TOINEN VAIHE

VIATTOMUUDEN MENTYÄ

12

Kori oli raskas ja mytty suuri, mutta hän raastoi niitä mukanaan, aivan kuin henkilö, joka ei murehdi aineellisista asioista. Välistä hän pysähtyi levähtämään jonkun portin tai veräjän kupeessa, kohotti sitten koria ylemmä pyöreälle käsivarrelleen ja jatkoi matkaansa.

Oli sunnuntai-aamu lokakuun loppupuolella noin neljä kuukautta siitä, kun Tess saapui Trantridgeen ja muutamia viikkoja hänen öisestä ratsastuksestaan salossa. Päivä oli juuri alkanut sarastaa, ja hänen takanaan taivaanrannalla värehtivä hohde valaisi harjua, jota kohti hän suuntasi askelensa ja jonka poikki hänen oli mentävä tullakseen syntymäpaikoilleen. Rinne kohosi verkalleen tällä puolen, ja maaperä ja koko luonto oli täällä erilainen kuin Blakemoren laaksossa. Ihmisten luonne ja puhetapakin oli täällä hiukan toisenlainen, huolimatta rautatien tasottavasta vaikutuksesta; niin että Tessin mielestä oli hänen kotinsa tuntunut olevan hyvin kaukana, vaikka sinne oli vain kolmen peninkulman matka Trantridgesta. Blakemorelaiset kävivät kauppaa lännessä ja pohjoisessa, matkustivat, kosivat ja menivät naimisiin länsi- ja pohjoispuolella olevilla paikkakunnilla; tämän puolen asukkaat taas olivat yhteydessä eteläisten ja itäisten paikkakuntien kanssa.

Tuota samaa rinnettä alas oli D'Urberville kiidättänyt häntä niin tulista vauhtia kesäkuussa. Tess astui loppumatkan pysähtymättä ja saavuttuaan huipulle silmäsi alapuolella olevaa tuttua, vihreätä maailmaa, joka nyt oli puoleksi usvassa. Aina se näytti täältä viehättävältä, mutta nyt se tuntui Tessistä kamalan kauniilta, sillä viime näkemästään hän oli oppinut tietämään, että käärme sähisee lintujen laulupaikoilla, ja tämä opetus oli kokonaan muuttanut hänen elämänkäsityksensä. Peräti toisena kuin tuona yksinkertaisena tyttönä, jollainen hän kotonaan oli ollut, seisoi hän nyt ajatusten painamana paikoillaan ja kääntyi katsomaan taakseen. Hän ei saattanut katsoa eteenpäin kotilaaksoonsa.

Tess näki kaksipyöräisten ajopelien kohoavan valkoista tietä, jota hän itse juuri oli kavunnut. Rattaiden vieressä astui mies, joka viittoi hänelle kädellään, ikäänkuin käskien odottamaan.

Hän totteli merkkiä sanomattoman rauhallisesti, ja ennen pitkää oli mies rattaineen hänen vierellään.

– Minkä vuoksi sinä sillä tavoin varkain pujahdit? nuhteli D'Urberville hengästyneenä, ja vielä sunnuntai-aamuna, kun kaikki nukkuivat. Sattumalta minä sen vain huomasin ja olen ajanut kuin paholainen sinut saavuttaakseni. Katsohan vain hevosta. Mitä se semmoinen lähtö oli? Kukapa sinua olisi lähtemästä estellyt? Eikä sinun olisi tarvinnut tarsia jalkaisin ja raastaa tavaroitasi. Olen juossut kuin hullu jälestäsi saadakseni kyyditä loppumatkan, jollet käänny takaisin.

– En minä takaisin käänny, sanoi tyttö.

– Arvasinhan, ettet kääntyisi. Nosta korisi rattaille ja salli minun auttaa itseäsi.

Tess nosti korinsa ja myttynsä välinpitämättömästi kieseihin ja nousi hänen rinnallensa istumaan. Ei hän enää D'Urbervilleä pelännyt ja juuri siinä, mikä oli aiheena hänen luottamukseensa, piili hänen surunsa.

D'Urberville sytytti koneellisesti sikarin, ja matkaa jatkettiin keskustellen katkonaisesti ja välinpitämättömästi jokapäiväisistä asioista. Hän oli aivan unohtanut kuinka hän oli koettanut suudella tyttöä ajaessaan alkukesästä hänen kanssaan tätä tietä toisaannepäin. Mutta Tess ei ollut ja hän istui nyt kuin nukke, vastaten lyhyesti hänen huomautuksiinsa. Kohta he tulivat metsikköön, jonka takana oli Marlottin kylä. Vasta sitten hänen jäykkiin piirteisiinsä ilmestyi elämää, ja kyyneleitä alkoi pirahdella hänen silmistään.

