Ruudukas vaatepalanen

Pojan pää meni niin pyörälle, ettei hän pitkään aikaan tiennyt tuon taivaallista. Ilma vinkui ja vihelsi häntä vastaan, siivet suhisivat ja höyhenissä kohisi kuin myrsky ikään. Kolmetoista hanhea lenteli hänen ympärillään, kaikki räpyttivät ja kaakattivat. Maailma pyöri hänen silmissään, ja hänen korvissaan humisi. Hän ei tiennyt, lensivätkö he korkealla vaiko alhaalla, eikä sitä minne he menivät.

Viimein hän tuli sen verran tajuihinsa, että ymmärsi välttämättömäksi ottaa selkoa siitä, mihin hanhet veivät häntä. Mutta sepä ei ollutkaan niin helppoa, sillä hän ei tiennyt, kuinka saisi rohkeutta katsoa alas. Hän oli aivan varma siitä, että hänen päätään alkaisi huimata, jos hän koettaisi. Viimein hän kuitenkin pakottautui katsahtamaan maahan.

Villihanhet eivät lentäneet aivan korkealla sentähden, että vastatullut vieras ei voinut hengittää kaikkein ohuimmassa ilmassa. Hänen tähtensä he myöskin lensivät hiukan hitaammin kuin tavallisesti.

Katsahtaessaan alas näytti pojasta, että hänen allensa oli levitettynä suuri huivi, joka oli jaettu lukemattomiin pieniin ja suuriin ruutuihin.

"Mihin ihmeeseen minä nyt olen joutunut?" kummaili hän.

Hän ei nähnyt muuta kuin ruutua ruudun vieressä. Muutamat olivat vinoja, muutamat suunnikkaanmuotoisia, mutta kaikkialla oli kulmia ja suoria reunoja. Ei mikään ollut pyöreätä, ei mikään väärää.

"Mikä se on tuo suuri ruudukas vaatepalanen, jota minä katselen?" sanoi poika itsekseen, odottamatta, että kukaan vastaisi.

Mutta hanhet, jotka lensivät hänen ympärillään, huusivat heti: "Peltoja ja niittyjä! Peltoja ja niittyjä!"

Silloin hän ymmärsi, että tuo suuri ruudukas vaatepalanen oli laakea Skoonen maa, jonka yli hän kulki. Ja hän alkoi ymmärtää, kuinka se voi näyttää niin moniväriseltä ja ruudukkaalta. Nuo heleänvihreät ruudut hän ensiksi tunsi: ne olivat ruispeltoja, jotka oli kylvetty viime syksynä ja jotka olivat pysyneet vihreinä lumen alla. Keltaisen harmaat ruudut olivat sänkipeltoja, joissa viime kesänä oli kasvanut viljaa, ruskeahkot olivat vanhoja apilasvainioita, ja mustat olivat tyhjiä juurikasmaita tai kynnettyjä kesantoja. Ruskeat keltareunaiset olivat varmaan pyökkimetsiä, sillä keskellä metsää kasvavat suuret puut olivat niissä talvella paljaat, mutta pienet pyökit, jotka kasvavat metsän reunassa, pysyttävät kuivat, kellastuneet lehtensä kevääseen saakka. Oli myös mustia ruutuja, joiden keskessä oli harmaata: ne olivat suuria, yhteen rakennettuja taloja, joiden katot olivat mustat ja pihamaat kivetyt. Ja sitten oli ruutuja, jotka olivat keskeltä vihreitä ja joiden reunat olivat ruskeita: ne olivat puutarhoja, joissa nurmi alkoi vihertää, vaikka pensaat ja puut ympärillä vielä olivat ruskealla kaarnalla.

Poika ei voinut olla nauramatta nähdessään, kuinka ruudukasta kaikki oli.

Mutta kun hanhet kuulivat hänen nauravan, he huusivat kuin toruen:

"Hedelmällistä ja hyvää maata. Hedelmällistä ja hyvää maata."

Poika oli jo käynyt totiseksi. "Että vielä voit nauraa sinä", hän ajatteli, "sinä, joka olet joutunut kauheimpaan, mihin ihminen voi joutua."

Hän pysyttelihe totisena vähän aikaa, mutta sitten hän taas tuli naurahtaneeksi.

