Toinen silmäili häntä ällistyneen näköisenä, kuin olisi hänen ollut työläs käsittää Kesselbachin tarkotusta. Sitten hän tovin kuluttua huusi:

"Marco!"

Pistoolimies astui esille.

"Marco, tämä herra tarjoaa hyväntahtoisesti sinulle muutamia paperilappuja naikkostasi varten. Ota ne, Marco."

Yhä tähdäten aseellaan Marco ojensi vasemman kätensä, otti setelit ja poistui.

"Kun nyt tämä kysymys on selvitetty toivomustenne mukaisesti", alotti taas vieras, "niin palatkaamme käyntini tarkotukseen. Tahdon olla lyhytsanainen ja suoraan käydä asiaan. Mieleni tekee kahta kapinetta. Ensinnäkin pientä mustaa sahviaanilompakkoa, joka on kotelon muotoinen ja jota tavallisesti pidätte taskussanne. Toisekseen pientä mustapuu-laatikkoa, joka oli eilen tuossa matkalaukussa. Puhukaamme oikeassa järjestyksessä. Sahviaanilompakko?"

"Poltettu."

Vieras hieroi silmäkulmiaan. Hänen mieleensä varmaankin johtuivat nuo menneet hyvät päivät, jolloin oli käytettävissä tehokkaita keinoja uppiniskaisen taivuttamiseksi puhumaan.

"Hyvä on; siitä puhumme sittemmin. Entä mustapuu-laatikko?"

"Poltettu."

"Haa", murisi hän, "te metkuilette, mies hyvä!" Hän väänsi toisen käsivartta säälimättömällä kädellä. "Eilen, Rudolf Kesselbach, te kävelitte Crédit Lyonnais-pankkiin Boulevard des Italiensin varrelle, mytty päällystakkinne alle kätkettynä. Te vuokrasitte lokeron… olkaamme täsmällisiä: 9. holvin 16. lokeron. Merkittyänne nimenne kirjaan ja suoritettuanne lokeron vuokran te laskeusitte alas pohjakerrokseen, ja palatessanne ei teillä enää ollut myttyänne mukananne. Olenko oikeassa?"

"Peräti."

"Laatikko ja lompakko ovat siis Crédit Lyonnaisissa?"

"Ei."

"Antakaa minulle lokeronne avain."

"En."

"Marco!"

Marco juoksi huoneeseen.

"Vireästi, Marco! Nelinkertainen solmu!"

Ennen kuin hän ennätti vähääkään puolustautua oli Rudolf Kesselbach köytetty silmukkoihin, jotka tunkeusivat lihaan vähimmästäkin rynnistelyn yrityksestä. Hänen käsivartensa kiinnitettiin seljän taakse, vartalo nuoritettiin tuolin selkämystään ja jalat kapaloittiin yhteen kuin muumion.

"Tarkastele hänen taskunsa, Marco."

Marco totteli. Kahta minuuttia myöhemmin hän ojensi päällikölleen pienen litteän, nikkelöidyn avaimen, jossa oli numerot 16 ja 9.

"Mainiota. Ei mitään sahviaanilompakkoa?"

"Ei, isäntä."

"Aseta pistoolisi suu tuon herrasmiehen ohimoa vasten."

"Paikallaan on."

"Laske nyt sormesi hanalle."

"Valmis."

"No, Kesselbach veikkoseni, aijotteko puhua?"

"En."

"Annan teille kymmenen sekuntia aikaa, enkä enempää. Marco!"

"Niin, isäntä."

"Kymmenen sekunnin kuluttua lähetä kuula tuon herrasmiehen aivoihin."

"Niin oikein, isäntä!"

"Kesselbach, minä luen. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi…"

Rudolf Kesselbach teki merkin.

"Tahdotte puhua?"

"Niin."

"Juuri parahiksi. No, salakirjaimet… lukon tunnussana?"

"Dolor."

