Yksinäinen Susi kai hyppäsi ja iski harhaan, sillä Mowgli kuuli hänen hampaittensa loksahduksen ja sitten vingahduksen, kun sambhur kipeällä sorkallaan potkaisi hänet nurin.

Mowgli ei odottanut enempää, vaan juoksi edelleen, ja ulvahdukset heikkenivät takana hänen juostessaan vainiomäille, missä kyläläiset asuivat.

"Bagheera puhui totta", hän läähätti, lymytessään erään mökin ikkunan ääreen kasattuun rehuläjään. "Huominen päivä on Akelalle ja minulle yhteinen."

Sitten hän painoi kasvonsa tiukasti ikkunanruutuun ja tähysteli liedessä palavaa tulta. Hän näki mökkiläisen vaimon yöllä nousevan ylös syöttämään sitä mustilla kokkareilla; ja kun aamu tuli ja usvat levisivät valkeina ja kylminä, hän näki mökkiläisen pojan ottavan savella laastitun pajukorin, täyttävän sen punaisenhehkuvilla sysillä, pistävän sen vaippansa alle ja lähtevän tanhualle lehmiä hoitelemaan.

"Siinäkö kaikki?" tuumi Mowgli. "Jos penikka sen osaa tehdä, niin eipä siinä pelkäämistä"; hän siis harppoi nurkan taa poikaa vastaan, sieppasi ruukun hänen kädestään ja hävisi sumuun, pojan jollottaessa pelosta.

"Ne ovat hyvin minun näköisiäni", mietti Mowgli, puhallellen ruukkuun kuten oli nähnyt vaimon tekevän. "Tämäpä kuolee, ellen sille anna syötävää"; ja hän sirotteli punaiselle hiillokselle risuja ja kuivia kaarnankappaleita. Puolitiessä rinnettä hänet tapasi Bagheera, aamukasteen helmeillessä kuukristalleina hänen turkissaan.

"Akela on iskenyt harhaan", kertoi pantteri. "Ne olisivat viime yönä hänet tappaneet, mutta ne tarvitsivat sinua myös. Ne haeskelivat sinua ylängöltä."

"Minä olin kynnetyillä kentillä. Valmis olen. Katso!" Mowgli näytti tuliruukkua.

"Hyvä! Kuule, minä olen nähnyt ihmisten pistävän tuohon kuivan oksan ja tuotapikaa puhkesi sen päähän Punakukkaa. Etkö pelkää?"

"En. Miksi pelkäisin? Nyt muistan – jos ei se ole unta – miten minä ennen sutena oloani makasin Punakukan vieressä ja se oli lämmin ja suloinen."

Kaiken päivää istui Mowgli luolassa tuliruukkuansa vaalien ja sirotellen siihen kuivia oksia nähdäkseen mitä ne vaikuttaisivat. Hän löysi mukavan karahkan, ja kun illalla Tabaqui tuli luolalle töykeästi ilmoittamaan, että häntä tarvittiin Käräjäkalliolla, niin hän nauroi kunnes Tabaqui luikki tiehensä. Sitten Mowgli yhä naureskellen lähti käräjille.

Akela, Yksinäinen Susi, makasi paatensa vieressä merkkinä siitä, että lauman johtajan paikka oli avoinna, ja Shere Khan rippeillä ruokittuine susisaattueineen asteli edestakaisin ilmeisesti mielissään. Bagheera makasi ihan Mowglin takana, ja tuliruukku oli Mowglin polvien välissä. Kaikkien ollessa läsnä alkoi Shere Khan puhua – sitä ei hän Akelan parhaimmillaan ollessa olisi konsanaan rohjennut.

"Hänellä ei ole oikeutta", kuiskasi Bagheera. "Sano se. Hän on koiran poika. Hän pelästyy."

Mowgli hypähti seisaalleen. "Vapaa Kansa", hän huusi, "johtaako laumaa Shere Khan? Mitä tekemistä tiikerillä on johtajapaikastamme päätettäessä?"

"Siihen nähden että johtajanpaikka vielä on avoinna, ja pyydettynä puhumaan…", aloitti Shere Khan.

