On vaikea puhua näistä mahtipontisista, ritarillisista, sirostelevista tekeleistä vakavasti. Jos yrittää lyhyimmiten selostaa tuollaisen tuotteen "juonta", niin se tuntuu ilvehtimiseltä. Niiden oleellisena lisänä kirjallisuuteen oli yrittely eritellä ja esittää miesten ja naisten luonnonlaadun nopeita tunne-elähdyksiä; juuri tätä romaanin puolta kehitteli sitten edelleen Richardson, ja sitä tietä on meidän aikamme realistinen sielullisuudenkuvaus päässyt pitkälle. Mutta huomautettava on myös siitä haitallisesta vaikutuksesta, jota tuo peräti teennäinen kirjallisuudenhaara on saanut tuntumaan tähän päivään asti vuoropuhelun teatraalisuutena ja kamarisommitteluna sekä "sankarin" tai "sankarittaren" ei-ihmisellisenä ihannoimisena; todellisuusharrastus ja järkevämpi huomioitseminen ei ole näitä luontevuuden puutteita vielä kokonaan häivyttänyt monien johtavienkaan kirjailijain tuotannosta, kun heidän lukemistossaan on yhä tarttumusta niistä. Melkoisessa määrin on keskustelu vielä deklamationia esim. Walter Scottin historiallisissa romaaneissa, joissa myös on näytteitä runokukittelusta ja irtokertomuksista, ja vanhanaikaisen värittömän ihannesankarittaren saatamme tavata niinkin myöhäisellä mestarikertojalla kuin Thackeraylla ("Turhuuden markkinain" Amelie). Ja vain vähitellen on romaani ylimalkaan supistunut kooltansa; todellisuustajun tuottaman ytimekkään sanonnan lisäksi ja taiteellisuustunteen kehittelemän kiinteämmän rakenteen ohella on tähän toisaalta pakoittanut se seikka, että nykyajan hyörinässä on ihmisillä vähemmän malttia ja tilaisuutta kovin eepillisestä esityksestä nauttimiseen.

Englannissa, uuden romaanin aluksi vallitsevassa tyyssijassa, on vasta äskettäin (1880-luvulla) vapauduttu kolminiteisen romaanirakentelun kaavasta; siellähän enimmin voimistuikin n.s. romanttinen hengensuunta, joka kirjallisuudessa suosi kaikkinaisten tyylillisten apukeinojen runsautta ja höllempää toiminnan yhteyttä. Mutta Ranskassa sai tuo supistus alkunsa jo varhain, juuri noiden jättiläistuotteiden vastavaikutuksena, liittyen n.s. klassilliseen virtaukseen, joka kreikkalaisroomalaisen esitystavan jälleenheräämisenä puolsi käsittelyn asiallisuutta ja oli valloittanut suureksi vaikutusvälineeksensä teatterin – kun sitävastoin Englannissa oli draamakin omista kansallisista alkuvaikutteista itsenäisesti kehittynyt romanttiseksi. Se ranskalainen uudistus suorasanaisen kerronnan alalla loikin ne kolmen kirjailijan teokset, jotka esiintyvät entisen ja nykyisen romaanin suoranaisina välimuotoina; useat tutkijat pitävät näitä jo ensimäisinä uuden ajan romaaneina, varsinkin milloin kansallisylpeys saattaa tuntua tässä käsityksessä mukana. Joka tapauksessa kreivitär de Lafayette, apotti Prevost ja Marivaux edustavat aivan erityistä astetta romaanin kehityshistoriassa.

Suorasanaisen sepittelyn silloisessa päämaassa ei sankarillis-hienosteleva sen paremmin kuin realistinenkaan (veijari)romaani kyennyt pitkäksi aikaa kumpikaan omaa yleisöänsä tyydyttämään. Neiti de Scudéryn lyhemmätkin vanhuudentuotteet – v:n 1660 jälkeen – saivat yhä vähenevää menekkiä, ja Furetièresin "Porvarisromaanin" ilmestyttyä veijarikirjallisuuden lähimpänä askeleena nykyromaania kohti v. 1666 tuntui harrastus tätäkin tavattoman vilkkaasti suosittua tapakuvailua kohtaan huomattavasti laimentuneen. Toisessa lajissa lopultakin kylläännytti mahdottomuuksien ja teennäisyyksien tulva, toisesta puuttui sitä haaveellista, tunteellista ainesta, jota ajanvietelukemiseen sentään jossakin määrin kuuluu. Mitä toisen lajin edustajilla oli liiaksi, sitä ilmeni kovin niukasti toisaalla. Oli tullut uuden kertomislaadun vuoro, ja kreivitär de Lafayetten ansioksi on tunnustettava psykologisen eli sielunelämää esittävän romaanin synty.

