Onnellisen kotilieden ääressä maalla.
Äskeinen väittely kun oli ollut jotenkin kiivasta, niin päätettiin, saadaksemme välit taas hyvälle kannalle, laittaa yksi osa metsänriistaa illalliseksi. Tyttäret ryhtyivätkin hilpeällä mielin toimiin.
– Mieleni on paha, – virkoin minä, – ett'ei meillä ole naapuria tai vierasta mukana tällaisen herkun ääressä, sillä vieraanvaraisuus tekee moiset ateriat kahta maukkaammiksi.
– Hyväinen aika! – huudahti vaimoni. Tuossahan tulee meidän hyvä ystävämme, mr Burchell, joka pelasti meidän Sofian ja pani sinut väittelyssä pussiin!
– Minutko, lapsi? – huudahtin minä. Erehdystä, kultaseni, erehdystä! Ei siihen monikaan pysty, luullakseni. Enhän minä milloinkaan kiellä sinun taitoasi hanhenmaksa-piiraitten paistamisessa; jätä sinäkin väitteleminen minun huolekseni.
Tätä puhuessani astui köyhä ystäväni mr Burchell sisään. Me tervehdimme häntä lämpimällä kädenpuristuksella. Pikku Dick siirsi hänelle kohteliaasti tuolin.
Tuon köyhän miehen ystävyys oli minulle mieluista kahdestakin syystä: tiesin hänen ensinnäkin tarvitsevan minun ystävyyttäni ja toiseksi osoittavan voimiansa myöten ystävyyttä minuakin kohtaan. Hän oli näillä seuduin tunnettu köyhänä gentlemanina, joka nuoruudessaan ei ollut tahtonut tehdä mitään hyvää, vaikk'ei hän vielä ollut kolmenkaankymmenen vanha. Väliin hän haasteli varsin järkevästi, mutta viihtyi enimmäkseen vaan lasten seurassa, joita hänen tapansa oli sanoa kiltiksi pikku väeksi. Lapset pitivät häntä, mikäli huomasin, kuuluisana ballaadien laulajana ja satujen kertojana, ja melkein joka kerta hänellä oli taskussaan jotain heitä varten, milloin palanen mesileipää, milloin puolen pennyn pilli.
Tavallisesti hän tuli kerran vuodessa näille seuduin moniaaksi päiväksi naapurien vieraanvaraisuuden turviin. Hän istahti illastamaan meidän kanssamme, ja silloin ei vaimoni karvikkoviiniänsä säästellyt, eikä pakinoistakaan puutetta tullut. Mr Burchell lauleli meille vanhoja lauluja ja kertoi lapsille satuja Beverlandin pukista, kärsivällisestä Grisselistä, Catskinin seikkailuista ja ihanan Rosamundan mökistä.
Talon kukko, joka tavallisesti kiekahti yhdentoista aikaan, ilmoitti maatapanon-ajan tulleen, ja nyt tuli odottamaton pula eteen: mihin panna vieras nukkumaan? Kaikki talon vuoteet olivat käytännössä, ja myöhä oli lähettää häntä lähimpään majataloonkaan. Sen pulman ratkaisi pikku Dick, tarjoten hänelle oman tilansa, jos itse pääsee Moses veljensä viereen.
– Ja minä, – huudahti Bill, – minä annan tilani mr Burchellille, jos siskot ottavat minut sänkyynsä.
– Kas se oli oikein! – virkoin minä. Vieraanvaraisuus on kristityn ensimmäisiä velvollisuuksia. Metsänpeto vetäytyy tyyssijaansa, lintu lentää pesäänsä, mutta avuttoman ihmisen täytyy turvautua lähimmäiseensä. Suurin vieras maailmassa oli Hän, joka tuli maailmaa pelastamaan. Hänellä ei ollut omaa kotia, Hän ikäänkuin tahtoi nähdä, minkä verran vieraanvaraisuutta meissä vielä on jäljellä. Debora kulta, – sanoin minä sitten vaimolleni, – anna pojille sokeripala kummallekin, Dickille suurempi, hän kun teki ensimmäisen ehdotuksen.
