XII
SUURI PERHONEN

Keskiviikkona huhtikuun 6. p: nä.

Hanhet lensivät suuntana se pitkä saari, joka näkyi selvästi heidän allansa. Pojan mieli oli iloinen ja keveä heidän kulkiessaan. Hän oli nyt yhtä tyytyväinen kuin edellisenä päivänä oli ollut synkkä ja alakuloinen harhaillessaan alhaalla saarella ja etsiessään hanhikukkoa.

Hän huomasi nyt, että saaren sisäosa oli kaljua ylänköä, jonka rantoja pitkin oli leveä kaistale hyvää ja hedelmällistä maata, ja hän alkoi ymmärtää, mikä oli sen tarkoituksena, jota hän oli kuullut edellisenä iltana.

Hän oli näet juuri istunut ja levännyt erään tuulimyllyn luona, joita oli sangen monta ylängöllä, kun pari lammaspaimenta oli tullut koirat kupeellaan ja suuri lammaskarja perässään. Poika ei ollut pelästynyt, sillä hän oli istunut myllyn rappujen alla. Mutta sitten oli sattunut niin, että paimenet olivat istuutuneet samoille rappusille, eikä pojan ollut silloin auttanut muu kuin pysyä hiljaa.

Toinen paimenista oli nuori ja sen näköinen kuin ihmiset yleensä ovat, mutta toinen oli vanha ja merkillisen näköinen. Ruumis oli suuri ja ryhmyinen, mutta pää oli pieni ja kasvojen piirteet olivat pehmeät ja lempeät. Pää ja ruumis eivät näyttäneet tahtovan ollenkaan sopia yhteen.

Hetken aikaa hän istui äänettömänä ja tuijotti sumuun tavattoman uupuneesti katsellen. Sitten hän alkoi puhua toverinsa kanssa. Tämä otti silloin pussistaan leipää ja juustoa ja alkoi syödä. Hän vastasi tuskin mitään, mutta kuunteli sen sijaan hyvin tarkkaavasti, aivan niinkuin olisi ajatellut: "Saatanpahan suoda sinulle sen ilon, että annan sinun soittaa suutasi vähän aikaa."

"Nyt minä kerron sinulle jotakin, Erik", sanoi vanha paimen. "Olen miettinyt, että ennen vanhaan, kun sekä ihmiset että eläimet olivat suurikokoisempia kuin nyt, kasvoivat myöskin perhoset aivan kauhean suuriksi. Ja kerran oli perhonen, joka oli monta peninkulmaa pitkä ja jonka siivet olivat leveät kuin järvet. Nuo siivet olivat siniset ja hopeanhohtavat ja niin koreat, että kun perhonen oli lentelemässä, seisoivat kaikki muut eläimet ja tuijottivat hänen jälkeensä.

"Sillä oli tietysti se vika, että se oli liian suuri. Siivet eivät tahtoneet sitä kannattaa. Mutta sen olisi kuitenkin käynyt hyvin, jos sillä olisi ollut älyä pysyä maan kohdalla. Mutta sillä ei ollut sitä älyä, vaan se lähti lentämään yli Itämeren. Eikä se päässytkään pitkälle, ennen kuin myrsky tuli sitä vastaan ja alkoi repiä sen siipiä. Ja kai arvaat, kuinka kävi, kun Itämeren myrsky pääsi retuuttamaan hauraita perhon siipiä. Ei kestänyt kauan, ennen kuin ne olivat pois temmatut ja pois pyörretyt, ja silloin perhoparka tietysti putosi mereen. Aluksi sitä laineet heittelivät sinne tänne, mutta sitten se ajautui muutamille kiviriutoille Smoolannin ulkopuolelle. Ja siihen se jäi.

"Nyt ajattelen minä niin, että jos perhonen olisi jäänyt makaamaan maahan, niin se olisi pian mädäntynyt ja hajonnut. Mutta koska se putosi mereen, niin se alkoi kalkkiutua ja muuttui kovaksi kuin kivi. Sinä tiedät kyllä, että olemme löytäneet rannalta kiviä, jotka eivät ole olleet muuta kuin kovettuneita matoja. Ja nyt luulen minä, että sen suuren perhosen ruumiin kävi samalla lailla. Minä luulen, että se muuttui suureksi kaitaiseksi kallioksi Itämeressä. Etkö sinäkin luule samaa?"