Sielulliseen syventymiseen oli ranskalaisessa kirjallisuudessa tosin jo varemminkin pyritty, vuosisadan alkupuoliskolla, eräissä d'Audiguierin, Duverdierin, Mareschalin ja du Bailin kaunokirjallisissa tuotteissa, joissa senaikuisen toisiaansaseuraamisen mukaisesti kaikissa on aiheena sama ongelma: keimaileva, oikullinen nainen, jonka luonnetta koetetaan eritellä, mutta vielä kutakuinkin paimenromaaniympäristöön asetettuna. Että nimenomaan kuitenkin oltiin pyrkimässä uuteen romaanimuotoon, siitä on todisteena muuan de Puren satiirissa esiintyvä huomautus: sen henkilöistä eräs esittää, että valtaanpäässeiden romaanien sijaan pitäisi saada uusi laji, joka ulkonaisten tapausten asemesta kuvailisi sisäisiä, sielullisia vaiheita – minkä kreivitär de Lafayette toteutti "Kleven prinsessassa" v. 1678. Ja toisaalta vaikutti tähän heräävään sielunelämän harrastukseen se kaihomielisyyden muotitauti, joka samaan aikaan sai etevimmän ilmauksensa kirjekirjallisuudessa.

Siro ja henkevä kirjetyyli oli saanut vauhtinsa venetialaisesta kardinaalista Pietro Bembosta 1500-luvulla ja muun italialaisen hienostelun mukana kulkeutunut Ranskaan Katarina di Medicin hoviseurassa. Kaikenlaatuisia kulttuurikysymyksiä käsittelevä kirjetuotanto sai markiisitar de Rambouilletin piirissä, johon myös kreivitär de Lafayette kuului, mainehikkaiksi kehittäjikseen J. L. Balzacin, Voituren ja rouva de Sévignén, jonka viimeksimainitun sepitelmät tältä alalta sukeutuvat erinomaisen vilkkaaksi elämän ja ihmisten kuvailuksi, paljon vaikuttaen myöhemmän romaanin elävyyteen. Montesquieun "Persialaiset kirjeet" v:lta 1721 on jo tavallaan kirjeromaani, vaikkakin vain ulkonaisesti kaunokirjallinen ja olemukseltaan kuuluva siihen suoranaisen satiirin luokkaan, jota Rabelais, Cervantes ja Swift olivat veijariromaanista kehitelleet erityiseksi kirjallisuuden haaraksi.

Varsinaisena tunteen ja muun sielunelämän välineenä sai kirjesepittely eri edustuksensa, parhaana innoituksenaan muuan aivan pienoisena kirjasena v. 1669 ilmestynyt ranskalainen käännös n.s. "Portugalilaisen nunnan kirjeistä"; uudemman ajan tutkimusten mukaan oli niiden kyhääjä fransiskaaninunna Marianna Alcofarado, ja ne ovat todelliselle henkilölle kirjoitettuja. Nämä välittömän tunnekuohun vallassa syntyneet naissielun syvyyksien ilmaukset vaikuttivat ihan ilmestykseltä, ja esim. Rousseau sittemmin kirjeromaanissaan "Uudessa Heloisessa" nojasi yhtä paljon tähän vihkoseen kuin Richardsonin vankkoihin Pamela-niteisiin. – "Vanha" Heloise oli samojen portugalilaisten kirjeiden ansiosta herättänyt uuden harrastus-innon: Abaelardin ja Heloisen liikuttava kirjeenvaihto oli käännetty ranskaksi v. 1687, ja runsas lemmenkirje-teoksien sepittely kohosi suureen "kukoistukseen".

