Samoinkuin moni muu surkuteltava nuori olento, ei Harvey ollut koko elämänsä aikana saanut ottaa vastaan suoranaista käskyä – ei ainakaan ilman pitkiä ja toisinaan kyynelten säestämiä selityksiä tottelemisen eduista ja vaatimuksen syistä. Rouva Cheyne pelkäsi alinomaa pahottavansa hänen mieltään, ja ehkä juuri siitä johtui, että hänen omat hermonsa olivat äärimmilleen rasittuneet. Harvey ei käsittänyt, minkätähden hänen olisi kiirehdittävä kenenkään mieltä noudattaakseen, ja hän sanoikin sen suoraan. "Isäsi voi tulla tänne, jos hän niin hartaasti haluaa puhua kanssani. Minä tahdon että hän vie minut Newyorkiin viipymättä. Hänen kannattaa kyllä se tehdä."

Danin silmät suurenivat, kun tämän sutkauksen oikea sisällys selvisi hänelle. "Kuulehan, isä", huusi hän ylös kanssin luukusta, "hän sanoo että sinä voit pistäytyä alas ja puhutella häntä, jos sitä niin hartaasti haluat. Kuuletko, isä?"

Vastaus tuli syvimmällä äänellä mitä Harvey oli koskaan kuullut lähtevän ihmisen rinnasta: "Ole kujeilematta, Dan, ja lähetä hänet tänne."

Dan nauraa kikersi ja heitti Harveylle hänen käpristyneet pyöräilykenkänsä. Kannelta kuuluneessa äänessä oli jotakin, mikä sai Harveyn nielemään kiukkunsa ja lohduttautumaan kuvittelemalla mielessään, kuinka hän kotimatkalla vähitellen toisi esiin kertomuksensa omastaan ja isänsä rikkaudesta. Tämä pelastuminen tekisi hänestä varmasti koko iäkseen sankarin tuttaviensa kesken. Hän hinautui kannelle pystysuoria tikapuita myöten ja kompuroi monenmoisten esteitten yli peräpuoleen, missä lyhyenvanttera, paljasleukainen, harmaakulmakarvainen mies istui yläperäkannelle johtavilla portailla. Aallokko oli asettunut yöllä, jättäen jälkeensä aavan, öljymäisen vesilakeuden, missä näkyi siellä täällä taivaanrantaa vasten kymmenkunnan kalastaja-aluksen purjeet. Niiden välissä oli pieniä mustia pilkkuja, jotka merkitsivät ulkona pyyntitoimessa olevia veneitä. Kuunari keinui kevyesti ankkurissa, kolmikulmainen myrskypurje isossamastossa, ja kajuutan katolla olevaa miestä lukuunottamatta oli koko kansi autio.

"Huomenta – hyvää iltapäivää, piti sanomani. Sinä olet nukkunut melkein kellon ympäryksen, nuori mies", oli hänen tervehdyksensä.

"Huomenta", sanoi Harvey. Hän ei pitänyt siitä että häntä kutsuttiin "nuoreksi mieheksi"; ja, katsoen siihen että hän oli äsken pelastunut hukkumasta, hän odotti osanottoa ja myötätuntoa. Hänen äitinsä oli kuoleman tuskassa, kun häneltä vain jalatkaan kastuivat, mutta tämä mies ei ollut millänsäkään.

"No, annapas nyt kuulla juurta jaksain. Se oli todellakin kohtalon sallima kaikille asianomaisille. Mikähän mahtaa olla nimesi? Mistä olet kotoisin (me epäilemme että Euroopasta)?"

Harvey sanoi nimensä ja laivan nimen, kertoi lyhyesti tapaturman vaiheet ja lopetti pyytämällä että hänet vietäisiin heti Newyorkiin, missä hänen isänsä maksaisi mitä vain hänelle määrättäisiin.

"Hm", virkkoi paljasleukainen mies, Harveyn viime sanoista vähääkään liikuttumatta. "Enpä voi sanoa meidän meikäläisten ajattelevan suuria miehestä taikka pojastakaan, joka putoaa yli laidan tuollaisesta postilaivasta ihan tyvenellä. Vielä vähemmän kun ei hänellä ole muuta puolustusta kuin että hän oli merikipeä."