– Miksi sinä itket? kysyi D'Urberville kylmästi.

– Ajattelin vain, että täällä olen syntynyt, mutisi Tess.

– Kaikkien meidän täytyy jossain syntyä.

– Kunpa en olisi koskaan syntynyt, en täällä enkä muualla.

– Hyh! Minkä vuoksi sinä sitten tulit Trantridgeen, jos et kerran tahtonut?

Hän ei vastannut.

– Et sinä tullut rakkaudesta minuun, sen voin vannoa.

– En, totta se on. Jos minä teidän tähtenne olisin tullut, jos teitä tosiaan olisin rakastanut ja vielä rakastaisin, niin en minä niin itseäni tuomitsisi ja kammoisi heikkouteni tähden, kuin nyt teen.

D'Urberville kohotti olkapäitään. Tess lisäsi:

– En ymmärtänyt tarkotustanne, ennenkuin oli liian myöhäistä.

– Niin sanovat kaikki naiset.

– Kuinka te uskallatte tuommoista puhua, Tess huudahti, kääntyen raivoisana häneen päin, ja hänen silmänsä säihkyivät, kun uinunut kiihkeys – jota D'Urberville oli jonain päivänä saava tuntea enemmän – heräsi hänessä. – Hyvä Jumala! Tekisi mieleni tyrkätä teidät maantien ojaan! Eikö päähänne ole koskaan pälkähtänyt, että mitä kaikki naiset sanovat, sitä muutamat saattavat tunteakkin?

– No, no, D'Urberville nauroi; ikävä että sinua loukkasin. Tein väärin – myönnän sen itsekin. Hieman katkerasti hän jatkoi: – Mutta ei sinun siltä tarvitse myötäänsä härnätä minua tuolla asialla. Olen valmis maksamaan, menköön vaikka viimeinen penni. Ei sinun enää tarvitse olla ulkotöissä, tiedäthän sen. Voit myöskin pukeutua mitä hienoimpiin vaatteisiin ja heittää hiiteen tuon yksinkertaisen puvun, jota olet pitänyt viime aikoina, aivan kuin et tahtoisi panna yllesi rihmaakaan enempää kuin mitä itse olet ansainnut.

Tytön huulet värähtivät hieman ivallisesti, vaikka hänen voimakkaassa, avarassa luonteessaan ei ollut juuri pilkalle tilaa.

– Olen jo sanonut, etten ota teiltä enää mitään, en tahdo, en voi ottaa! Olisin tahdoton luontokappale käsissänne, jos sen tekisin, enkä sitä tahdo.

– Saattaisipa, käytöstavastasi päättäen, luulla sinua prinsessaksi, sen lisäksi että olet oikea ja todellinen D'Urberville – ha, ha, ha! No, Tess kulta, en saata enempää sanoa. Minä mahdan olla huono mies – kirottu kurja raukka. Lapsena olin paha, pahasti olen elänyt ja kurjana mahdan kuollakkin. Mutta kurjan sieluni kautta vannon, etten ole sinulle enää paha, Tess. Ja jos sinua kohtaisi määrätyt olosuhteet – ymmärräthän – ja joutuisit pienimpäänkin tarpeeseen tai pulaan, niin kirjota minulle pari sanaa ja sinä saat heti paikalla mitä haluat. Kenties en ole Trantridgessa, matkustan Lontooseen joksikin aikaa, en siedä tuota vanhaa mummoa. Mutta kirjeet kyllä minulle toimitetaan.

Tess sanoi haluavansa jäädä tähän, ja he pysähtyivät metsikön kohdalla. D'Urberville hyppäsi alas, nosti Tessin rattailta ja asetti tavarat hänen viereensä maantielle. Tess kumarsi hänelle keveästi, hänen katseensa viivähti tuokion D'Urbervillen katseessa, sitten hän kääntyi ottaakseen tavaransa ja lähteäkseen.

Aleksander D'Urberville otti sikarin hampaistaan ja kumartui häntä kohti sanoen: – Ethän sinä toki noin eroa, Tess kulta? Tulehan tänne.

– Niinkuin tahdotte, vastasi tyttö välinpitämättömästi. Katsokaahan, kuinka tottelevaksi olette minut saanut. Sitten hän kohotti kasvonsa D'Urbervilleä kohti ja seisoi kuin marmoripatsas tämän painaessa suutelon hänen poskelleen, suutelon, joka kyllä oli huoleton, mutta ei sentään aivan kylmä. Tess katseli hajamielisenä loitolla olevia puita, kun suudelma hänelle annettiin, ikäänkuin ei olisi täysin tajunnut, mitä nuori mies teki.