Tässä ympäristössä ilmestyi "Kleven prinsessa". Se on todella perin huomattava edistysaskel Rambouillet-koulun esitystavasta; koreat ulkonaiset haavekulissit on riisuttu pois, naiivit luonnottomuudet karsittu järkevällä harkinnalla, ihmeellisyys siirretty sielunilmiöihin. Hienona ja hellyttävänä sielullisten ristiriitojen käsittelynä se kuitenkin on pikemmin meidän novellimme lähtökohta kuin laajapohjaisemman romaanin; ei voi todenperään väittää, että se antaa yksityispiirteisen kuvan jokapäiväisestä elämästä siinä piirissä, johon sen ajatusperäinen ongelmatehtävä on sijoitettu, ja tämän piirin täytyi yhäti olla ylhäisöä, kun ei vielä tajuttu, että silloin suosiossa ollutta mielenylevyyden ja hentomielisen tunteellisuuden esittelyä voitiin saada siitä yhteiskunnan varsinaisesta osasta, josta veijariromaani oli vain koomillisia piirteitä valinnut. Kuvauksena hovipiirin seurustelusta se omalla suunnallaan kyllä edisti todellisuudentavoittelua, jollaiseksi veijariromaanikin oli kehittymässä, ja yhä enemmän edistyy tämä ihmiselämän tutkistelu apotti Prevostin "Manon Lescaut" -kertoelmassa (1733).

Siinäkin ilmenee sama nykyiselle romaanikäsitteelle vielä liian yksipuolinen kohdistuminen tunne-elämään tai oikeastaan yhteen tunteeseen, ja tässä suhteessa se on maailmankirjallisuuden ensimäinen teos jossa todella syvennytään kaikista kaavautuneista rajoituksista vapautuneella taiteella vakuuttavasti erittelemään kiihkeätä rakkautta kaikkivoipana intohimon lieskana, joka joutuu toivottomaan ristiriitaan siveellisten periaatteiden ja porvarillisten kunniallisuuskäsitysten kanssa, samalla kun naisen arvoituksellinen olemus on toimintajuonen pontimia. Yhä lähempänä meidän romaanikäsitettämme ovat jokseenkin samanaikuiset Marivauxin teokset "Mariannen elämä" ja "Talonpoikaisnousukas". Näiden ilmeinen porvarillinen henki – nykyaikainen ajatussuunta – nimenomaan kääntyy yleensä kevytmielistä hienostoa vastaan. On olemassa muuta arvossapidettävää – ja parempaakin – kuin usein vain mahtipontisuudella esitetty sankariurhous ja salonkisievistelynä ilmenevä komea maailmansivistys; porvarillisen piirin vakavat periaatteet, sen rehellisyys, siveät kotiolot, sydämellinen tunteellisuus, luonnollinen esiintyminen, velvollisuudentuntoinen uurastus elämänosansa täyttämisessä ansaitsevat todenmukaista kuvailua kirjallisuudessa mieluumminkin kuin hienosto-elämän korkealentoista haave-ihanteellisuutta, ja paremmin kuin "suuren yleisön" heikkoudet ja muut koomilliset puolet antavat aihetta veijariromaanin satiireille. Kaunokirjalliselta kannalta emme silti tämänkään ranskalaisen kertojan tuotteissa havaitse varsinaisen romaanin monipuolista kuvailumuotoa ja arkielämän tarkkapiirteisyyttä, mutta etenkin "Mariannen" aiheesta tekisi mieli päätellä, että Richardson on jotenkuten välillisesti saanut siitä vaikutusta. Marivaux taasen, kuten muutkin hänen suuntansa silloiset ranskalaiset edustajat, nojautui Englannissa Anne-kuningattaren aikana tapahtuneeseen porvarillisuuden henkiseen nousuun, joka oli siellä kirjallisena virtauksena erikoisimmin ilmennyt "The Spectator"-aikakauslehden luonnekuvauksissa.

Viimeksimainittu kirjallisen sepittelyn laji viimein vie meidät suoranaisesti Richardsoniin.

* * * * *

Kreikkalaisen kulttuurin jälkikaudelta antoivat Theophrastuksen "Luonnekuvat" sysäyksen sille yksilöiden luonteiden tutkistelulle ja määrittelylle, joka 17. vuosisadalla loi eritoten Ranskassa ja Englannissa kaksikin kirjallisen tuotannon haaraa. Toinen näistä perustui myöskin antiikkiin elämäkerta-kirjallisuuteen (Platarkhokseen, Cornelius Nepokseen) ja tahtoi osaltaan tyydyttää vähemmin haaveelliseksi muuttuneen ajanhengen vaatimusta, tämän kaivatessa todenteolla eläneiden miesten ja naisten tunteiden sekä sisäisten ajatusten ja aistimusten erittelyä; siten syntyi nykyinen biografinen ja autobiografinen eli muistelmakirjallisuus, joka pääasiallisesti on tuottanut romaanille vain aiheita, etenkin historialliselle romaanille. Mutta suoranaisemmin vaikutti romaanityypin muodostumiseen se luonnekuvailu, jota alettiin omistaa erityisille ihmisyksilöiden perikuville tai vallitseville inhimillisille ominaisuuksille; se tutkistelu oli viimeksi saavuttanut suurinta sattuvaisuutta ranskalaisen La Bruyèren "Luonteita"-teoksessa v. 1688, kunnes tämän esikuvan perusteella päästiin jo aivan lähelle nykyaikaista romaania Englannissa.