"Dolor… Dolor… Rouva Kesselbachin nimi on luullakseni Dolores. Te kelpo sielu!… Marco, mene ja tee kuten sanoin… Varo erehdyksiä! Minä toistan ohjeeni: Tapaa Jérôme raitiotietoimistossa, anna hänelle avain, ilmota sana – Dolor. Sitte menkää kahden Crédit Lyonnaisiin. Jérôme astuu yksinään sisälle, kirjottaa nimikirjaan, laskeutuu pohjakerrokseen ja tuopi sieltä mukanaan kaikki mitä lokerossa on. Ymmärrätkö täydellisesti?"

"Kyllä, isäntä. Mutta jos lokero ei avautuisikaan; jos sana Dolor…"

"Vaiti, Marco. Tullessanne ulos Crédit Lyonnaisista tulee sinun erota Jérômesta, mennä omaan asuntoosi ja puhelimella ilmottaa minulle tulos. Jos sana Dolor jonkun sattuman kautta ei pystyisikään avaamaan lokeroa, niin meillä (ystävälläni Rudolf Kesselbachilla ja minulla) on vielä keskustelu… viimeinen… Kesselbach, olettehan aivan varma siitä, ettette ole erehtynyt?"

"Kyllä."

"Se merkitsee, että te luotatte etsinnän hyödyttömyyteen.

Katsotaanpa. Menehän, Marco!"

"Entäs te, isäntä?"

"Minä jään. Oh, minä en ole peloissani! En ole milloin ollut vähemmän vaarassa kuin tällä hetkellä. Olivathan määräyksenne vieraiden laskemisesta luoksenne ehdottomat, Kesselbach?"

"Olivat."

"Hitto vieköön, kuinka kerkeästi sen vahvistatte! Lienetteköhän yrittänyt voittaa aikaa? Silloin minä joutuisin satimeen kuin hupelo…" Hän pysähtyi ajattelemaan, katseli vankiaan ja lopetti: "Ei… se ei ole mahdollista… me emme joudu häirityiksi…"

Samassa soi ovikello. Hän painoi kätensä rajusti Rudolf Kesselbachin suulle.

"Sinua vanhaa kettua; sinä odotit jotakuta!"

Vangin silmät loistivat toivosta. Hän hykähteli kuuluvasti käden alta, joka häntä tukahutti.

Vieras vapisi raivosta.

"Suu kiinni, tai kuristan sinut! Hei, Marco, kapuloitse hänet!

Joutuin!… Kas niin!"

Kello soi taas. Hän huusi, kuin olisi hän ollut Kesselbach ja kuin olisi Edwards vielä ollut oven vartijana:

"Miksi et avaa ovea, Edwards?"

Sitte hän sipsutteli hiljaisesti eteiseen ja kuiskasi kirjuriin ja palvelijaan viitaten:

"Marco, auta minua siirtämään nämä kaksi makuuhuoneeseen… tuonne… jottei heitä voida nähdä."

Hän nosti kirjurin. Marco kantoi palvelijan.

"Hyvä! Mene nyt takaisin työhuoneeseen."

Hän seurasi palvelijaansa sisälle, mutta palasi heti eteiseen ja huudahti hämmästyneellä äänellä:

"Mitä, palvelijanne ei olekaan täällä, herra Kesselbach… Ei, istukaahan vain… lopettakaa kirjeenne… minä menen itse."

Ja hän avasi hiljaisesti eteisen oven.

"Hra Kesselbach?"

Kysyjä oli eloisa, kirkassilmäinen jättiläinen, joka seisoi jalalta toiselle huojuen ja hattunsa röydästä sormiensa välissä hypistellen. Toinen vastasi:

"Kyllä, hän asuu täällä. Kenet ilmotan?…"

"Hra Kesselbach pyysi puhelimella… Hän odottaa minua…"

"Ahaa, tekö se olette!… Minä sanon hänelle… Odottaisitteko hetkisen?… Hra Kesselbach ottaa teidät puheillensa."

Julkeasti jätti hän vieraan seisomaan pikku eteisen kynnykselle, sellaiselle kohdalle, mistä hän saattoi avoimen oven kautta nähdä osan työhuoneesta. Verkalleen, edes käännähtämättä taaksensa katsomaan, hän astui huoneeseen, meni hra Kesselbachin vierellä seisovan kumppaninsa luo ja kuiskasi:

"Me olemme hukassa! Se on Gourel, etsivä poliisi… Ota tikarisi."

