty maitotytöksi. Hyvästi jääkää!

ARMADO. Punastukseni ilmaisee minut. – Tyttö!

JAQUENETTA. Mies!

ARMADO. Käyn etsikolla luonasi maitohuoneessa.

JAQUENETTA. Likeltä otti!

ARMADO. Niin, kyllä tiedän aseman.

JAQUENETTA. Hyvä Jumala, kuinka oppinut!

ARMADO. Kerron sinulle ihmeitä.

JAQUENETTA. Tuollainen naama!

ARMADO. Minä rakastan sinua.

JAQUENETTA. On tuota ennenkin kuultu.

ARMADO. Ja sitten hyvästi!

JAQUENETTA. Kaunista matkailmaa!

PÖLLÖ. Tule, Jaquenetta!

(Pöllö ja Jaquenetta menevät.)

ARMADO. Sinä, lurjus, saat rikoksistasi paastota, ennenkuin saat armahduksen.

KALLO. Hyvä vain, hyvä herra, mutta, jos minun paastota pitää, toivon, että saan sen tehdä vatsa täytenä.

ARMADO. Sinä saat raskaan rangaistuksen.

KALLO. Olen teille kiitollisempi kuin palvelijanne, sillä heidän palkkansa on köykäinen.

ARMADO. Vie pois se konna, nälkäkoppiin pois!

TIISA. Tule pois, sinä synnin orja, tule!

KALLO. Älkää, herra, panko minua nälkäkoppiin, kyllä nälkää näen, vaikka olen irtaanakin.

TIISA. Ei, herraseni; se on semmoista irtaan nälkää; koppiin sinun pitää mennä.

KALLO. Hyvä; jos koskaan vielä näen niitä toivottomuuden ilopäiviä, joita ennen olen nähnyt, niin kyllä vielä jotkut saavat nähdä —

TIISA. Mitä nähdä?

KALLO. Ei muuta mitään, herra Tiisa, kuin mitä näkevät. Ei sovi vangin olla liian vaitelias puheissaan, ja sen vuoksi minäkään en sano mitään. Jumalan kiitos, minulla on yhtä paljon kärsimättömyyttä kuin muillakin, ja siksi voin olla rauhallinen.

(Tiisa ja Kallo menevät.)

ARMADO. Minä jumaloin itse maatakin, – joka on alhainen – jota hänen kenkänsä, – joka on alhaisempi – hänen jalkansa ohjaamana – joka on alhaisin – polkee. Tulen valapatturiksi – joka on suuri vilppiyden todistus – jos rakastan. Ja kuinka voi se olla todellista rakkautta, jota vilppiydellä tavoitellaan? Rakkaus on menninkäinen; rakkaus on perkele; ei ole muuta pahaa enkeliä olemassa kuin rakkaus. Kuitenkin Simson joutui kiusaukseen, ja hänellä oli tavaton voima; kuitenkin Salomo joutui viettelykseen, ja hänellä oli sangen hyvä äly. Cupidon vasama on liian vahva Herculeen nuijalle ja siis paljon, paljon tehokkaampi espanjalaista miekkaa. Ei primat eikä sekundat minua nyt auta; passadosta hän ei välitä, eikä pane arvoa duellolle. Hänen häpeänsä on, että häntä sanotaan pojaksi, mutta hänen kunniansa on, että hän voittaa allensa miehiä. Hyvästi, miehuus! Ruostu, miekka! Vaikene, rumpu! Teidän herranne on rakastunut; niin, hän rakastaa. Auttakoon nyt minua joku suoraanlaskettelija riimijumala, sillä varmaan minusta tulee sonettiseppä! Keksi, äly! Kirjoita, kynä! Nyt minusta lähtee vaikka täysinäisiä koko-arkin kirjoja.

(Menee.)