Seuraavana aamuna varhain minä vein koko perheeni niitylle, jälkiheinää korjaamaan. Vieras tarjosi apuansa ja otettiin joukkoon hänkin. Helposti kävi luokojen kääntäminen: minä astuin edellä, muut asianmukaisessa järjestyksessä perässä. Huomasin sentään, kuinka hartaasti mr Burchell avusti Sofia tytärtäni. Oman osansa suoritettuaan hän ryhtyi Sofian osaan, vilkkaasti puhellen hänen kanssaan. Niin vakuutettu kumminkin olin tyttäreni terveestä älystä ja kunniantunnosta, ett'ei tuommoinen taloudellisesti rappiolle joutunut mies minussa lainkaan herättänyt levottomuutta. Illan tullen pyydettiin mr Burchellia jäämään meille, niinkuin edellisenäkin iltana, mutta hän kieltäytyi, sanoen aikovansa olla yötä naapurissa; hänellä oli pillikin vietävänä sen talon lapsille.
Hän läksi. Illallispöydässä meidän keskustelumme koski äskeistä kovaosaista vierasta.
– Mikä repäisevä esimerkki tuo mies onkaan – lausuin minä – siitä kovasta onnesta, joka seuraa kevytmielistä ja huimapäistä nuoruutta! Ei hän ole älyä vailla, mutta sepä asettaa hänen entiset mielettömät tekonsa vain sitä räikeämpään valoon. Mies parka! Missä ovat nyt kärkkyjät ja imartelijat, nuo hänen entiset johdettavansa ja käskettävänsä? Poissa ne ovat, mielistelemässä kenties sitä parittajaa, joka hänen hurjistelujensa kautta on rikastunut. Tätä he nyt ylistelevät, nuo samaiset, jotka ennen ylistelivät häntä. Ennen vanhaan he ihastelivat hänen älynsä terävyyttä, nyt he ivaavat hänen mielettömyyttään. Hän on köyhä, ja lienee siihen hänen oma syynsä, sillä häneltä puuttuu sekä kunniantuntoa, ollakseen itsenäinen, että taitoakin, ollakseen hyödyllinen.
Lienee minulla ollut salaisia syitä, jotka saattoivat minut tekemään nämä huomautukseni liiankin jyrkässä muodossa. Sofia nuhteli minua lempein sanoin.
– Olipa hänen entinen käytöksensä millainen hyvänsä, isä, – virkkoi hän, – ei häntä pitäisi hänen nykyisissä oloissaan enää moittia. Se puutteen-alainen asema, mihin hän nyt on joutunut, on riittävä rangaistus entisistä hurjisteluista, ja olenhan minä isän itsensäkin kuullut sanovan, ett'ei milloinkaan saa lyödä tarpeetonta iskua siihen uhriin, jota sallimuksen vihan vitsa kurittaa.
– Sinä olet oikeassa, Sofia, – huudahti Moses, – ja sattuvastipa eräs muinais-ajan kirjailijoista esittääkin mointa menettelyä, kuvaillessaan, kuinka muuan talonpoika yritti nylkeä Marsyasta, jolta sadun mukaan toinen jo oli nahan kettänyt. Enkä minä sitä paitsi tiedä, lieneekö tämän köyhän miehen tila niin huono kuin isä kuvailee. Emme me saa tuomita toisten tunteita sen mukaan, mitä me itse tuntisimme heidän tilassansa. Myyrän pesä on meistä peräti pimeä, mutta eläin itse pitää sitä tarpeeksi valoisana. Ja totta puhuen, tuo mies näkyy olevan tyytyväinen tilaansa, enkä ole kuullut kenenkään puhelevan niin vilkkaasti kuin hän, haastellessaan sinun kanssasi.
Tuo oli lausuttu ilman mitään tarkoitusta, mutta se sai kumminkin tytön punastumaan, vaikka hän koetti sitä peittää pakotetulla myhäyksellä, vakuuttaen, että tuskin hän oli huomannutkaan, mitä mr Burchell sanoi. Vieras, liitti hän, näyttää aikoinaan olleen erittäin hieno gentleman.
Tuo kiire, jolla tyttö koetti puolusteleida, ja hänen punastumisensa eivät minua sisimmissäni oikein miellyttäneet, mutta minä en lausunut epäluulojani julki.