Hän lakkasi puhumasta, vaikeni odottaakseen vastausta, ja toinen nyökäytti hänelle päätään. "Kerro sinä vain, että saan kuulla, mihin oikein pyrit", sanoi hän.

"Ja huomaa nyt, Erik, että tämä Öölanti, jossa sinä ja minä elämme, ei ole mitään muuta kuin se vanha perhosen ruumis. Kun vain vähän ajattelee, niin huomaa, että saari on perhonen. Pohjoisessa näkyy kaitainen eturuumis ja pyöreä pää, ja etelässä näkyy takaruumis, joka alussa levenee ja sitten kapenee terävään kärkeen."

Tässä hän pysähtyi hetkeksi ja katsoi toveriaan, ikään kuin vähän huolissaan siitä, mitä tämä sanoisi tästä väitteestä. Mutta nuori mies jatkoi syöntiään kaikessa rauhassa ja nyökäytti hänelle päätään merkiksi, että hän jatkaisi.

"Niin pian kuin perhonen oli muuttunut kalkkikivikallioksi, tuli siemeniä lentäen ilmojen halki, ja ne tahtoivat ruveta siihen juurtumaan. Mutta niiden oli vaikea saada jalansijaa kaljulla ja sileällä vuorella. Kesti kauan, ennen kuin siinä rupesi kasvamaan muuta kuin saraheinää. Sitten tulivat ahonata ja orjantappura. Mutta ei vielä tänäkään päivänä ole täällä ylängöllä niin paljon kasvillisuutta, että se peittäisi kokonaan vuoren, vaan vuori pistää esiin siellä ja täällä. Eikä kukaan voi ajatella täällä kyntämistä, kun maan kamara on niin ohut.

"Mutta jos sinä nyt myönnät, että ylänkö on muodostunut perhosen ruumiista, niin on sinulla kai oikeus kysyä, mistä on tullut se maa, joka on alhaalla rannoilla."

"Niin, siinäpä se on", sanoi se joka söi. "Sen minä tahtoisin tietää."

"Niin, sinun tulee muistaa, että Öölanti on maannut meressä sangen monta vuotta, ja sinä aikana on kaikki semmoinen, joka ajelehtii aaltojen mukana: lieko, hiekka, raakut, kerääntynyt sen ympärille ja jäänyt siihen. Ja sitten on kiviä ja soraa rapissut alas sekä itäiseltä että läntiseltä rinteeltä. Sillä tavalla on saari saanut leveät rannat, joilla voi kasvaa viljaa ja kukkia ja puita."

"Täällä ylhäällä kovalla perhosen selällä käy ainoastaan lampaita ja lehmiä ja pikkuhevosia, täällä asuu vain riekkoja ja kuireja, eikä täällä ole mitään muita rakennuksia kuin tuulimyllyjä ja muutamia kivimajoja, joihin me paimenet kömmimme säätä pitämään. Mutta alhaalla rannalla on suuria talonpoikaiskyliä ja kirkkoja ja pappiloita ja kalastajakyliä ja kokonainen kaupunki."

Hän katseli kysyvästi toiseen. Tämä oli herennyt syömästä ja sitoi kiinni ruokasäkkinsä suuta. "Minä vain tuumin, että mitä sinä oikein tarkoitat", hän sanoi.

"Niin, katsos, minä vain tahtoisin tietää yhden asian", sanoi paimen madaltaen ääntään, niin että hän melkein kuiskasi, ja katseli sumuun pienillä silmillään, jotka näkyivät uupuneen tähystäessään kaikkea sitä, jota ei ole olemassa, "minä tahtoisin vain tietää, eivätkö talonpojat, jotka asuvat tuolla rannalla, tai kalastajat, jotka pyytävät silakoita merestä, tai Borgholmin kauppiaat tai kylpyvieraat, jotka tulevat tänne joka kesä, tai matkustajat, jotka käyskentelevät Borgholmin linnan raunioilla, tai metsästäjät, jotka syksyllä tulevat tänne ja ampuvat peltopyitä, tai taiteilijat, jotka istuvat täällä ylängöllä ja maalaavat lampaita ja tuulimyllyjä – minä tahtoisin tietää, ymmärtääkö kukaan heistä, että tämä saari on ollut perhonen, joka on lennellyt ympäri suurin, kiiltävin siivin."