TOINEN NÄYTÖS

Ensimmäinen kohtaus
Toinen kohta samaa puistoa. Etäällä iso teltta ja pienempiä ympärillä

(Ranskan prinsessa, Rosaliina, Maria, Katariina, Boyet, hoviherroja ja seuralaisia tulee.)

BOYET.

Nyt, neiti, hienoin älyn voima käyntiin!
Aatelkaa, kenen Ranska lähetti
Ja kenen luo ja mille asialle.
Te, mailman ihailtava ihme, käytte
Navarran puheille, tuon verrattoman,
Jok' yksin peri kaikki miesten avut;
Ja käynnin aiheena Guienne, jok' oisi
Häälahjaks oiva kuningattarelle.
Niin kallista nyt hurmaa tuhlailkaa
Kuin luonto, joka hurman kallistutti,
Kun koko mailman jätti hiukumaan
Ja kaikki tuhlas antimensa teihin.

PRINSESSA.

Vaikk' onkin, loordi, kauneuteni köyhä,
Kehunne rusetta se tok' ei kaipaa.
Kauneutta silmätunnoll' ostetaan,
Ei julkikaupata kuin halpaa kamaa.
Min' en niin halaa kiitostanne, kuin te
Nimeä viisaan, noin kun älyänne
Älyni kiittämiseen tuhlaatte.
Nyt vaade vaatijalle: tiedätte,
Mit' uuttera on huhu toitotellut,
Ett' on Navarra tehnyt lupauksen
Hikoilla kirjakoina kolme vuotta,
Joll' aikaa ketään naist' ei hoviin pääse.
Siis, ennenkuin nuo portit kielletyt
Me avaamme, niin tarvis hänen mieltään
On tiedustaa; ja luottain taitoonne
Me sulosuiseks valtamieheksemme
Nyt valitsemme teidät. Sanokaa,
Ett' tärkeiss' asioissa, joilla kova
On kiire, tytär Ranskan kuninkaan
Navarran itsen pyrkii pakinoille.
Siis joutukaa. Täss' alamaisin mielin
Me armollista päätöst' odotamme.

BOYET.

Siit' ylpeilen ja halusta sen teen.

PRINSESSA.

Halunne aihett' antaa ylpeyteen.

(Boyet menee.)

Mut keitä on nuo munkit, hyvät herrat,
Tuon hurskaan herttuan valakumppanit?

1 HOVIHERRA.

Yks Longaville on.

PRINSESSA.

Tunnetko sa hänet?

MARIA.

Kyll', armo, tunnen. Muutamissa häissä,
Jaques Faulconbridge kun kauniin tyttärensä
Perigord-kreivin avioksi antoi,
Näin Normandiassa tuon Longavillen.
Hän kiitetty on suurist' avuistaan;
Kyvykäs taidoissa ja taistoss' uljas;
Ei missään huono, jos vain tahtoo hyvää.
Hyveiden loistoss' on vain yksi tahra, —
Jos hyveiden voi loistoss' olla tahraa – :
Terävä äly tylpän tahdon päässä;
Se äly puree, eikä tahto tahdo
Ketäkään säästää älyn hampaista.

PRINSESSA.

Iloinen herra, niinkö? sutkasuu?

MARIA.

Sen sanoo, joka häneen tutustuu.

PRINSESSA.

Ituunsa moinen äly surkastuu.
Mut entä muut?

KATARIINA.

Dumaine, mies nuori, hyvin kasvatettu
Ja rakas sille, jolle hyve rakas;
On voimaa haavoittaa, mut' ei tee haavaa;
Hänt' äly kaunistais, jos ois hän ruma.
Ja kauneus hällä korvais älyn puutteen
Näin hänet herttua Alençonin luona;
Ja kertomani siitä, mitä näin,
On miehen suureen arvoon nähden pientä.

ROSALIINA.