Huomiseksi kun odotimme vieraisille meidän hovinherraa, niin ryhtyi vaimoni valmistamaan hirvenpasteijaa. Moses istui lukemaan, minä kävin opettamaan pieniä poikia. Tyttäret olivat täydessä puuhassa, niinkuin muutkin. Minä näin heidän kauan aikaa hääräilevän valkean ääressä. Luulin ensin heidän auttavan äitiänsä, kunnes pikku Dick kuiskaten ilmoitti minulle siskojen keittävän kauneusvettä. Minulla on luontainen vastenmielisyys kaikkia sellaisia vesiä vastaan, ne kun eivät lainkaan ihoa paranna, vaan päinvastoin turmelevat sen. Senpävuoksi minä siirsin tuoliani vähitellen lähemmäs takkaa, tartuin hiilirautaan, ikäänkuin kohentaakseni valkeata, mutta kaasinkin aivan kuin vahingoissa koko keitoksen tuhkaan, ja nyt oli jo kovin myöhä ruveta laittamaan uutta.
Lontoolainen keikari. Suurinkin tyhmeliini saattaa oppia sen verran, että hänestä on hauskuutta illaksi tai pariksi.
Helppo on ymmärtää, että seuraavana päivänä, jolloin nuori hovinherra oli oleva vieraana meidän talossa, meillä pantiin liikkeelle kaikki, mitä suinkin saatiin, jotta esiinnyttäisiin niin komeasti kuin mahdollista. Arvattava niinikään on, että vaimoni ja tyttäreni pukeutuivat heleimpiin höyheniinsä.
Mr Thornhill tuli, mukanaan pari vierasta, kotisaarnaaja ja hovimestari. Monilukuiset palvelijansa hän aikoi, hienotuntoisesti kyllä, lähettää läheiseen majataloon, mutta minun vaimoni vaati, sulassa sydämensä riemussa, saada kestittää heidät kaikki tyyni. Siitä oli, ohimennen sanoen, se seuraus, että meillä sen jälkeen saatiin olla kolme viikkoa laihemmalla muonalla.
Mr Burchellin viittaus edellisenä päivänä, että mr Thornhill kosiskelee miss Wilmotia, Yrjö poikani entistä morsianta, teki vastaan-oton koko lailla penseämmäksi. Sattuma se kumminkin joissain määrin selvitti tämän pulman, sillä kun joku seurasta tuli maininneeksi neiden nimen, niin mr Thornhill kiroten vakuutti, ett'ei hänen mielestään saata sen typerämpää olla kuin sanoa mointa linnunpeljättiä kaunottareksi.
– Vieköön minut hitto! – jatkoi hän, ellen minä yhtä mielelläni katso itselleni morsianta lampun valossa St. Dunstanin kirkonkellon alla!
Ja sitten hän nauroi, ja me nauroimme kanssa: rikkaitten pilapuheilla on aina tehokas vaikutus. Oliviakaan ei malttanut olla kuiskaamatta, kyllin kuuluvasti kumminkin, että mr Thornhill on sanomattoman leikillinen.
Illallisen jälkeen minä tapani mukaan esitin maljan kirkolle. Kotisaarnaaja kiitti minua siitä, sanoen, että kirkko on kaikkien hänen harrastustensa valtijatar.
– Kuules, Frank, – virkkoi squire tavallisella veitikkamaisuudellaan, – aatteles, että kirkko, sinun nykyinen valtijattaresi, seisoisi batistihihoissa12 toisella puolen ja miss Sofia ilman batisteja toisella, kumpaisenko käskyjä noudattaisit?
– Kumpaisenkin tietysti! – huudahti kotisaarnaaja.
– Oikein, Frank! – vastasi squire. – Läkäyttäköön tämä viini minut tähän paikkaan, ellei kaunis tyttö ole arvokkaampi kuin kaikki pappien valheet koko maailmassa, sillä mitä ovat kymmenykset ja muut vehkeet muuta kuin petosta, hiidestä heitetyitä juonia? Ja sen minä otan todistaakseni.
– Sitä sopisi kuulla! – huudahti poikani Moses. – Luulisinpa pystyvän vastaamaan teitä.
– Oli menneeksi, sir! – virkkoi squire, ryhtyen heti väittelyyn ja viitaten muille, että nyt muka saadaan hauskaa. – Jos mielitte tätä asiaa tyynesti pohtia, niin minä nostan kyllä kintaanne. Ja ensinnäkin: käydäänkö asiaan – analogillisesti vai dialogillisesti?