Mitä enemmän hän oli tottunut ratsastukseen ja menon vauhtiin, niin että jo kykeni ajattelemaan muutakin kuin miten pysyisi hanhen selässä, sitä enemmän hän alkoi huomata, kuinka täynnä ilma oli lintuparvia, jotka lensivät pohjoista kohti. Se oli yhtä huutamista ja hoilaamista parvesta toiseen. "Vai niin, että olette tekin tänään tulleet yli", huusivat muutamat. "Niinpä olemme", vastasivat hanhet. "Kuinka luulette olevan kevään laita?" – "Ei lehteäkään puissa ja vesi kylmää järvissä", tuli vastaukseksi.

Kun hanhet lensivät erään paikan yli, jossa oli kesyä siipikarjaa ulkona, he huusivat: "Mikä on talon nimi? Mikä on talon nimi?" Silloin kukko ojensi kaulansa ja vastasi:

"Talon nimi on Pikku-Pelto nyt niinkuin ennenkin, nyt niinkuin ennenkin."

Useampia tupia sanottiin kyllä omistajainsa nimen mukaan niinkuin on tapana Skoonessa, mutta sen sijaan, että olisivat vastanneet, että tämä oli Pietari Matinpojan tai Ola Bonpojan tupa, keksivät kukot nimiä, jotka heidän mielestään sopivat paremmin. Ne, jotka asuivat köyhissä torpissa ja pikkupaikoissa, huusivat: "Tämän talon nimi on Puutekylä." Ja ne, jotka asuivat kaikkein köyhimmissä, huusivat: "Tämän talon nimi on Tyhjälä, Tyhjälä, Tyhjälä."

Suuret, vauraat talonpoikaistalot saivat kauniita nimiä kukoilta, niinkuin Onnenpelto, Munamäki, Rahala.

Mutta herraskartanojen kukot olivat liian ylpeitä keksiäkseen jotakin leikillistä, he vain huusivat ja kiekuivat semmoisella voimalla kuin olisivat tahtoneet äänensä kuulumaan aina aurinkoon asti. "Tämä on Dybekin herraskartano. Nyt niinkuin ennenkin, nyt niinkuin ennenkin."

Ja vähän kauempana seisoi muuan ja huusi: "Tämä on Svaneholm. Koko maailma sen tietää."

Poika huomasi, että hanhet eivät lentäneet suoraan eteenpäin. Ne leijailivat sinne tänne yli koko Söderslättin tasangon ikään kuin olisivat olleet iloissaan siitä, että olivat taas Skoonessa ja olisivat tahtoneet tervehtiä joka taloa.

Ne tulivat paikkaan, jossa oli suuria jykeviä rakennuksia ja korkeita savutorvia ja niiden ympärillä joukko pienempiä huoneita. "Tämä on Jordebergan sokeritehdas", huusivat kukot. "Jordebergan sokeritehdas."

Poika säpsähti istuessaan hanhen selässä. Hänenhän olisi pitänyt tuntea tämä paikka. Se ei ollut kaukana hänen kodistaan, ja täällä hän jo viime vuonna oli ollut hanhipaimenena. Mutta oli kyllä niin, ettei mikään ollut oikein näköistään, kun sitä katseli näin ylhäältäpäin.

Ja ajatteles, ja ajatteles! Oosa hanhityttö ja Pikku Matti, jotka olivat hänen tovereitaan viime vuonna! Poika olisi tahtonut tietää, kulkivatko he täällä vielä. Ja mitä he olisivat sanoneet, jos olisivat aavistaneet, että hän lensi korkealla heidän päänsä päällä?

Jordeberga häipyi sitten näkyvistä ja he kulkivat Svedalaan ja Skabersjöhön ja takaisin yli Börringenin luostarin ja Häckebergan.

Poika sai nähdä tänä yhtenä päivänä enemmän kuin oli nähnyt ennen koko elinaikanaan.

Kun villihanhet tapasivat kesyjä hanhia, oli heillä kaikkein hauskinta. He lensivät silloin hyvin hitaasti ja huusivat: "Nyt mennään tuntureille! Tuletteko mukaan? Tuletteko mukaan?"