"Puolustusta!" huusi Harvey. "Luuletteko että minä putosin teidän likaiseen alus-pahaseenne huvin vuoksi?"

"Kun en tiedä mitä sinä käsität huvilla, en voi tuohon päätäpahkaa vastata, nuori mies. Mutta jos minä olisin sinun sijassasi, niin en antaisi haukkumanimiä sille alukselle, joka lähinnä Kaitselmusta oli sinun pelastuksesi välikappaleena. Ensiksikin se on vietävän jumalatonta. Ja toiseksi se loukkaa minun tunteitani – ja minä olen Disko Troop, laivuri gloucesterilaisella kuunarilla 'Täällä Ollaan', mitä seikkaa et näytä oikein tietävän."

"En tiedä enkä siitä välitäkään", sanoi Harvey "Olen tietysti erittäin kiitollinen pelastuksestani ja kaikesta siitä; mutta minä tahtoisin tehdä teille selväksi, että mitä pikemmin te viette minut Newyorkiin, sitä paremmin se teille kannattaa."

"Tahtoo sanoa – millä tavalla?" Troop kohotti toista tuuheakarvaista silmäkulmaansa korkeammalle epäilyttävän lempeän sinisen silmän yläpuolelle.

"Dollareissa ja senteissä", sanoi Harvey ihastuksissaan luullessaan vihdoinkin vaikuttavansa toiseen. "Selvissä dollareissa ja senteissä." Hän työnsi toisen kätensä taskuun ja pullisti vatsaansa, mikä oli hänen tapansa esiintyä suurena henkilönä. "Ette ole koko iässänne tehnyt parempaa päivätyötä kuin vetäessänne minut ylös. Minä olen Harvey Cheynen ainoa poika."

"Onpa hänellä ollut onni", sanoi Disko kuivasti.

"Ja jollette tiedä kuka Harvey Cheyne on, niin ette tiedä paljoa – sen sanon. No, kääntäkää nyt ympäri ja antakaa mennä joutuin."

Harveylla oli sellainen käsitys, että Amerikka oli suurimmaksi osaksi täynnä ihmisiä, jotka vain puhuivat hänen isänsä dollareista ja kadehtivat niitä.

"Ehkä tiedän, ehkä en. Mutta reivaappa vähän pienemmäksi vatsaasi, nuori mies. Se on täynnä minun ruokaani."

Harvey kuuli kuinka etumaston juurella puuhaileva Dan nauraa kikersi, ja veri syöksähti hänen kasvoihinsa.

"Me maksamme kyllä siitäkin", sanoi hän. "Milloin luulette meidän saapuvan Newyorkiin?"

"Minä en käykään Newyorkissa. Enkä Bostonissakaan. Ehkä saamme Eastern Pointin näkyviimme syyskuun korvilla, ja silloin voi isäsi – josta valitettavasti en ole kuullut puhuttavan – antaa minulle kymmenen dollaria kaikkien sinun lupaustesi takia. Mutta voi hän taas toisekseen olla antamattakin."

"Kymmenen dollaria! Odottakaas vähän, tästä saatte – " Harvey kaiveli taskujaan etsien setelitukkua, mutta ei löytänyt muuta kuin kimpun vettyneitä savukkeita.

"Käymätöntä rahaa ja lisäksi vahingollista keuhkoille. Nakkaa ne laidan yli, nuori mies, ja koeta uudestaan."

"Ne on varastettu!" huusi Harvey tulistuneena.

"Sinun täytyy siis odottaa kunnes tapaat isäsi, ennenkuin voit palkita minua?"

"Satakolmekymmentäneljä dollaria – kaikki varastettu!" sanoi Harvey penkoen hurjasti taskujaan. "Antakaa ne takaisin!"

Omituinen muutos välähti Troop-ukon jäykissä kasvoissa. "Mitähän tekemistä sinulla oli sinun iässäsi sadan ja kolmenkymmenenneljän dollarin kanssa, nuori mies?"

"Se oli osa minun taskurahojani – kuukausirahaani." Tämän luuli Harvey olevan ratkaisevan iskun, ja se olikin, vaikka toisella tavalla kuin hän oli otaksunut.