Täällä oli saman vuosisadan kuluessa tullut suureen suosioon tuo oman ajan ihmistyyppien esittäminen lyhyissä kuvailevissa kyhäyksissä, joissa tupakankaupustelijan tai aatelisperheen pöydänkattajan olemusta esitettiin realismiin kehittyvältä kannalta, tosihuomioiden perusteella; La Bruyèren vaikutuksesta muodostui Englannissa erikoinen uusi kerronnan laji, jossakin määrin yhtenäisiä pakinasarjoja; näissä Daniel Defoen – peräti tuotteliaan sanomalehtimiestemme uranuurtajan —, Richard Steelen ja etenkin Joseph Addisonin kehittelemissä kuvaussikermissä esiintyy jatkuvaa suunnittelua, uudestaan samoja henkilöitä, todelliselta vaikuttavaa ja vilkasta vuoropuhelua, arkielämän kirjavien ilmiöiden ja pientenkin piirteiden havaannollistuttamista, syvää tunnetta ja leppoista huumoria, luonnekehitykseen ja luonteen monijakoisuuteen liittyviä ja vauhdikkaasti kerrottuja tapauksia, terveellistä ivaa, luontevan, luonnonmukaisen esitystavan tietoista tapailua, – kaiken kaikkiaan varsinkin Coverley-sikermä jo osoittaa meille nykyisen romaanin päämerkityksen: se ei ole entisaikaisen selostuksen ulkokohtaisuutta eikä vallitsevan tunteen selvittelyä, vaan vähitellen kehittyvää kerrontaa, jossa näkymätön ja kaikkitietävä huomioiden tekijä esittelee todellisia eläviä ihmisiä täydessä ympäristövalaistuksessaan.

Romaaneja ei siten vielä syntynyt, eheän toimintajuonen puutteessa, mutta Richardsonia se jo on, joskin kirjanpainaja ja hänen lähimmät seuraajansa palasivat siihen varhaisempaan esitysmuotoon, autobiografiseen kerrontaan, jossa päähenkilö itse esiintyy kokemustensa kuvailijana. Sitä enimmäkseen käytti veijariromaani paremman uskottavuuden saavuttamiseksi; ilmeisine rajoituksineen se toki tämän tarkoituksen täyttääkin. Ja useita perikuvallisia veijariromaaneja sepitettyään Defoe tällä esitystavalla loi uuden kirjallisuudenlajin, yhdistelmäksi edellisestä ja matkakertomuksista: syntyi nykyisten seikkailuromaani laatujen suureksi edelläkävijäksi "Robinson Crusoe". Ainoastaan sitä puuttui: Richardsonin tehtäväksi koitui vuorostaan yhdistää tämä sepittelyn muoto "Spectatorin" pakinasarjoihin.

Defoe sai teoksiinsa aivan eksyttävän todellisuussävyn, tarkoin ottaessaan vaarin kaikista pikkupiirteistä, kertoessaan näennäisesti turhiakin sivuseikkoja, joihin päähenkilö muka eksyy "omakohtaisissa muistelmissaan", mutta joiden pelkkä mainitseminen kuitenkin herättää lukijan luottamuksen. Ilman Defoeta me tuskin näkisimme "Pamelassa" niin huolellisesti kerrattavan kirjetukkujen sisältöä vartavasten isälle ja äidille, niiden jo ollessa lukijalle tunnettuja, mutta aiotuilta vastaanottajiltaan hukkaan joutumassa, – tai selitettävän, miten erinäisiä vieraiden kirjeiden jäljennöksiä on saatu liitetyksi mukaan. Monet nykypäivienkin kertojat tekevät tässä kohden huomaamattomuuden virheitä, joita suurten kirje- ja päiväkirjeromaanien sepittäjä visusti varoi. Defoen niinikään tunnemme Pamelan irtaimen luetteloimisista ja kaikesta muusta runsaasta arkisuudesta, joka kyllä vaikuttaa lukijaan nyt painolastilta, mutta samalla alinomaa vetää hänet uskomuksen myötätuntoiseen valtaan. Ja erityisesti on Richardson suoriutunut hyvin siitä vastaväitteestä, jonka tällainen kirjeromaani muuten helposti herättää: vähin erin hän yhä vakuuttavammin valaisee lukijalle, miten Pamela johtuu näin tuotteliaaseen ja perusteelliseen kynäilyyn.