"Kyllä kai", sanoi nuori paimen yht'äkkiä, "kyllä kai sen olisi pitänyt selvitä jollekulle heistä, jotka ovat jonakin iltana istuneet ylängön reunalla ja kuulleet satakielen laulavan lehdossa allaan ja katselleet Kalmarin salmelle päin, ettei tämä saari ole voinut syntyä samalla tavoin kuin kaikki muut saaret."

"Tahtoisin kysyä", jatkoi vanhus, "eikö ainoakaan ole toivonut voivansa antaa tuulimyllyille niin suuria siipiä, että ne ulottuisivat aina taivaaseen asti, niin suuria, että ne voisivat nostaa koko saaren ylös merestä ja antaa sen lentää niinkuin perhosen perhosten joukossa."

"Saattaa olla, että puheessasi on jotakin perää", sanoi nuori, "sillä kesäöinä, kun taivas kaareilee korkeana ja avonaisena meren yllä, on minusta väliin tuntunut, kuin se tahtoisi kohottautua merestä ja lentää tiehensä."

Mutta kun vanha vihdoinkin oli saanut nuoren puhumaan, ei hän häntä paljoakaan kuunnellut. "Minä tahtoisin tietää", hän sanoi vielä matalammalla äänellä, "voiko kukaan selittää, miksi täällä ylängöllä asuu suuri ikävä ja kaipuu. Minä olen tuntenut sitä elämäni jok'ainoa päivä ja luulen, että se pureutuu jok'ainoan rintaan, jonka täytyy täällä kulkea. Mutta minä tahtoisin tietää, eikö kukaan ole ymmärtänyt, että kaikki se kaipuu tulee siitä, että koko saari on perhonen, joka ikävöi siipiään."

XIII
LILLA KARLSÖN SAARI

Myrsky

Perjantaina huhtikuun 8. p: nä.

Villihanhet olivat olleet yötä Öölannin pohjoisimmassa niemessä ja olivat nyt matkalla mannermaalle. Tuuli aika kovasti etelästä yli Kalmarin salmen, niin että he olivat kantautuneet pohjoista kohti. He lähenivät kuitenkin hyvää vauhtia maata. Mutta kun he lähenivät ensimmäisiä kareja, he kuulivat kovan kohahduksen, niinkuin joukko nopealentoisia lintuja olisi tullut lentäen vastaan, ja vesi heidän allansa kävi yht'äkkiä aivan mustaksi. Akka pysähdytti siipensä niin pian, että hän melkein seisoi paikoillaan ilmassa. Sitten hän laskeutui alas päästäkseen meren pintaan. Mutta ennen kuin hanhet olivat ehtineet vedenpintaan, ennätti länsimyrsky heidän luokseen. Jo ajoi se edellään tomupilviä, suolavaahtoa ja pikkulintuja, nyt tempaisi se mukaansa villihanhetkin, heitti heidät nurin ja lakaisi heidät merelle.

Siitä tuli kauhean kova myrsky. Villihanhet koettivat kääntyä kerta toisensa perästä, mutta eivät voineet; he ajautuivat Itämerelle. Myrsky oli heittänyt heidät jo Öölannin ohi ja edessä oli vain autiota ja tyhjää merta. He eivät voineet muuta tehdä kuin mennä myötätuuleen.

Kun Akka huomasi, etteivät he voineet kääntyä, hän arveli, että oli tarpeetonta antaa myrskyn ajaa heitä yli koko Itämeren. Hän laskeutui sentähden veteen. Aaltoilu oli jo ankara ja kasvoi joka hetki. Aallot vyöryivät merenvihreinä ja vaahtopäisinä.

Toinen kohosi aina korkeammalle kuin toinen. Oli niinkuin ne olisivat kilpailleet siitä, kuka voisi nousta ylemmäksi, kuka vaahdota vihaisimmin. Mutta villihanhet eivät pelänneet aaltoilua; se näkyi päinvastoin tuottavan heille suurta huvia. He eivät uuvuttaneet itseään uimisella, vaan antoivat huuhdella itseään ylös aaltojen harjalle ja alas aaltojen väliin, ja heillä oli yhtä hauskaa kuin lapsilla keinussa. Heidän oli vähän aikaa oikein hyvä olla. Heidän ainoa huolensa oli, etteivät hajaantuisi. Maalinturaukat, jotka kantautuivat ohi myrskyssä, huusivat kateellisina: "Hätäkös teidän, kun osaatte uida!"