"Kuka on pyytänyt?" vastasi Mowgli. "Olemmeko me kaikki shakaaleja, tätä karjanteurastajaa hännystelläksemme? Lauman johtaminen on yksistään lauman asia."

Kuului ärähdyksiä: "Vaiti, sinä ihmisen penikka!" "Antakaa hänen puhua. Hän on pitänyt Lakimme"; ja vihdoin lauman vanhemmat karjuivat: "Puhukoon Kuollut Susi." Kun lauman johtaja on tapossaan epäonnistunut, niin häntä kutsutaan Kuolleeksi Sudeksi niin kauan kuin hän elää, eikä se aika ole pitkä.

Akela nosti vanhaa päätänsä väsyneesti:

"Vapaa Kansa, ja te myös, Shere Khanin shakaalit, kaksitoista kautta olen teitä johtanut tappoon ja takaisin, eikä koko sinä aikana ainoakaan ole joutunut loukkuun eikä tärveltynyt. Nyt olen iskenyt harhaan tapossani. Te tiedätte kuinka se juoni punottiin. Te tiedätte toimittaneenne minut koettelemattoman kauriin eteen, tehdäksenne heikkouteni tunnetuksi. Se oli taitava temppu. Teillä on oikeus tappaa minut tässä Käräjäkalliolla nyt. Kysynpä siis, kuka tulee tekemään lopun Yksinäisestä Sudesta? Sillä se on Viidakon Lain mukaan minun oikeuteni, että te tulette yksitellen."

Syntyi pitkällinen hiljaisuus, sillä yksikään susi ei halunnut kahdenkamppailuun elämästä ja kuolemasta Akelan kanssa. Sitten ärjyi Shere Khan: "Pyh! mitä me tästä hampaattomasta hupakosta? Hän on tuomittu kuolemaan! Ihmisenpenikka se liian kauan on elänyt. Vapaa Kansa, hän on alun pitäin ollut minun otukseni. Luovuttakaa hänet minulle. Minä olen kyllästynyt tähän ihmissusi-hulluuteen. Hän on jo kymmenen kautta häirinnyt viidakkoa. Luovuttakaa minulle ihmisenpenikka; muutoin metsästän täällä aina, antamatta teille luun siruakaan. Hän on ihminen, ihmisen lapsi, ja minä vihaan häntä luitteni ytimiä myöten!"

Enemmän kuin puolet laumaa ulvoi: "Ihminen! Ihminen! Mitä on ihmisellä tekemistä meidän kanssamme? Menköön hän omaan paikkaansa."

"Usuttamaan kaikki kylien väki meidän kimppuumme?" menosi Shere Khan. "Ei; luovuttakaa hänet minulle. Hän on ihminen, eikä kukaan meistä voi katsoa häntä silmiin."

Akela nosti taas päätänsä ja virkkoi: "Hän on nauttinut meidän ravintoamme. Hän on nukkunut parissamme. Hän on ajanut meille riistaa. Hän ei ole rikkonut ainoatakaan sanaa Viidakon Laista."

"Ja myös: minä maksoin hänen puolestansa mullikan, silloin kun hänet otettiin laumaan. Vähäinen on mullikan arvo, mutta Bagheeran kunnia on jotakin, minkä puolesta hän kenties taistelee", lausui Bagheera suopeimmalla äänellään.

"Kymmenen vuotta takaperin maksettu mullikka!" ärisi lauma. "Mitä me kymmenen vuotta vanhoista luista piittaamme?"

"Tai sitoumuksesta?" kysyi Bagheera, valkeat hampaat huulen alta paljastuneina. "Oikeinpa on Vapaa Kansa nimenänne!"

"Mikään ihmisen penikka ei voi juosta viidakon väen matkassa", kiljui

Shere Khan. "Antakaa pois minulle!"