Toinenkin noista herroist' oppineista
Siell' oli silloin; nimens' on Biron,
Jos oikein muistan; sukkelamman kanssa,
Mut siivon pilan rajoiss' arvatenkin,
En hetkist' ole vielä viettänyt.
Älylle silmä aina aihett' antoi,
Ja joka seikan, minkä silmä keksi,
Sen äly käänsi hauskaks leikiksi
Ja kaunis kieli, ajatusten tulkki,
Niin sopivaan ja siroon puki muotoon,
Ett' ukot jouten pilaa kuunteli
Ja nuoret siitä aivan hurmaantuivat;
Niin somaa, lennokasta oli puhe.

PRINSESSA.

Hyvä Isä! Lemmen pauloissako kaikki,
Jokainen omaansa kun somistaa
Noin kauniill' ylistyksen kukkasilla?

1 HOVIHERRA.

Tuoss' on Boyet.

PRINSESSA.

Kuink' otti teidät vastaan?

BOYET.

Navarrall' oli tulostanne tieto,
Ja valakumppaneineen oli valmis
Teit', armas neiti, vastaan ottamaan
Jo ennen tuloani. Sen vain tiedän,
Ett' ennen saatte kedoll' asua,
Ikäänkuin mikä hovin piirittäjä,
Kuin valastaan hän pyytää vapautusta
Ja teidät päästää tyhjään taloonsa.
Tuoss' on Navarra.

(Naiset panevat naamiot kasvoilleen.)

(Kuningas, Longaville, Dumaine, Biron ja seuralaisia tulee.)

KUNINGAS. Kaunis prinsessa, tervetullut Navarran hoviin!

PRINSESSA. Kauniin annan teille takaisin, ja tervetuliaisia en ole vielä saanut. Tämän hovin katto on liian korkea ollakseen teidän, ja tervetuliaiset aukealla kedolla liian alhaiset minulle.

KUNINGAS.

Hoviini olkaa tervetullut, neiti!

PRINSESSA.

No, ollaan sitten; viekää minut sinne.

KUNINGAS.

Anteeksi, arvon neiti! Valan tein.

PRINSESSA.

Avuksi, armon neitsyt! Hän sen rikkoo.

KUNINGAS.

En, ehdoin tahdoin, vaikka mailman saisin.

PRINSESSA.

Juur' ehdoin tahdoin.

KUNINGAS.

Tietämätön neiti
On valastani.

PRINSESSA.

Josp' ois herra samoin,
Niin tietämättömyydessään ois viisas;
Nyt viisaudessaan tietämätön on.
Pois isännyyden vannoitte, ma kuulin;
On kuolinsynti pitää moinen vala,
Ja synti sit' on rikkoa.
Mut anteeks, olen liian äkkituima:
Mun opettaa ei sovi opettajaa.
Suvaitkaa tästä nähdä asiani
Ja kiireest' antaa mulle vastaus.

(Antaa hänelle paperin.)

KUNINGAS.

Sen tehdä koitan mitä kiireimpään.

PRINSESSA.

Sen pikemmin ma pääsen lähtemään;
Rikotte valanne, jos tänne jään.

BIRON.

Tanssinko teidän kanssa Brabantissa?

ROSALIINA.

Tanssinko teidän kanssa Brabantissa?

BIRON.

Sen teitte.

ROSALIINA.

Tarpeetonta sitä silloin
On kysyä.

BIRON.

Noin raisu älkää olko.

ROSALIINA.

Syy teidän: kyselynne kannustaa.

BIRON.

Älynne noin jos laukkaa, pian uupuu.

ROSALIINA.

Ei, kunnes ratsastaja suohon suupuu.

BIRON.

Mik' aika nyt on päivää?

ROSALIINA.

Se, jolloin narrit räivää.

BIRON.

Eläköön posken verho!

ROSALIINA.

Ja alla poski terho!

BIRON.

Mont' ylkää saapukaan!

ROSALIINA.

Mut teidänlaist' ei vaan!

BIRON.

Siis minä mennä saan.

KUNINGAS.