Hän tarttui toista käsivarteen. "Ei. Ei vielä. Minulla on eräs aate.

Mutta Luojan nimessä, Marco, ymmärrä minua ja puhu vuorostasi.

Puhu kuin olisit sinä Kesselbach… en luule heidän tuntevan toisiansa… Älyäthän, vai mitä?… Puhu, Marco! Sinä olet Kesselbach."

Hän haastoi niin kylmäverisesti, niin voimakkaasti ja käskevästi, että Marco enemmittä selityksittä käsitti saaneensa Kesselbachin osan; ja hän sanoi kuuluvasti:

"Teidän tulee pyytää puolestani anteeksi, hyvä ystävä. Sanokaa hra Gourelille, että olen kovin pahoillani, mutta minulla on ylenmäärin työtä… Puhuttelen häntä huomen-aamulla kello yhdeksältä… niin, täsmälleen kello yhdeksän."

"Oivallista!" kuiskasi toinen. "Älä liikahda."

Hän palasi eteiseen, tapasi Gourelin odottamassa ja sanoi:

"Hra Kesselbach pyytää teitä suomaan anteeksi. Hän lopettelee erästä tärkeätä työtä. Sopisiko teidän tulla uudestaan huomis-aamuna kello yhdeksän?"

Syntyi tovin äänettömyys. Gourel näytti kummastuneelta, enemmän tai vähemmän kiusaantuneelta ja epätietoiselta. Toisen käsi kouraisi taskussa olevan tikarin kahvaa. Ensimäisen epäiltävän liikahduksen nähdessään hän oli valmis iskemään.

Vihdoin Gourel sanoi:

"Hyvä on… Kello yhdeksän huomenna… On sentään… Kuitenkin, tulen tänne yhdeksältä huomenna…"

Ja pistäen hatun päähänsä hän katosi hotellin käytäviin.

Marco purskahti työhuoneessa nauramaan.

"Olittepa kerrassaan nokkela, isäntä! Puijasitte hänet ihmeen sievästi!"

"Oleppas nyt vireänä, Marco, ja seuraa häntä. Jos hän poistuu hotellista, niin jätä hänet rauhaan; tapaa Jérôme raitiotietoimistossa, kuten sovittu… ja ilmota sitte puhelimella."

Marco lähti nopeasti.

Sitte mies otti vesikarahvin uuninreunalta, kaatoi itselleen pikarillisen, jonka tyhjensi yhdellä siemauksella, kostutti nenäliinaansa, pyyhkäisi otsaansa, jolle oli kihoillut hikihelmiä, istuutui vankinsa viereen ja sanoi teeskennellyn kohteliaasti:

"Mutta minun, hra Kesselbach, täytyy tosiaan saada kunnia esitellä itseni teille."

Ja ottaen taskustaan nimikortin hän jatkoi:

"Sallikaa minun… Arsène Lupin, herrasmies-murtovaras."

* * * * *

Kuuluisan seikkailijan nimi näytti tekevän mitä parhaan vaikutuksen hra Kesselbachiin. Lupinilta ei tämä seikka jäänyt huomaamatta, ja hän huudahti:

"Ahaa, herraseni, te hengitätte jälleen! Arsène Lupin on hempeä, turhantarkka murtovaras. Hän inhoaa verenvuodatusta, hän ei ole koskaan tehnyt raskaampaa rikosta kuin muiden ihmisten omaisuuden anastaminen on… pelkkää pikku koiruutta – vai mitä? Ja te sanotte itseksenne, että hän ei aijo raskauttaa omaatuntoansa hyödyttömällä murhalla. Aivan niin… mutta onkohan teidän tuhonne niinkään hyödytön? Kaikki riippuu vastauksesta. Ja minä vakuutan teille, etten ole nykyään leikinteossa. Malttakaahan, veikkoseni!"