"Ohoh! Satakolmekymmentäneljä dollaria on ainoastaan osa hänen taskurahoistaan ja lisäksi vain yhden kuukauden annoksesta! Muistatko iskeneesi päätäsi johonkin pudotessasi laivasta? Kolautitko sen esimerkiksi kannatuspylvääseen? 'Itätuulen' Hasken-ukko" – Troop tuntui puhelevan itsekseen – "kompastui kansiluukkuun ja jymäytti päänsä isoonmastoon – täydellä voimalla. Kolmisen viikkoa myöhemmin Hasken-ukko alkoi väittää että 'Itätuuli' oli sotalaiva, ja niin hän julisti sodan Sable Islandia vastaan koska se oli brittiläinen ja rantamatalikot ulottuivat liian pitkälle mereen. He ompelivat hänet matkan loppuajaksi vuodepeitteeseen niin että pää ja jalat vain olivat näkyvissä, ja nyt hän on kotonaan Essexissä ja leikkii pienillä riepuvauvoilla."

Harvey oli pakahtua kiukkuun, mutta Troop jatkoi lohdutellen: "Olemme pahoillamme sinun puolestasi. Hyvin pahoillamme – ja kun sinä olet niin nuorikin. Emme huoli enää puhua mitään noista rahoista."

"Ette tietenkään te sitä halua tehdä, kun varastitte ne."

"Niinkuin haluat. Kyllä varastimme ne, jos se sinua lohduttaa. No niin, tuosta paluumatkasta sitten. Otaksuen että voisimme sen tehdäkin, mitä emme voi, et sinä ole lainkaan soveliaassa tilassa kotiin palataksesi, ja me olemme juuri-ikään tulleet matalikoille raatamaan leipämme takia. Meillä ei ole kaikkiaankaan puoltakaan sataa dollaria kuukaudessa – vielä vähemmän taskurahoiksi; ja hyvällä onnella olemme takaisin maissa syyskuun ensi viikkojen vaiheilla."

"Mutta – mutta nythän on vasta toukokuu, enkä minä voi jäädä tänne venymään mitään toimittamatta vain siksi että te haluatte kalastaa. Minä en voi, ymmärrättekö?"

"Aivan oikein, aivan oikein. Ei kukaan pyydäkään sinua olemaan mitään toimittamatta. Täällä on koko joukko sellaista, mitä sinä voit tehdä, kun se Otto meni yli laidan Le Haven matalikolla. Minun mielipiteeni on, että hänen kouransa irtaantui otteestaan siinä myrskyssä, joka meillä siellä oli. Oli miten oli, hän ei ainakaan palannut takaisin sitä kieltämään. Ja nyt sinä olet sukeltanut esiin, ja se oli selvästi ja ehdottomasti kohtalon sallima kaikille asianomaisille. Epäilen kuitenkin, ettei ole montakaan asiaa, joita sinä osaat toimittaa. Eikö olekin niin?"

"Minä osaan toimittaa sangen kuumat paikat teille ja teidän joukollenne, kunhan päästään maihin", sanoi Harvey nyökäyttäen päätään häijysti ja mutisten epämääräisiä uhkauksia "merirosvoudesta", joille Troop melkein hymyili – melkein, mutta ei varsin.

"Paitsi soittaa suutasi. Sen minä unohdin. Sinun ei kuitenkaan tarvitse käyttää kieltäsi tällä laivalla enempää kuin itse haluat. Pidä silmäsi auki ja auta Dania tekemään mitä hänen on käsketty ja sen semmoista, niin minä annan sinulle – sinä et ole sen arvoinen, mutta minä annan sentään – kymmenen ja puoli dollaria kuukaudelta; sanokaamme kolmekymmentäviisi dollaria matkan loppuun. Työskentely tulee tekemään hyvää sinun päällesi, ja sitten myöhemmin sinä voit kertoa meille enemmän isästäsi ja äidistäsi ja rahoistasi."

"Äiti on höyrylaivalla", sanoi Harvey kyynelien kihotessa hänen silmiinsä. "Viekää minut Newyorkiin heti."

"Vaimo parka – vaimo parka! Mutta kun hän saa sinut takaisin, niin hän unohtaa kaikki. Meitä on kaikkiaan kahdeksan tässä kuunarissa 'Täällä Ollaan', ja jos palaisimme takaisin nyt – enemmän kuin tuhannen mailin matkan – niin pyyntikausi menisi meiltä hukkaan. Toiset miehet eivät siihen taipuisi, vaikka minä suostuisinkin."