– Nyt toiselle poskelle vanhan ystävyyden vuoksi.

Hän käänsi päätään yhtä välinpitämättömästi kuin maalaria tai hiustenkähertäjää totellaan, ja D'Urbervillen huulet koskettivat poskea, joka oli kylmä ja kostea kuin viereisessä metsässä kasvavat sienet.

– Sinä et suutele minua takaisin. Sinä et koskaan tee sitä mielisuosiolla – pelkäänpä, ettet sinä koskaan minua rakasta.

– Olenhan tuon monesti sanonut. Ja se on totta. En ole teitä koskaan sydämestäni rakastanut enkä tule sitä koskaan tekemäänkään. Hän lisäsi synkästi: – Kenties valhe tässä asiassa hyödyttäisi nyt minua sangen suuresti. Mutta on minulla toki sen verran kunniantuntoa jälellä, etten rupea valehtelemaan. Jos minä teitä rakastaisin, niin olisi minulla mitä suurin syy tunnustaa se teille. Mutta en sitä tee.

D'Urberville huokaisi raskaasti, aivan kuin tämä kohtaus olisi koskenut kipeästi hänen sydämeensä tai omaantuntoonsa tai hienotunteisuuteensa.

– Sinä olet kauhean synkkämielinen, Tess. Ei minulla ole syytä sinua nyt imarrella ja saatan sanoa suoraan, että suotta sinä olet niin huolissasi. Ei ole sinua kauniimpaa naista näillä seuduin, ei ylhäistä, ei alhaista; sanon sen sinulle hyvää toivoen ja asian ymmärtävänä miehenä. Jos olet järkevä, niin näytät kauneuttasi maailmalle, ennenkuin se kuihtuu… Ja, kuulehan, Tess, etköhän tulisi jälleen luokseni? En tahtoisi mitenkään päästää sinua tällä tavoin menemään.

– En koskaan, en koskaan! Tein päätökseni heti kun huomasin – mikä minun olisi pitänyt ennen nähdä; enkä tule.

– Hyvästi sitten, nelikuukautinen serkkuni! Hyvästi! Hän hypähti keveästi rattaille, tarttui ohjaksiin ja ajoi näkymättömiin punamarjaisen pensasaidan reunustamaa tietä pitkin.

Tess ei katsonut hänen jälkeensä, vaan käveli verkalleen mutkittelevaa tietä. Aamu oli vielä varhainen, ja vaikka aurinko olikin juuri päässyt esiin kukkulan takaa, tuntuivat sen säteet vielä varsin koleilta lämmittämättä vähääkään. Ei näkynyt ainoatakaan olentoa liikkeellä. Luonnossa vallitsi synkkä lokakuun tunnelma, mutta vielä synkempi oli hänen mielensä.

Kun hän oli kävellyt kotvan aikaa, niin joku läheni häntä takaa, vieläpä niin nopeasti, että tulija oli aivan hänen kintereillään sanonut "hyvän huomenensa", ennenkuin hän oli ehtinyt kiinnittää askeleihin huomiotaan. Tämä näytti olevan jonkunlainen käsityöläinen ja kädessään hän kantoi läkkipönttöä, jossa oli punaista väriä. Hän kysyi virallisella äänellä, saisiko hän kantaa hänen koriaan, mihin Tess myöntyikin, jonka jälkeen he jatkoivat yhdessä matkaa.

– Varhainpa ollaan liikkeellä näin sunnuntai-aamuna, sanoi mies hilpeästi.

– Varhain, vastasi Tess.

– Jolloin useimmat ihmiset lepäävät viikon työn perästä.

– Niin, sanoi Tess.

– Mutta minä teen työtä tänä päivänä enemmän kuin kaikkina muina viikon päivinä.

– Niinkö?

– Koko viikon minä teen työtä ihmisten hyväksi, mutta sunnuntait Jumalan kunniaksi. Se on parempaa kuin toinen – vai mitä? Minulla on pikkusen tekemistä tuossa veräjänpielessä. Puhuessaan mies poikkesi aukeamaan, joka johti niitylle. – Odottakaapa hetkinen, hän sanoi, tulen tuossa paikassa.