Prinsessa, satatuhat kruunua
Isänne tässä väittää maksetuksi;
Mut se vain puolet siitä summast' on,
Jonk' isältäni sotalainaks sai hän.
Mut oletetaan, että hän tai me
On summan saanut, – jota emme ole, —
Niin viel' on satatuhat kruunua,
Jost' osa Guiennest' on vakuutena,
Vaikk' ei sen summan arvoinen se lie.
Isänne, kuningas, jos tahtoo siis
Sen osan maksaa, mik' on maksamatta,
Niin luovutamme hälle Guiennen
Ja majesteetin ystäviksi jäämme.
Mut tätä hän ei näytä tarkoittavan.
Hän tässä satatuhat kruunua
Takaisin vaatii, vaan ei puhu siitä,
Ett' tämän summan suorittamisella
Palauttais oikeutensa Guienneen,
Jost' ennemmin me päästä tahtoisimme
Ja ottaa satatuhat kruunua
Kuin pitää perin köyhtyneen Guiennen.
Jos isänne ei pyyteet, jalo neiti,
Sotisi järjen tunnustusta vastaan,
Niin somuutenne vastoin järkeäkin
Sais tunnustuksen sydämmeltäni
Ja tyytyväisnä palaisitte Ranskaan.

PRINSESSA.

Isääni, kuningasta, loukkaatte
Ja loukkaatte myös omaa mainettanne,
Kun näytte kieltävän sen saaneenne,
Jok' alttiisti on teille suoritettu.

KUNINGAS.

Sen vannon, siit' en koskaan ole kuullut.
Todistus tuokaa; takaisin sen maksan
Tai luovun Guiennestä.

PRINSESSA.

Sana pitää. —
Boyet, sen summan kuitit näyttäkää,
Jotk' antanut on Kaarlen, hänen isäns',
Erikois-uskotut.

KUNINGAS.

Ne tahdon nähdä.

BOYET.

Anteeksi, paketti ei ole tullut,
Joss' oli nää ja muutkin todistukset;
Mut saatte kaikki nähdä huomenna.

KUNINGAS.

Ma siihen tyydyn. Kun ne nähdä saan,
Niin kaikkiin kohtuvaatimuksiin myönnyn.
Nyt moiset saakaa tervetuliaiset
Kuin arvo, loukkaamatta arvoa,
Voi teidän-vertaiselle tarjota.
Oveni teilt' on suljettu, mut, neiti,
Tääll' ulkona niin teitä kohdellaan,
Kuin sydämmessäni te asuisitte,
Vaikk' en voi teitä kotiin majoittaa.
Hyvyydess' anteeks suokaa. Hyvästi!
Taas huomenna me käymme terveisillä.

PRINSESSA.

Ilo ja rauha olkoon osananne!

KUNINGAS.

Ja teille osaks omat toivomanne!

(Kuningas seurueineen menee.)

BIRON.

Neiti, mielin suosittaa teitä omalle sydämmelleni.

ROSALIINA.

Olkaa hyvä, ilmoittakaa suosioni; hupaista olisi nähdä tuota.

BIRON.

Oi, jos sen voihkinan te kuulisitte!

ROSALIINA.

Onko se hupsu tautinen?

BIRON.

On, sydäntautinen.

ROSALIINA.

Siis suonta iskekää!

BIRON.

Mut auttaisiko tää?

ROSALIINA.

Siit' apua, jos mistä.

BIRON.

No, silmilläs siis pistä!

ROSALIINA.

Ei, puukko vain vie vaivas.

BIRON.

Elosi kaitkoon taivas!

ROSALIINA.

Sun vieköön elämästä!

BIRON.

Ei kestä kiittää tästä.

(Vetäytyy syrjään)

DUMAINE.

Kysyä minun suokaa: tuo nainen kuka on?

BOYET.

Nimeltä Rosaliina ja suvult' Alençon.