"Mutta isäni kyllä suorittaisi täyden korvauksen."

"Varmaan hän koettaisi. En epäile ettei hän koettaisi", sanoi Troop, "mutta kokonaisen pyyntikauden saalis merkitsee kahdeksan miehen elantoa; ja sinä tulet olemaan paremmassa terveydessä tavatessasi isäsi sitten syksyllä. Mene nyt keulaan ja auta Dania. Se on siis kymmenen ja puoli kuukaudessa, kuten sanoin, ja tietysti täysi ruoka, samoin kuin meillä muillakin."

"Tarkotatteko että minun on pestävä patoja ja pannuja ja kaikkia?" sanoi Harvey.

"Ja vielä muutakin. Ei tarvitse kirkua, nuori mies."

"Minä en tahdo! Isäni antaa teille niin paljon että sillä voi ostaa koko tämän siivottoman kalaruuhen" – Harvey potkaisi kantta – "kymmeneen kertaan, jos viette minut vahingoittumattomana Newyorkiin; ja – ja – te olette joka tapauksessa minulle velkaa satakolmekymmentä dollaria."

"Kuin-ka?" sanoi Troop, ja hänen rautaiset kasvonsa synkkenivät.

"Kuinkako? Kyllä hyvin tiedätte, kuinka. Ja kaiken tämän lisäksi te vaaditte minua tekemään alentavaista työtä" – Harvey ylpeili tästä laatusanasta – "aina syksyyn asti. Minä sanon teille, että minä en tahdo. Kuuletteko?"

Troop katseli jonkun aikaa hyvin tarkkaavaisena isonmaston huippua, Harveyn melutessa hänen edessään.

"Hsh!" sanoi hän viimein. "Minä koetan saada mielessäni selväksi mitä vastuunalaisuuteni vaatii. Se kysyy harkintaa ja arvostelua."

Dan hiipi esiin ja nykäisi Harveyta kyynärpäästä, "Älä kiusota isää nyt enempää", kehotti hän. "Sinä olet sanonut häntä varkaaksi kahteen tai kolmeen kertaan, ja sitä hän ei siedä yhdeltäkään elävältä olennolta."

"Minä en tahdo!" Harvey miltei kirkui, halveksien neuvoa, ja Troop yhä mietti.

"Näyttää tavallaan epäystävälliseltä", virkkoi hän viimein siirtäen katseensa Harveyhin. "En soimaa sinua, en hiventäkään, nuori mies, etkä sinäkään soimaa minua sitten kun sappesi on herennyt kiehumasta. Huomaa nyt tarkoin mitä sanon. Kymmenen ja puoli toisena laivapoikana tällä kuunarilla – ja vapaa ruoka – sekä opiksesi että terveytesi vuoksi. Suostutko vai etkö?"

"En!" huusi Harvey. "Viekää minut takaisin Newyorkiin, taikka minä – " Hänelle ei jäänyt selvää muistoa siitä, mitä sitten seurasi. Hän makasi kannella pidellen vertavuotavaa nenäänsä, ja Troop katseli häntä tyvenin kasvoin.

"Dan", virkkoi hän pojalleen, "minä ajattelin huonoa tästä nuoresta miehestä ensi kerran hänet nähdessäni, mikä johtui liian hätäisestä arvostelusta. Älä koskaan anna hätäisten arvostelujen erehdyttää itseäsi, Dan. Nyt minä säälin häntä, sillä hän on selvästi sekaisin yläkerrastaan. Hän ei ole vastuunalainen niistä haukkumanimistä, joita hän minulle antoi, eikä muistakaan väitteistään, enempää kuin yli laidan hyppäämisestäänkään – sillä minä olen puolittain vakuutettu siitä että hän on hypännyt yli laidan. Ole siivo hänelle, Dan, taikka minä annan sinulle kaksi sen vertaa kuin annoin hänelle. Tuollaiset ulosvuodatukset selvittävät päätä. Antaa hänen vain valuttaa tarpeekseen!"

Troop laskeutui miettiväisenä kajuuttaan, missä hänellä ja vanhemmilla miehillä oli makuusijansa, jättäen Danin tehtäväksi lohduttaa kovaonnista kolmenkymmenen miljoonan perijää.