Mutta kesyt hanhet vastasivat: "Talvi on vielä maassa. Olette liian aikaisin liikkeellä. Palatkaa takaisin! Palatkaa takaisin!"

Villihanhet laskeutuivat alas, jotta ääni kuuluisi paremmin, ja huusivat: "Tulkaa mukaan, niin opetamme teitä lentämään ja uimaan."

Siitä kesyt hanhet suuttuivat eivätkä vastanneet.

Mutta villihanhet laskeutuivat vielä alemma, niin että melkein hipoivat maata, ja sitten he kohosivat niin nuolen nopeasti, kuin olisivat kauheasti säikähtäneet. "Oi joi joi!" huusivat he. "Eiväthän ne olleetkaan hanhia. Nehän olivat vain lampaita."

Maassa olijat raivostuivat ja huusivat: "Kuula teihin sattukoon, jok'ainoaan, jok'ainoaan!"

Kun poika kuuli kaiken tämän leikinlaskun, hän nauroi. Silloin hän muisti, kuinka vaikea hänen asemansa oli, ja nyt hän itki. Mutta hetken päästä hän taas nauroi.

Ei koskaan hän ollut mennyt niin hyvää vauhtia, vaikka hän aina oli mielellään ratsastanut nopeasti ja hurjasti. Eikä hän tietysti koskaan ollut ajatellut, että ylhäällä ilmassa voisi tuntua niin raittiilta kuin siellä tuntui ja että sinne kohoaisi maasta niin hyvä mullan ja pihkan tuoksu. Eikä hän ollut ajatellut sitäkään, miltä tuntuisi kulkea näin korkealla maasta. Mutta oli niinkuin olisi lentänyt pois suruista ja murheista kaikenmoisista, mitä vain ajatella voi.

II
AKKA KEBNEKAISELAINEN

Ilta

Suuri kesy hanhikukko, joka oli seurannut villihanhia ilmaan, oli hyvin ylpeä siitä, että sai lentää edestakaisin Söderslättin yli villihanhien seurassa ja tehdä kesyistä pilaa. Mutta kuinka onnellinen hän olikin, ei hän kuitenkaan voinut sille mitään, että häntä iltapäivällä alkoi uuvuttaa. Hän koetti hengittää syvempään ja liikuttaa siipiään nopeammin, mutta sittenkin hän jäi useita hanhenpituuksia muita jäljemmäksi.

Kun ne hanhet, jotka lensivät viimeisinä, huomasivat, että kesy hanhi ei voinut seurata mukana, he alkoivat huutaa sille hanhelle, joka kulki kiilan kärjessä ja johti kulkuetta: "Akka Kebnekaiselainen!" – "Mikä hätänä?" kysyi johtajahanhi. "Valkoinen jää perään. Valkoinen jää perään." – "Sanokaa, että on helpompi lentää nopeasti kuin hitaasti", huusi johtajahanhi ja painalsi eteenpäin niinkuin ennenkin.

Hanhikukko koetti kyllä seurata neuvoa ja lisätä vauhtia, mutta siitä hän uupui niin, että vaipui leikattujen piilipuiden latvojen tasalle, jotka reunustivat peltoja ja niittyjä.

"Akka! Akka! Akka Kebnekaiselainen!" huusivat silloin ne, jotka lensivät viimeisinä ja huomasivat, kuinka tukalassa tilanteessa toinen oli. "Mitä te nyt taas tahdotte?" kysyi silloin johtajahanhi ja hänen äänensä kuulosti kauhean kärttyiseltä. "Valkoinen vaipuu maahan. Valkoinen vaipuu maahan." – "Sanokaa hänelle, että on helpompi lentää ylhäällä kuin alhaalla", huusi johtajahanhi. Eikä hän hiljentänyt vähääkään vauhtiaan, vaan painalsi eteenpäin niinkuin ennenkin.

Hanhikukko koetti seurata tätäkin neuvoa, mutta kun hän yritti kohota korkeuteen, hän hengästyi niin, että rinta oli haljeta.