Hän veti tuolinsa lepotuolin viereen, poisti vangilta kapulan ja pitkitti hyvin selvästi lausuen sanansa:

"Hra Kesselbach, samana päivänä kuin saavuitte Parisiin, rupesitte te väleihin erään Barbareuxin kanssa, joka johtaa yksityistä kyselytoimistoa. Te toimitte sihteerinne, Chapmanin, tietämättä, ja sovittiin, että sanottu Barbareux nimittäisi itseänsä 'everstiksi' silloin kun olisi tekemisissä teidän kanssanne joko kirjeellisesti tai puhelimitse. Riennän sanomaan, että Barbareux on tuiki rehellinen mies. Mutta hyväksi onnekseni on eräs hänen kirjurinsa minun läheisimpiä ystäviäni. Siten sain tietooni syyn, jonka takia käännyitte Barbareuxiin. Mielenkiintoni heräsi teitä kohtaan ja minä tein väärien avainten avulla pari tarkastusta täällä… Voinpa sanoakin suoraan, etten minä näissä tarkastuksissa löytänyt mitä hain."

Hän alensi äänensä, tähysti tiukasti vankinsa silmiä, tarkaten hänen ilmettänsä, vaanien hänen salaisia ajatuksiansa, ja puheli edelleen:

"Hra Kesselbach, teidän määräyksenne Barbareuxille kuului, että hänen pitäisi löytää jonnekin Parisin kurjalistokortteleihin hautautunut mies, jolla on tai oli lisänimenä 'Pierre Leduc'. Miehestä mainitaan seuraavat lyhyet tuntomerkit: Pituus viisi jalkaa yhdeksän tuumaa; hiukset ja iho vaaleat; käyttää viiksiä. Erityinen merkki: vasemman käden pikkusormen pää puuttuu erään haavan johdosta. Myöskin on hänellä melkein näkymätön arpi oikeassa poskessa. Te tunnutte pitävän tuon miehen löytämistä melkoisen – enemmän kuin melkoisen – tärkeänä, ikäänkuin se voisi tuottaa jotakin suurta etua teille itsellenne. Kuka hän on?"

"Minä en tiedä."

Vastaus oli jyrkkä, ehdoton. Tiesikö hän vai eikö? Sillä ei ollut suuresti väliä. Pääasia oli, että hän oli päättänyt olla puhumatta.

"No niin", arveli hänen vastustajansa, "mutta onhan teillä hänestä täydellisempiä tietoja kuin nuo, jotka Barbareuxille ilmotitte."

"Ei ole!"

"Te valehtelette, hra Kesselbach. Kahdesti te Barbareuxin läsnäollessa silmäilitte sahviaanikotelossa säilytettyjä papereita."

"Niin tein."

"Ja kotelo?…"

"Poltettu."

Lupin värisi raivosta. Hänen mielessään ilmeisesti taas väikkyi kidutus ja sen tuottamat helpotukset.

"Poltettu? Mutta laatikko… Kas niin – tunnustakaahan pois… tunnustakaa, että laatikko on Crédit Lyonnaisissa."

"Kyllä."

"Ja mitä siinä on?"

"Komeimmat kaksisataa yksityiseen kokoelmaani kuuluvaa timanttia."

Ilmotus ei näyttänyt olevan seikkailijalle epämieluinen.

"Vai niin, komeimmat kaksisataa timanttia! Mutta sehän on kokonainen omaisuus… Niinpä niin, se saa teidät hymyilemään… Teille se epäilemättä on mitätön erä… Ja teidän salaisuutenne on enemmän arvoinen… Teille, niin… mutta entä minulle?"

Hän otti sikaarin, sytytti tulitikun, jonka antoi ajatuksissaan sammua, ja istui tuokion liikahtamattomana aprikoiden.

Minuutit kuluivat.

Hän alkoi nauraa.

"Uskallanpa vakuuttaa, että te toivoilette retkikunnan tekevän turhaa työtä ja niiden kieltäytyvän avaamasta holvia?… Hyvin paljon mahdollista, veikkoseni! Mutta siinä tapauksessa saatte maksaa minulle vaivoistani. En tullut tänne nähdäkseni miltä te näytätte lepotuolissa… Timantit, koska siellä näyttää timantteja olevan… tai muutoin sahviaanikotelo… Siinä on teidän vaikea vaalinne…" Hän vilkaisi kelloaan. "Puoli tuntia… Lempo!… Kohtalo kulkee kovin vitkallisesti… Mutta teillä ei ole mitään irvisteltävää, hra Kesselbach. En minä poistu tyhjin käsin, olkaa siitä varma!… Vihdoinkin!"