"Hän on meidän veljemme kaikessa paitsi vereltään", pitkitti Akela; "ja te tapasitte hänet täällä! Olenpa tosiaan elänyt liian kauan. Jotkut teistä ovat karjan syöjiä, ja toisien olen kuullut Shere Khanin opettamina käyvän pimeinä öinä sieppomassa lapsia kyläläisten kynnykseltä. Tiedän teidät siis raukoiksi, ja raukoille nyt puhun. On varmaa, että minun täytyy kuolla, eikä minun henkeni ole minkään arvoinen, muutoin tarjoaisin sen ihmisenpenikasta. Mutta lauman kunnian vuoksi – sen pikku seikan olette unohtaneet johtajatta ollessanne – minä lupaan, että jos annatte ihmisenpenikan lähteä omaan paikkaansa, niin minä en paljasta ainoatakaan hammasta teitä vastaan, kun kuolemani hetki saapuu. Minä kuolen silloin taistelutta. Se säästää laumalta ainakin kolme henkeä. Enempää en voi tehdä; mutta jos tahdotte, niin minä pelastan teidät häpeästä, jota tuottaa virheettömän veljen tappaminen, – veljen, joka on Viidakon Lain mukaan laumaan puollettu ja lunastettu."

"Hän on ihminen – ihminen – ihminen!" ärisi lauma; ja useimmat sudet alkoivat keräytyä Shere Khanin ympärille, jonka häntä alkoi heilahdella.

"Nyt on juttu sinun käsissäsi", huomautti Bagheera Mowglille. "Me emme voi tehdä enempää kuin tapella."

Mowgli nousi suoraksi seisomaan – hiiliruukku käsissään. Sitten hän ojensi käsivartensa ja haukotteli käräjäkansaa vasten kuonoa; mutta hän oli suunniltaan vimmasta ja surusta, sillä, sutten tapaan, sudet eivät olleet hänelle milloinkaan ilmaisseet, kuinka kiihkeästi he häntä vihasivat. "Kuulkaapas!" hän huusi. "Ei tätä koirien ulinaa tarvita. Olette tänä iltana niin moneen kertaan vakuuttaneet minut ihmiseksi (ja totisesti olisin ollut sutena teidän kanssanne elämäni loppuun asti), että tunnen sananne todeksi. Niinpä en enää kutsukaan teitä veljikseni, vaan sag'iksi (koiriksi), kuten teitä ihminen nimittäisi. Mitä te teette ja mitä ette, se ei ole teidän sanottavissanne. Minusta se riippuu; ja nähdäksemme asian selvemmin olen minä, ihminen, tuonut tänne hiukkasen sitä Punakukkaa, jota te koirat pelkäätte!"

Hän heitti hiiliruukun maahan. Muutamat hehkuvat hiilet sytyttivät kuivan sammaltukon leimahtamaan räiskyvänä lieskana, ja koko neuvosto peräytyi hyppivien liekkien tieltä kauhuissaan.

Mowgli työnsi kuivan karahkansa tuleen kunnes oksat leimusivat ja räiskyivät, ja pyöritteli sitä luimistelevien susien keskessä.

"Sinä olet herra", supisi Bagheera. "Pelasta Akela kuolemasta. Hän on aina ollut ystäväsi."

Akela, yrmeä vanha susi, joka ei ollut milloinkaan elämässään anonut armoa, loi Mowgliin surkean katseen, pojan siinä seistessä ilkosen alastomana, pitkä musta tukka liehumassa hartiain yli karahkan loimossa, joka sai varjot hyppimään ja vipajamaan.

"Hyvä!" virkkoi Mowgli verkalleen tuijotellen ympärilleen. "Näen olevanne koiria. Minä lähden seurastanne oman väkeni luo – jos ne omaa väkeäni ovat. Viidakko on minulta suljettu, ja minun täytyy unohtaa puheenne ja toveruutenne; mutta minä tahdon olla armeliaampi kuin te olette. Koska olin miltei veriveljenne, niin lupaan, että ihmisenä ihmisten parissa ollessani en kavalla teitä ihmisille, niinkuin te olette minut kavaltaneet." Hän potkaisi tulta jalallaan ja kipinät sinkoilivat öiseen ilmaan. "Älköön koituko sotaa kenenkään laumaan kuuluvan ja minun välillämme. Mutta minulla on velka maksettavana ennen lähtöäni." Hän harppasi Shere Khanin eteen, joka istui tylsästi vilkutellen silmiänsä liekeille, ja tarttui hänen leukatöyhtöönsä. Bagheera seurasi tapaturmien varalta. "Ylös, koira!" huusi Mowgli. "Ylös, kun ihminen puhuu, tai pistän taljaasi tulen!"