– Järkevillä syillä, – vastasi Moses riemuissaan siitä, että pääsee väittelemään.
– No niin, – lausui squire. – Ensiksikin te toivoakseni ette kiellä, että mitä ikinänsä on, se on. Ellette sitä myönnä, en käy jatkamaan keskusteluja.
– Totta kai minä sen myönnän, – vastasi Moses, – ja käytän sitä hyväksenikin.
– Toivoakseni, – puhui squire edelleen, te myönnätte myöskin, että osa on kokonaistansa pienempi.
– Myönnän, – vastasi Moses. – Sehän on oikeus ja kohtuus.
– Toivoakseni, – jatkoi squire, – te ette kiellä sitäkään, että kolmion kulmat yhteensä ovat yhtä suuret kuin kaksi suoraa kulmaa.
– Se on selvä kuin päivä! – vastasi toinen, katsahtaen ympärilleen vakavana kuin tavallisestikin.
– No niin, – lausui Squire, puhuen hyvin nopeasti. – Nyt ollaan premisseistä yhtä mieltä, ja minä jatkan. Itse-eksistensien yhteenliittäminen, joka tapahtuu molemmanpuolisessa duplikaatisessa rationissa, matkaansaattaa luonnollisestikin problematillisen dialogismin, joka joissain määrin todistaa, että spiritualiteetin essensille sopii antaa toinen predicabile.
– Malttakaa, malttakaa! – huusi toinen. Minä kiellän sen. Luuletteko, että minä noin vaan ilman muuta myöntäisin oikeaksi moisen harhaopin?
– Mitenkä! – tiuskasi squire, ollen kiivastuvinaan. – Ette myönnä vainen! Vastatkaas minulle verukkeitta tähän kysymykseen: oliko Aristoteles oikeassa, väittäessään, että relativi kuuluu korrelatiinsa?
– Epäilemättä, – vastasi toinen.
– Ja koska niin on, – jatkoi squire, niin vastatkaas suoraan minun kysymykseeni: pidättekö te minun enthymemani edellisen osan analytillistä pohtimista riittämättömänä secundum quoad vai secundum minus? Tuokaa esiin syyt ja perusteet! Syyt ja perusteet, sanon minä, suoraan!
– Minun täytyy sanoa, – lausui Moses, ett'en minä oikein käsitä teidän ajatuksenne juoksua. Mutta lausukaapas väitteenne yhdessä yksinkertaisessa lauseessa, niin luulenpa voivani vastata.
– Ohoo, sir! – virkkoi squire. – Nöyrin palvelijanne! Vai pitäisi minun hankkia teille vielä todistuksia, jopa järkeviä syitäkin! Ehei, sir, minun täytyy sanoa, että te vaaditte liikoja.
Seuraus oli se, että kaikki rupesivat nauramaan, ja Moses parka näytti varsin surkealta muitten iloisten kasvojen joukossa eikä enää koko seurustelun aikana virkkanut halaistua sanaakaan.
Minua tämä kohtaus ei lainkaan huvittanut, mutta Oliviaan se oli tehnyt aivan toisellaisen vaikutuksen. Hän piti sukkeluutena sitä, mikä oli pelkkää ulkomuistista lukemista. Mr Thornhill oli kuin olikin hänen mielestään erittäin hieno gentleman, ja kun ottaa lukuun, kuinka paljon helyä solakka vartalo, soreat vaatteet ja rikkaus ylhäiseen nimeen lisäävät, niin täytyy antaa tytölle anteeksi. Mr Thornhill oli kyllä oppia ja tietoja vailla, mutta liukas hän silti oli kieleltään ja pystyi sujuvasti keskustelemaan mistä yleisestä asiasta hyvänsä. Ei siis ihme eikä mikään, että niin vikkelä mies saattaa kiinnittää puoleensa tytön, joka on kasvatettu pitämään arvossa omaa ulkonaista esiintymistään ja niinmuodoin antamaan sille arvoa muissakin.
Mr Thornhillin lähdettyä syntyi meidän välillä jälleen keskustelu nuoren hovinherran ansioista. Hän kun alinomaa oli kääntynyt sekä katseillaan että puheillaan Olivian puoleen, ei ollut enää epäilemistäkään, että Olivia se juuri oli syynä hänen käynteihinsä. Eikä tyttö kovin pahakseen pannutkaan veljensä ja sisarensa viattomia hokemisia siihen suuntaan. Deborakin näkyi omistavan itselleen jonkun osan päivän kunniata ja riemuitsi tyttärensä voitosta ihan kuin omastaan.