DUMAINE.

Ihana nainen! Hyvästi, monsieur!

(Menee.)

LONGAVILLE.

Kysyä suvaitkaa mun: tuo valkeassa kuka?

BOYET.

Jos valkialla tarkastellaan, on se nainen muka.

LONGAVILLE.

Mut mikä pimeässä? Nimensä, pyydän vaan.

BOYET.

Häll' yksi vain on, sitä ette pyytää kehtaakaan.

LONGAVILLE.

Mut kenen hän on tytär?

BOYET.

Emonsa, niin ma luulen.

LONGAVILLE.

Haa, tyhjää parran pärinääkö kuulen?

BOYET.

Suututte suotta ihan:
Isä on Faulconbridge.

LONGAVILLE.

Pois unohdin jo vihan.
Soma tyttö tosiaan.

BOYET.

Niin sattuu toisinaan.
(Longaville menee.)

BIRON.

Ken on tuo hunnukas?

BOYET.

Katariina mukamas.

BIRON.

Pois luvattu vai vapaa?

BOYET.

No, aina miten tapaa.

BIRON.

Hyvästi; tervetultuanne meille!

BOYET.

Hyvästit mulle, tervetulot teille.

(Biron poistuu, naiset paljastavat kasvonsa.)

MARIA.

Tuo, tuossa on Biron, sen tuntee sutkistaan:
Joka sana sutka on.

BOYET.

Ja joka sutka sana vaan.

PRINSESSA.

On oikein teidän pitää kiinni hänen sanoistaan.

BOYET.

Juur' olin kiinni käydäkin, kun hänet jo laivaan saan.

MARIA.

Kaks hurjaa uuhta!

BOYET.

Miks ei ruuhta, irvihammas?
Minäkö uuhi? Syöttömaaks siis huules anna, lammas.

MARIA.

Te uuhi, minä laidunmaako? Joko päättyy pila?

BOYET.

Kun laitumeksi sinut saan.

(Tahtoo suudella häntä.)

MARIA.

Ei, armas uukkoseni,
Ei yhteismaata huuleni, vaikk' auki onkin hila.

BOYET.

Kenelle auki?

MARIA.

Minulle ja minun onnelleni.

PRINSESSA.

Ain' älyt härnää, mutta tämä pitkälle jo meni.
Jos noita älyn nuolianne teill' on mieli käyttää,
Navarran kirjatoukille nyt sopis niitä näyttää.

BOYET.

Jos tarkkuuteni, – joka harvoin pettänee, —
Sydämmen ymmäkieltä, joka silmiss' ilmenee,
Voi tulkita, niin varmaan on Navarra saastuuntunut.

PRINSESSA.

Kuin?

BOYET.

Taikka, niinkuin lempisiipat sanois: rakastunut.

PRINSESSA.

Ja mikä perusteenne?

BOYET.

Oo, miehen koko sävy se silmäin karsinaan
Pois vetäytyy ja sieltä kurkkaa, haastain halujaan.
Sydän, kuin hohtokivi, jossa teidän kuva väilyy,
Se ylpeänä leimastansa silmässä nyt päilyy.
Suu nurpeissaan, kun haastaa vain saa, mut ei nähdä voi,
Se supatellen astuu ja silmään kompuroi.
Näin siihen kaikki aistit ne kilvan kiiruhtavat,
Ett' ihanimmist' ihanimman nähdäksensä saavat.
Kaikk' aistit silmäss' asuvat kuin helmet kristallissa
Ja ruhtinasten vain ne ovat ostettavissa.
Niin lasilippahassa ne näyttää arvojaan
Ja vilkuttavat ohimennen teitä ostamaan.
Ja kasvojen on reunuskin niin täynnä muistutusta,
Ett' ilmeisesti todistavat silmän hurmausta.
Guiennen teille hankin, Navarran valtikan,
Mun tähteni jos hälle suotte pienen suudelman.