"Akka! Akka!" huusivat silloin ne, jotka lensivät viimeisinä. "Ettekö voi antaa minun lentää rauhassa?" kysyi johtajahanhi, ja se vaikutti vielä kärsimättömämmältä kuin ennen. "Valkoinen kohta putoaa. Valkoinen kohta putoaa." – "Sanokaa hänelle, että se, joka ei jaksa seurata mukana, saa palata kotiinsa!" huusi johtajahanhi. Eikä hänelle suinkaan juolahtanut mieleenkään hiljentää vauhtia, vaan hän painalsi eteenpäin niinkuin ennenkin.

"Vai niin, vai niinkö on laita", sanoi hanhikukko. Hän ymmärsi samassa, että villihanhilla ei ollut ajatustakaan ottaa häntä mukaansa Lappiin. Ne olivat vain leikillä houkutelleet hänet mukaansa.

Häntä harmitti aika tavalla, että voimat nyt pettivät eikä hän saanut näyttää noille maankulkijoille, että kesykin hanhi saattaa johonkin kelvata. Ja kaikista harmillisinta oli, että hän oli joutunut yhteen Akka Kebnekaiselaisen kanssa. Sillä vaikka hän olikin kesy hanhi, hän oli kuitenkin kuullut puhuttavan johtajahanhesta, jonka nimi oli Akka ja joka oli lähes sadan vuoden vanha. Häntä pidettiin niin suuressa arvossa, että kaikkein parhaiden villihanhien oli tapana liittyä hänen seuraansa. Mutta kukaan ei halveksinut kesyjä hanhia niinkuin Akka ja hänen parvensa, ja mielellään hän olisi tahtonut näyttää heille, että hän oli heidän vertaisensa.

Hän lensi hiljaa muiden perässä ja mietti itsekseen, kääntyisikö vai jatkaisi. Silloin sanoi yht'äkkiä tuo peukalopää, jota hän kantoi selässään: "Kuuleshan, Martti hanhikukko, sinä kai ymmärrät, että sinun, joka et koskaan ennen ole lentänyt, on mahdotonta seurata villihanhia aina Lappiin saakka. Etkö käänny kotiin, ennen kuin itsesi turmelet?"

Mutta tuo peukaloinen oli pahinta, mitä hanhikukko tiesi, ja tuskin hän oli käsittänyt, ettei se raukka uskonut hänen voivan tehdä tuota matkaa, kun hän jo päätti kestää. "Jos sinä vielä sanot sanankaan, niin minä heitän sinut ensimmäiseen savikuoppaan, jonka yli kuljemme", hän sanoi ja sai samassa suuttumuksestaan semmoiset voimat, että alkoi lentää melkein yhtä hyvin kuin kuka tahansa noista muista.

Kauan hän ei kuitenkaan olisi voinut jatkaa tällä tavalla, mutta sitä ei tarvittukaan, sillä nyt laski aurinko nopeasti ja juuri auringon laskiessa hanhet painautuivat suoraan maahan. Ja ennen kuin poika ja hanhikukko tiesivätkään, he olivat tulleet Vombsjön rannalle.

"On kai tarkoitus yöpyä tähän", ajatteli poika ja hyppäsi hanhen selästä.

Hän seisoi kaitaisella hiekkarannalla, ja hänen edessään oli sangen suuri järvi. Järvi oli ruman näköinen, sillä se oli melkein kokonaan jääkuoren peitossa, joka oli mustunut ja epätasainen ja täynnä halkeamia ja reikiä, niinkuin kevätjää tavallisesti on. Jää veteli kyllä viimeisiä virsiään. Se oli jo irti maasta ja sen ympärillä oli leveä vyö mustaa, kirkasta vettä. Mutta siinä se kuitenkin vielä oli ja uhosi ympärilleen kylmyyttä ja talven kaameutta.

Toisella puolen järveä näkyi olevan aukeata ja valoisaa seutua, mutta siinä, mihin hanhet olivat laskeutuneet, oli synkkää kuusimetsää. Ja näytti siltä kuin olisi kuusimetsällä ollut voimaa sitoa talvi itseensä kiinni. Muualla kaikkialla oli maa paljaana, mutta havuisten kuusenoksien alla oli lunta, joka oli sulanut ja jäätynyt, niin että se oli kovaa kuin lasi.

Pojasta tuntui kuin hän olisi tullut erä- ja talvimaahan, ja häntä alkoi pelottaa niin, että hänen olisi tehnyt mieli huutaa täyttä kurkkua.