Kun miehellä oli hänen korinsa, ei Tess voinut muutakaan tehdä ja jäi odottamaan, katsellen miehen puuhia. Tämä laski korin ja maaliastian nurmikolle, sekotti maalia siveltimellä, joka oli purkissa, ja alkoi maalata isoja, jäykkiä kirjaimia keskimäiseen kolmesta poikkipuusta, pannen pilkun joka sanan perään, aivan kuin antaakseen lukijalle aikaa painaa sana sydämeensä:

Sinun, kadotuksesi, ei, makaa.

2 Piet. II. 3.

Punaisina loistavat kirjaimet pistivät räikeästi silmään rauhallista maisemaa, kuihtuvia pensaita, sinistä taivasta ja sammaltuneita veräjälautoja vasten. Ne näyttivät huutavan ja panevan ilman värisemään. Jotkut olisivat kenties huudahtaneet: "voi teologia parkaa!" nähdessään tuon kamalan töherryksen – mikä osaltaan ilmaisi ihmiskunnalle aikoinaan niin paljon hyvää tehneen uskon viimeistä luonnotonta vaihetta. Mutta Tessin sydämeen sanat sattuivat pelottavan syyttävinä. Tuntui kuin tuo mies olisi tiennyt, mikä hänen mieltään painoi, vaikka hän olikin ventovieras.

Saatuaan työnsä valmiiksi mies otti hänen korinsa, ja Tess jatkoi koneellisesti kulkuaan hänen rinnallaan.

– Uskotteko te maalaamiinne sanoihin? hän kysyi hiljaa.

– Uskonko? Enkö minä uskoisi eläväni?

– Mutta, sanoi tyttö vavisten, jollette ole tehnyt syntiä omasta tahdostanne?

Mies pudisti päätään.

– En minä rupea sanansaivarteluihin näin polttavassa kysymyksessä, hän vastasi. Olen kulkenut satoja kilometrejä tänä kesänä, maalaten noita raamatunlauseita seiniin ja portteihin kaikkialla näillä seuduin. Niiden soveltamisen jätän niiden ihmisten sydämen asiaksi, jotka ovat lukeneet sanat.

– Minusta ne ovat kauheita, sanoi Tess. Musertavia, tappavia!

– Sitä niillä tarkotetaankin, vastasi mies ammattimaisella äänellä. Mutta lukisittepas tuimimmat lauseeni, joita säästän likaisia kujia ja satamakaupunkeja varten. Ne puistattaisivat teitä! Ei siltä, ettei tämäkin olisi varsin sopiva maalaisille… Oh – tuossa on sievonen lankkuaita riihen vieressä tyhjän panttina. Siihenpä sopii maalata joku lauselma, joka saattaa olla hyvä teidänlaisille vaarallisille nuorille naisille. Odotatteko hiukan?

– En, vastasi Tess, ottaen korin käsivarrelleen ja lähtien astumaan. Vähän matkan päässä hän käänsi päätänsä. Veri tulvahti hänen kasvoilleen hänen lukiessaan puoleksi valmista lauselmaa:

Ei, sinun, pidä. – Hänen hilpeämielinen ystävänsä näki hänen katselevan sanoja, pysäytti työnsä ja huusi:

– Jos haluatte näistä asioista saada tietoja rakennukseksenne, niin tänä päivänä muuan hyvin vakava ja kelpo mies saarnaa kylässänne – mr Clare Emminsteristä. En ole aivan yhtä mieltä hänen kanssaan nykyään, mutta kelpo mies hän on ja selittää sanaa yhtä hyvin kuin kukaan pappi, jota olen kuullut. Hän se alkoi työn minussa.

Mutta Tess ei vastannut, hän kiiruhti tiehensä katse maahan luotuna. – Uh – en minä usko Jumalan tuommoisia sanoneen! hän mutisi halveksien, kun hänen hämmästyksensä oli haihtunut.

Äkkiä tuprahti savua hänen kotinsa savutorvesta, saattaen hänen sydämensä vavahtamaan. Ja kun hän astui sisään, niin hänen sydämensä alkoi tykyttää vielä raivoisemmin. Äiti, joka vastikään oli noussut nukkumasta, käännähti häntä tervehtimään lieden äärestä, missä hän oli laittelemassa tulta padan alle. Pienokaiset olivat vielä toisessa huoneessa makuulla ja samoin isäkin; olihan nyt sunnuntai-aamu, jolloin hän arveli oikeudekseen nukkua puolisen tuntia kauemmin.

– Ka, Tess kultani! huudahti äiti hämmästyneenä, juosten häntä suutelemaan. – Mitä sinulle kuuluu? En huomannut sinun tuloasi. Tulitko sinä kotiin mennäksesi naimisiin?