Puhelin soi. Lupin sieppasi kuulotorven ja äänensä sointua muuttaen jäljitteli vankinsa karheata ääntä:

"On, Rudolf Kesselbach… hän puhuu… Kyllä, mademoiselle, yhdistäkää… Sinäkö siellä, Marco?… Hyvä… Luistiko kaikki kunnolleen?… Oivallista!… Ei mitään pulaa?… Ansaitsette sydämelliset kiitokseni!… No, mitä saitte?… Mustapuulaatikon?… Ette mitään muuta? Mitään papereita?… No, hyväpä niinkin!… Ja mitä on laatikossa?… Ovatko ne komeita… Mainiota, mainiota!… Maltas hetkinen, Marco, kun mietin… Näes, kaikki tämä… Jos sanoisin sinulle mielipiteeni… Odota; älä mene pois… pidä linjaa…"

Hän käännähti ympäri:

"Hra Kesselbach, oletteko kiintynyt timantteihinne?"

"Olen."

"Ostaisitteko ne minulta takaisin?"

"Mahdollisesti."

"Kuinka paljosta? Viidestäsadastatuhannesta frangista?"

"Viidestäsadastatuhannesta frangista… kyllä."

"Mutta siinä on pulma… Millä tavoin toimitamme vaihdon? Maksuosotus? Ei; te pettäisitte minut… tai muutoin minä pettäisin teidät… Kuulkaahan? Menkää ylihuomenna aamulla Lyonnaisiin, nostakaa sieltä viisisataa tuhannen frangin seteliä, ja lähtekää kävelylle Boisiin, Auteuilin puolelle… Minä tuon timantit salkussa – se on mukavampaa… Laatikko pistää liiaksi silmään…"

Kesselbach säpsähti:

"Ei, ei… laatikko myös… minä tahdon kaikki…"

"Hei!" huudahti Lupin, remahtaen nauramaan, "te menitte ansaan!…

Timanteista ette välitä… ne voidaan korvata… Mutta laatikko on teille yhtä kallis kuin nahkanne… Hyvä on; te saatte laatikkonne…

Arsènen kunniasanalla… saatte sen huomenna postipakettina!"

Hän meni takaisin puhelimelle:

"Marco, onko sinulla laatikko edessäsi?… Onko siinä mitään erikoista?… Norsunluuta mustapuureunuksissa… Niin, minä tunnen tuollaiset kapineet… japanilaista työtä, Faubourg Saint-Antoinesta… Ei mitään merkkiä?… Ahaa, pieni pyöreä sinireunainen lappu ja siinä numero!… Niin, myymälän merkki… siitä viisi. Ja onko laatikon pohja paksu? Ei kovin paksu… Hitto. Siinä ei siis ole varapohjaa?… Kuules, Marco: tutki norsunluuta ulkopuolelta… tai oikeammin kannesta." Hän reuhasi ihastuksissaan. "Kannesta! Siitä juuri, Marco! Kesselbach räpäytti silmäänsä juuri nyt… Olemme jäljillä!… Ahaa, Kesselbach veikkoseni, ettekö huomannut minun syrjästä pitävän silmällä teitä? Te yksinkertainen sielu!" Ja Marcolle: "No, mitä näet?… Peililasin kannen sisäpuolella?… Liikkuuko se?… Onko se saranoilla?… No, riko se sitten… Niin, niin, sanon, riko se… Sillä lasilla ei ole paikkansa siinä… Se on pantu siihen jälkeenpäin!" Hän menetti malttinsa. "Se ei ole sinun asiasi, ääliö!… Tee kuten käsken…"

Hän kuuli varmaan risauksen, kun Marco toisessa päässä rikkoi lasin, sillä hän huusi riemuissaan:

"Sanoinhan teille, hra Kesselbach, että löytäisimme jotakin! Halloo!… Joko teit sen?… Mitä?… Kirje? Voitto! Kaikki Kapmaan timantit ja ukko Kesselbachin salaisuus päälle päätteeksi!"

Hän otti