– Ja nyt, kultaseni, – virkkoi hän minulle, – nyt tahdon suoraan tunnustaa, että minä se juuri neuvoin tyttöjä rohkaisemaan hovinherraa hänen hienosteluissaan. Minussa on alati asunut kunnianhimoisia pyyteitä, ja nyt näet, että olen ollut oikeassa, sillä kukapa ties, mikä tästä lopuksi tulee?
– Kukapa sen vainenkin ties! – vastasin minä huoaisten. – Minua puolestani tuo ei kovin ilahduta: mieluumpi olisi minulle köyhä kunnon mies kuin tuo hieno gentleman, rikas ja jumalaton, sillä jos minun epäluuloni hänestä ovat oikeat, niin, sen minä vakuutan, ei vapauskoinen ikinä minun lastani saa.
– Kuulepas, isä, – huudahti Moses, – sinä olet liian ankara. Ei Jumala häntä ajatuksista ole tuomitseva, vaan teoista. Itsekussakin on tuhat väärää ajatusta, joita hänessä herää, mutta joita hän ei kykene poistamaan. Vapauskoisuus on tuossa gentlemanissa kukaties jotain ehdotonta, niin että, vaikkapa pitäisi hänen ajatuksiansa vaarinakin, hänen mielipiteensä sittenkin ovat vain pakollisia. Häntä ei niinmuodoin saata erehdyksistä syyttää enempää kuin sellaista kuvernööriäkään, jonka on täytynyt päästää ryntäävä vihollinen kaupunkiin, koskapa sillä ei ole ollut suojelevaa muuria ympärillään.
– Aivan niin, poikani, – vastasin minä, mutta jos tuo kuvernööri kutsumalla kutsuu vihollisen kaupunkiinsa, silloin hän tekee väärin. Ja näin on aina laita niitten, jotka erehdyksen valtaan antautuvat. Ei heidän vikansa siinä ole, että he näkemänsä todistukset oikeiksi myöntävät, vaan siinä, että he sulkevat silmänsä niin monelta todistukselta, mitä tarjona on. Olkoon niinkin, että ihmisen väärät mielipiteet ovat muodostuneet hänessä vastoin hänen tahtoansa, mutta kun hän ehdoin tahdoin pysyy erehdyksessä tai on huolimaton mielipiteitä muodostaessaan, niin hän on edesvastauksessa virheistänsä tai ansaitsee ylenkatsetta mielettömyytensä tähden.
Vaimoni ryhtyi nyt keskusteluun, syitä ja perustuksia tosin esiin tuomatta. Hän huomautti, kuinka meidän tuttavissamme on paljo viisaita miehiä, jotka ovat vapauskoisia, mutta hyviä aviomiehiä silti. Ja sanoi hän tuntevansa semmoisia älykkäitä tyttöjäkin, jotka kyllä pystyvät kääntämään miehensä oikeaan uskoon.
– Ja kuka tietää, kultaseni, – jatkoi hän, mihin kaikkeen Olivia kykeneekään? Tyttö pystyy puhumaan varsin monenlaisista asioista ja on minun mielestäni hyvinkin perehtynyt riidan-alaisiin kysymyksiin.
– Hyvä ystävä, mistäpä riidan-alaisista kysymyksistä hän olisi lukenut? En muista milloinkaan pistäneeni sellaisia kirjoja hänelle käteen. Sinä arvaat kuin arvaatkin hänen ansionsa liian suuriksi.
– Eipä niinkään, isä! – puuttui Olivia puheesen. – Minä olen lukenut koko joukon sellaisia kirjoja, niinpä Thwackumin ja Squaren väliset riidat ja Robinson Crusoen ja pakanallisen Perjantain kiistelyt, ja paraillaan minä luen väittelyjä "Taivaallisesta Yljästä."
– Verratonta! – virkoin minä. – Sinä olet kelpo tyttö, ihan kuin luotu kääntämään ihmisiä oikeaan uskoon, mutta menepäs nyt auttamaan äitiä karvikkopiiraitten paistannassa.
Бесплатно
Установите приложение, чтобы читать эту книгу бесплатно
О проекте
О подписке