Mutta kaikesta huolimatta vaara väijyi villihanhia. Ensiksikin keinuminen teki heidät ihan kauhean unisiksi. Alinomaa teki heidän mielensä kääntää pää taapäin ja pistää nokka siiven alle ja nukkua. Mutta ei mikään ollut vaarallisempaa kuin tällä tavoin uneen vaipuminen ja Akka huusi yhtä mittaa: "Älkää nukkuko, villihanhet! Joka nukkuu, joutuu pois parvesta. Joka joutuu pois parvesta, on hukassa."

Huolimatta kaikista ponnistuksistaan vastustaa unta nukkui heistä toinen toisensa perästä ja itse Akkakin oli vähällä vaipua uneen, kun hän yht'äkkiä näki jotakin pyöreää ja tummaa kohoavan laineen harjalla. "Hylkeitä! Hylkeitä! Hylkeitä!" huusi Akka voimakkaalla, kimeällä äänellä ja kohosi ilmaan paukkuvin siivin. Se tapahtuikin viime hetkessä. Ennen kuin viimeinen villihanhi oli ehtinyt ylös vedestä, olivat hylkeet jo niin lähellä, että yrittivät haukata heidän jalkojaan.

Niin olivat villihanhet taas myrskyssä, joka ajoi heitä edellään ulos merelle. Ei suonut se mitään lepoa itselleen eikä heille. Eivätkä he nähneet lainkaan maata, ainoastaan autiota merta. He laskeutuivat taas veteen heti kun uskalsivat. Mutta kun he olivat vähän aikaa keinuneet aalloilla, alkoi heitä taas nukuttaa. Ja niin pian kuin he nukkuivat, tulivat hylkeet uiden. Ellei vanha Akka olisi ollut niin valpas ja älykäs, ei ainoakaan heistä olisi päässyt hengissä pakoon.

Koko päivän kesti myrsky ja se teki kauheita tuhoja kaikkien niiden lintujen joukossa, jotka tähän vuoden aikaan olivat muuttomatkoilla. Muutamat ajautuivat suunnastaan vieraille maille ja kuolivat siellä nälkään, muutamat uupuivat niin, että vajosivat mereen ja hukkuivat. Monet murskautuivat kallioseiniä vasten ja monet joutuivat hylkeiden saaliiksi.

Koko päivän kesti myrsky, ja Akka alkoi jo lopulta pelätä, että hän ja hänen laumansa joutuisivat hukkaan. He olivat aivan näännyksissään uupumuksesta, eikä hän keksinyt mistään paikkaa, jossa he olisivat saaneet levähtää. Illemmällä hän ei enää uskaltanut laskeutua mereen sentähden, että se nyt yht'äkkiä täyttyi suurilla jäälautoilla, jotka törmäsivät toisiinsa, ja hän pelkäsi, että he musertuisivat niiden väliin. Pari kertaa villihanhet koettivat laskeutua jäälauttain päälle, mutta toisella kertaa lakaisi julma myrsky heidät veteen ja toisella kerralla tulivat nuo säälimättömät hylkeet ja kömpivät jäälle.

Auringon laskun aikana olivat hanhet vielä kerran ylhäällä ilmassa. He lentelivät eteenpäin, huolissaan yönsä viettämisestä. Pimeäkin näytti tulevan liian nopeasti tänä iltana, joka oli täynnä vaaroja.

Oli kauheata, etteivät he vielä nähneet maata. Kuinka olisi heidän käyvä, jos heidän täytyisi yöpyä merelle? He joko murskautuisivat jäälauttain väliin tai joutuisivat hylkeiden saaliiksi tai myrsky ajaisi heidät hajalleen.

Taivas oli pilvessä, kuu oli piilossa ja pimeä tuli pian. Samalla tuli luonto täyteen kamaluutta, joka pani rohkeimmankin sydämen kauhistumaan. Hätääntyneiden muuttolintujen huutoja oli koko päivän kuulunut meren yli, mutta nyt kun ei enää nähnyt, kuka huusi, vaikuttivat huudot synkiltä ja pelottavilta. Alhaalla meressä törmäsivät ajojäälautat toisiinsa suurella pauhinalla. Hylkeet virittelivät julmia sotalaulujaan. Oli niinkuin taivas ja maa olisivat olleet luhistumaisillaan kokoon.