– En, en minä sen vuoksi tullut, äiti.

– Onko sinulla sitten vapaa päivä?

– On – on montakin, sanoi Tess.

– Mitä, eikö serkkusi aijo tehdä sinua onnelliseksi?

– Ei hän ole serkkuni eikä hän mene kanssani naimisiin.

Äiti katsoi tutkien häneen.

– Kuule, sinä et ole minulle vielä kaikkia kertonut, hän sanoi.

Ja sitten Tess läheni äitiänsä, pani kasvonsa hänen kaulalleen ja kertoi vaiheensa.

– Etkä sittenkään saanut häntä itseäsi ottamaan? toisti äiti. Kaikki naiset, sinua lukuunottamatta, sen olisivat tehneet.

– Olisivatpa saattaneet tehdä.

– Se vasta jotain olisi ollut, jos sinä olisit sen tehnyt – olisi sitä sopinut kertoa, jatkoi mrs Durbeyfield harmista itkuun purskahtamaisillaan. Ja kun täälläkin on puhuttu niin paljon sinusta ja hänestä, niin kukapa olisi uskonut asian tämmöiseksi menevän? Miksei juohtunut mieleesi tehdä jotain hyvää kotiväellesi, sen sijaan että ajattelit vain itseäsi? Kylläpä minä olen saanut hyöriä ja pyöriä, samoin isä poloisesi, jonka sydän on kohta rasvainen kuin paistinpannu! En minä toki luullut tämän asian näin nolosti menevän! Kelpasipa sitä katsella, kun te yhdessä ajoitte matkaanne neljä kuukautta takaperin – komea pari siinä oli! Katsohan, mitä hän on meille antanut – me vain luulimme hänen näitä lahjottavan sukulaisuuden vuoksi. Mutta jollei hän ole sukulaisemme, niin varmaan se on tapahtunut sen vuoksi, että hän sinua rakasti. Vielähän olit tyttö, kun et sittenkään saanut häntä menemään kanssasi naimisiin!

Saanut Aleksander D'Urbervilleä menemään hänen kanssaan naimisiin! Hänen kanssaan! Naimisiinmenosta ei D'Urberville ollut maininnut sanallakaan. Entä jos olisi maininnut! Ei hän tiennyt, mitä olisi vastannut, jos tuommoista yhteiskunnallista pelastusta olisi hänelle tarjottu. Mutta hänen mieletön äiti raukkansa ei tiennyt, millä tunteilla hän tuota miestä ajatteli. Kenties se oli nykyisissä oloissa harvinaista, luonnotonta ja käsittämätöntä, mutta hän ei voinut muuta; ja tämä oli, kuten hän itse sanoi, syynä hänen itsensähalveksimiseen. Hän ei ollut koskaan pitänyt hänestä paljoa eikä pitänyt nyt vähääkään. Hän oli pelännyt häntä, vavissut hänen läheisyydessään ja taipunut, kun hän taitavasti käytti hyväkseen hänen avuttomuuttaan, ja sitten hän oli hänen hienoutensa häikäisemänä tullut antautuneeksi huumauksen vallassa. Siinä kaikki. Ei hän juuri häntä vihannutkaan, mutta tomua ja tuhkaa oli hän vain hänelle, tuskinpa hän kunniansakaan vuoksi olisi tahtonut mennä hänen kanssaan naimisiin.

– Sinun olisi pitänyt paremmin pitää varasi, jollei aikomuksesi ollut saada häntä mieheksesi.

– Voi, äiti, äiti, huusi tuskan murjoma tyttö, heittäytyen kiihkeästi äitinsä kaulaan, aivan kuin sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan. Kuinka minä tuota tiesin? Olinhan lapsi lähtiessäni täältä neljä kuukautta takaperin. Mikset sinä sanonut, että vaarat minua uhkasivat? Mikset minua varottanut miehistä? Hienot naiset kyllä tietävät pitää varansa, he lukevat kirjoja, joissa kerrotaan tämmöisistä juonista, mutta eihän minulla ollut siihen tilaisuutta, etkä sinä sanonut mitään!

Äiti tunsi olevansa voitettu.

– Ajattelin, että jos puhuisin sinulle hänen hellistä tunteistaan ja mihin ne saattaisivat viedä, niin sinä et hänestä välittäisi ja menettäisit hyvän tilaisuuden, mutisi hän pyyhkien silmiään esiliinallaan. – No niin, meidän on nyt koetettava auttaa asia parhaan mukaan, luulenma. Eihän se sentään ole muuta kuin maailman menoa ja kai se niin oli sallittu?