Defoen kuviteltu matkakertomus esittää tavallisen sielunelämän toimintaa oudoissa ja ihmeellisissä olosuhteissa; Richardson loi sellaisen kertomislajin, joka esittää tavallista sielunelämää tavallisissa oloissa. Siihen asti ei oltu milloinkaan ajateltu, että halpasäätyisen ja vähäpätöisen ihmiselämän jokapäiväisen aineksen epälukuisista pikkuseikoista voitaisiin ikäänkuin mikroskoopilla tutkien saada ilmi omituisia ja uusia, syvää harrastusta herättäviä näkyjä. "Spectatorin" luonnetutkimukset olivat pääasiallisesti kohdistaneet huomion erikoislaatuisiin ilmiöihin ja oikullisuuksiin, Richardson lisäsi luonnekuvailuun mitä yksityispiirteisimmän tähystelyn, joka tarkkaili ja merkitsi muistiin itsetiedottomiakin henkisiä ja tunne-elähdyksiä, ja vasta hänestä alkaen esittää kaunokirjallisuus unohtumattomia eläviä henkilöitä, jotka tunnemme tuttaviksemme.

Erityisesti juuri autobiografisessa esitystavassa ei enää ulkonainen tapahtuminen ole harrastuksen aiheena, vaan sen tapahtumisen sielullinen heijastus toimivien eli kirjoittavien henkilöiden mielessä. Sellainen esitystapa tavallisesti johtaa suureen toiminnan yksinkertaisuuteen, ja Richardsonin ylen laveiden teoksien varsinainen juoni on helppo selostaa muutamalla rivillä. Mutta nimenomaan kirjeromaani, yhtenä itsekertovan sepittelyn muotona, tarjoaa erityisen edun siinä, että samalla kun tapahtumisen jakso jää sivuasiaksi, tapaukset ja ilmiöt saavat mitä erilaisinta valaistusta useinkin laajalle haarautuvassa kirjeenvaihdossa eri henkilöiden kesken, ja taitavasti käyteltynä tämä saman asian erilainen esittäminen ja arvosteleminen antaa mielenkiintoisen havaannollista selvyyttä kunkin henkilön yksilöllisyydestä.

Harjaantuneelle ammatilliselle kirjeidenkirjoittajallekin tämä sepittelyn laji silti luonnistui niin tavatonta mielenkiintoa herättävästi vain sen johdosta, että hän samalla oli peräti "kotiutunut" säveän ja terveluontoisen naisolemuksen tuntija. Naisten ystävyys ja likeinen luottamuksellisuus oli ollut hänen seuranaan pienestä pitäen, ja nykyisten romaaniemme sankaritarten alku-ilmiöinä hänen romaaniensa naishenkilöt hämmästyttävät meidänkin päiviemme lukijaa sillä luonnollisuudella ja yksilöllisellä elävyydellä, joka hänen aikalaisilleen oli sellainen ihme, että skeptillinen ranskalainen valistusfilosofi Diderot saattoi verrata kirjanpainajaamme Homerokseen ja Moosekseen! Tuskin mikään maailmankirjallisuuden teos, "Robinson Crusoeta" lukuunottamatta, on niin nopealla vauhdilla valloittanut koko sivistysmaailmaa kuin "Pamela" ja sitä seuranneet muut Richardsonin romaanit, ja ani harvalla ihmishengen saavutuksella on ollut niin laajakantoista vaikutusta kirjallisuuden kehittymiseen kautta aikojen.

Rousseaun "Uusi Heloise" sai suoranaisimman sysäyksensä "Pamelasta" ja tuntui vuorostaan laajalti Ranskassa ja Saksassa, niinkuin sitte samasta lähteestä syntynyt Goethen "Nuoren Wertherin kärsimykset" taas nostattivat vastakaikua Italiassa (Foscolon "Jacopo Ortisin