Shere Khanin korvat olivat Iitteinä kouristuneet taaksepäin ja hän ummisti silmänsä, sillä näre roihusi kovin likellä.

"Tämä karjantappaja vakuutti tappavansa minut käräjillä, kun ei ollut minua penikkana ollessani tappanut. Noin ja noin me koiria pieksämme ollessamme ihmisiä. Liikautappas partakarvaakaan, Lungri, niin sullonpa Punakukan alas kurkkuusi!" Hän huitoi Shere Khania rangalla päähän, ja tiikeri vinkui ja uikutti hirveän pelon vallassa.

"Pyh! Korvennettu viidakkokissa – laputa nyt! Mutta muista, että kun ensi kerralla saavun Käräjäkalliolle kuten miehen pitää saapua, niin se tapahtuu Shere Khanin talja pääni päällä. Akela taas käyköön elämään vapaasti mielensä mukaan. Te ette tapa häntä, syystä ettei se ole minun tahtoni. En myöskään luule teidän istuvan täällä kauemmin kielet lerpallaan kuin olisitte mitäkin hyväisiä ettekä koiria, jotka minä häädän matkoihinsa – noin! Menkää!" Tuli roihusi hurjasti karahkan kärjessä ja Mowgli hosui oikeaan ja vasempaan kehässä, niin että sudet ulvoen kaikkosivat kipinäin poltellessa niiden turkkeja. Viimein oli jäljellä ainoastaan Akela, Bagheera ja ehkä kymmenen Mowglin puolelle asettunutta sutta. Silloin alkoi Mowglin sisuksia niin vihavoida, ettei hän konsanaan ollut moista poltetta tuntenut, ja hän tavotteli ilmaa ja nyyhkytteli, kyynelten karpaloidessa hänen poskillansa.

"Mitä tämä on? Mitä tämä on?" voihki hän. "En haluaisi jättää viidakkoa, enkä tiedä mitä tämä on. Kuolenko minä, Bagheera?"

"Et, Pikku Veikko. Nuo ovat vain kyyneleitä, jollaisia ihmiset käyttävät", selitti Bagheera. "Nyt tiedän, että sinä olet ihminen etkä enää ihmisen penikka. Viidakko on tosiaankin suljettu sinulta tästälähtein. Anna niiden valua, Mowgli. Ne ovat vain kyyneleitä." Ja Mowgli istuutui itkemään katkerasti kuin sydän pakahtumaisillaan, eikä hän ollut eläissään ennen itkenyt.

"Nyt", hän virkahti, "minä lähden ihmisten luo. Mutta ensin täytyy minun lausua jäähyväiset emolleni"; ja hän riensi luolaan missä tämä isä Jolkan kanssa asui, ja itki emonsa turkkia vasten painuneena, neljän penikan ulvoessa surkeasti.

"Ettehän unohda minua?" sanoi Mowgli.

"Emme koskaan niin kauan kuin kykenemme vainua seuraamaan", vakuuttivat penikat. "Tule vuoren juurelle ihmisenä ollessasi, niin me pakisemme sinulle; ja me poikkeamme öisin vainiomäille kisailemaan kanssasi."

"Tule pian!" pyyteli isä Jolkka. "Oi, viisas pikku sammakko, tule pian käymään; sillä me olemme vanhat, emosi ja minä."

"Tule pian", pyyteli emo Jolkka, "pienoinen alaston poikani; sillä kuulehan, ihmisen lapsi, minä olen sinua rakastanut enemmän kuin omia pentujani konsanaan".

"Minä tulen varmasti", lupasi Mowgli; "minä tulen levittämään Shere Khanin taljaa Käräjäkalliolle. Älkää unohtako minua! Sanokaa kaikille viidakossa, etteivät minua unohda!"

Päivä alkoi sarastaa Mowglin yksinään lähtiessä alas ylängön rinnettä kohtaamaan niitä salaperäisiä olentoja, joita ihmisiksi nimitetään.