– Ahaa, – huudahti mrs. Richards huojentuneena, – siitä olen iloissani. Niin kauan kuin hän ei tiedä, että sinä olisit voinut hänet pelastaa, hän – hän – niin, sehän tekee asian paljoa paremmaksi. Kas, olisi minun pitänyt tietääkin, ettei hän aavistanut, koska hän aina yrittelee ystävällisiä välejä meidän kanssamme, niin vähän kuin niitä edistämmekin. Monastikin ovat ihmiset minua siitä moitiskelleet. Nuokin Wilsonin väet, Wilcoxin perhe ja Harknessit ovat ottaneet ilkeäksi huvikseen sanoa: "Teidän ystävänne Burgess", kun tietävät sen minua kiusaannuttavan. Soisin, ettei hän olisi niin itsepintaisesti kiintynyt meihin; en pysty käsittämään, miksi hän yhä jatkaa.

– Sen voin minä selittää. Se on toinen tunnustus. Asian ollessa uutena kuumimmillaan ja kaupunkilaisten suunnitellessa hänelle tervaa ja höyheniä, ahdisti minua omatuntoni niin ankarasti, etten voinut painostusta kestää, vaan menin salavihkaa antamaan hänelle tiedon hankkeesta. Hän pujahti kaupungista ja pysyi poissa, kunnes paluu kävi turvalliseksi.

– Edward! Jos se olisi saatu ilmi —

– Sanoppa muuta! Vieläkin pöyristyttää minua pelkkä ajatus. Kaduin sitä heti seuraavana hetkenä, enkä rohjennut kertoa sinullekaan, jotteivät kasvosi kenties olisi sitä jollekulle ilmaisseet. Tuskaltani en sinä yönä saanut unta silmiini. Mutta muutaman päivän kuluttua huomasin, ettei kukaan ruvennut minua epäilemään, ja jälkeenpäin aloin olla iloissani teostani. Ja iloissani olen vieläkin, Mary – kaikesta sydämestäni ja sielustani.

– Niin olen minäkin nyt, sillä kauheata olisi ollut kohdella häntä sillä tavoin. Niin, iloissani olen, sillä senhän sinä todellakin olit hänelle velkaa. Mutta, Edward, entäs jos se tulisi ilmi vieläkin, jonakuna päivänä!

– Eikä tule.

– Miksei?

– Siksi että kaikki luulevat Goodsonin häntä varottaneen.

– Niinhän tietenkin!

– Selvä se. Ja tietysti hän ei siitä välittänyt. Suostuttelivat ukko Sawlsberry-paran menemään häntä siitä syyttämään, ja hän läksi sinne uhoissaan ja sanoi suorat sanat. Goodson tähysteli häntä kiireestä kantapäähän kuin hakien hänestä kohtaa, jota hän voisi syvällisimmin halveksia; sanoi sitten: "Te siis olette tiedustusvaliokuntana, hä?" Sawlsberry myönsi jokseenkin olevansa. "Hm. Vaativatko he yksityiskohtia, vai luuletteko jonkinlaisen ylimalkaisen vastauksen kelpaavan?" "Jos he yksityiskohtia vaativat, niin minä tulen uudestaan, mr. Goodson; vien ylimalkaisen vastauksen ensin." "Hyvä on, käskekää heidän huilata hornaan – se on nähdäkseni kyllin ylimalkaista. Ja annanpa teille pikku neuvon, Sawlsberry; kun tulette yksityiskohtia kuulustamaan, tuokaa matkassanne vasu jäännöstenne kuljettamiseksi kotiin."

– Ihan Goodsonin tapaista; siinä on kaikki tunnusmerkit. Hän oli turhamainen vain yhdessä seikassa; hän luuli kykenevänsä neuvomaan paremmin kuin kukaan muu.

– Se ratkaisi jutun ja pelasti meidät, Mary. Asia jäi silleen.

– Senpä toki hyvinkin uskon!

He palasivat sitten kultasäkin salaisuuteen ja puhelivat siitä suurella innolla. Piankin alkoi keskustelu katkeilla – syvät mietiskelyt tuottivat keskeytyksiä. Katkot yhä tihenivät. Viimein Richards kokonaan vaipui aatoksiinsa. Hän istui kauvan tuijotellen ilmeettömästi lattiaan ja alkoi vähin erin korostaa mietteitänsä hermostunein kädennytkähdyksin, jotka tuntuivat ilmaisevan mielipahaa. Ajattelevaan äänettömyyteen oli sillävälin hänen vaimonsakin vaiennut ja hänkin liikehti kiusaantuneen rauhattomasti. Lopulta Richards nousi seisaalleen ja harppaili umpimähkään huoneessa, tukkaansa sormiellen, kuten saattaisi tehdä pahoja näkyjä saanut unissakävijä. Sitten hän näytti pääsevän selvään päätökseen; sanaakaan hiiskumatta hän painoi hatun päähänsä ja läksi kiireesti ulos. Hänen vaimonsa istui aatosalla, otsa rypyssä, eikä näyttänyt huomaavan olevansa yksin. Tuolloin tällöin hän jupisi: – Älä johdata meitä k… mutta – mutta me olemme niin köyhiä, niin köyhiä!.. Älä johdata meitä… Voi, kenelle siitä olisi vahinkoa? – eikä kukaan konsanaan tietäisi… Älä johda… – Ääni hupeni hyminäksi. Tovin kuluttua hän vilkaisi ympärilleen ja mutisi puolittain säikähtäen, puolittain ilahtuen:

– Hän on mennyt! Mutta voi hyväinen, hän kenties tulee liian myöhään – liian myöhään… Ehkei sentään – saattaa vielä olla aikaa. – Hän nousi ja jäi seisomaan ajatuksissaan, hermostuneesti väännellen käsiään. Häntä puistatti hiukan, ja hän änkkäsi kuivasta kurkusta: – Jumala minulle anteeksi antakoon – kauheata on sellaisia ajatella – mutta… Hyvä isä, millaisia me olemmekaan – millaisia kummallisia olentoja!

Hän kiersi lampun liekin alas, hiipi vaivihkaa poikki lattian, polvistui säkin viereen, tunnusteli sen vakoisia kylkiä käsillään ja hyväili niitä hellästi; hänen poloisissa vanhoissa silmissään paloi ihasteleva hehku. Hän vaipui hajamielisiin mietiskelyihin, toisin ajoin puolittain toipuen niistä jupistakseen: – Jos vain olisimme malttaneet! – voi, jos olisimme hiukankin malttaneet, olematta niin kiireissämme!

Sillävälin oli Cox mennyt kotiinsa toimistostaan ja vaimolleen juurtajaksain kertonut kummallisen tapahtuman. Innokkaasti olivat he pakisseet siitä ja arvailleet, että Goodson-vainaja oli ainoa kaupunkilainen, joka oli voinut auttaa puutteenalaista muukalaista niin jalomielisellä summalla, kahdellakymmenellä dollarilla. Syntyi sitten pysähdys, ja molemmat kävivät mietiskeleviksi ja vaiteliaiksi. Ja vähitellen hermostuneiksi ja levottomiksi. Vihdoin virkahti vaimo ikäänkuin itsekseen:

– Kukaan ei tätä salaisuutta tiedä, paitsi Richardsit… ja me… ei yksikään.

Mies heräsi hiukan hätkähtäen aatoksistaan ja tähysteli kaihoksuen vaimoansa, jonka kasvot olivat vaalenneet hyvin kalpeiksi. Sitten hän epäröiden nousi seisaalleen, vilkaisi syrjäkatseella hattuunsa, sitten vaimoonsa – jonkinlaiseksi mykäksi kysymykseksi. Mrs. Cox nieli pariin kertaan, käsi kurkussa, ja vastaukseksi nyökäytti päätänsä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jäi mutisemaan yksikseen.

Ja nyt Richards ja Cox riensivät autioita katuja pitkin, vastakkaisilta suunnilta. Läähättäen kohtasivat he toisensa kirjapainon portaiden juurella; katulyhdyn kumotuksessa he lukivat toinen toisensa kasvoista asian. Cox supatti:

– Eihän tästä tiedä kukaan muu kuin me?

Kuiskattu vastaus kuului:

– Ei yksikään sielu – kautta kunniani, ei yksikään sielu!

– Ellei ole myöhäistä —

Miehet olivat nousemaisillaan ylös portaita; silloin heidät saavutti juoksupoika, ja Cox kysyi:

– Sinäkö siinä, Johnny?

– Niin, sir.

– Sinun ei tarvitse lähettää aikaista postia – eikä mitään postia; odota kunnes annan määräyksen.

– Se on jo lähtenyt, sir.

– Lähtenytkö? – Kertauksesta sointui pohjaton pettymys.

– Niin, sir. Aikataulu Brixtoniin ja kaikkiin tuolla puolella oleviin postipaikkoihin muuttui tänään, sir – täytyi saada lehdet postivaunuun kahtakymmentä minuuttia aikaisemmin kuin tavallista. Kiirettä sain pitää; jos olisin ehtinyt kahta minuuttia myöhemmin —

Miehet käännähtivät kävelemään verkalleen pois, jäämättä jatkoa kuulemaan. Kumpainenkaan ei avannut suutansa kymmeneen minuuttiin; sitten sanoi kärtyisesti Cox:

– Mikä teidät sellaiseen hoppuun hullaannutti, sitäpä en käsitä.

Vastaus oli nöyrä kylläkin:

– Nyt sen huomaan, mutten jotenkuten tullut ajatelleeksi, katsokaas, ennenkuin oli myöhäistä. Mutta ensi kerralla —

– Hitto ensi kerrasta! Sitä ei tule tuhanteen vuoteen.

Ystävykset erosivat sitten hyvää yötä toivottamatta ja laahautuivat kotiin kuolettavan vamman saaneiden miesten ryhdillä. Kotona heidän vaimonsa hypähtivät vastaan innokas – No? – huulillaan – näkivät sitten vastauksen silmillään ja vaipuivat suruissaan istumaan, odottamatta sanojen vahvistusta. Molemmissa kodeissa syntyi kiivaanlainen väittely – uusi ilmiö; väittelyjä oli ollut ennenkin, mutta ei tulistuneita, ei tylyjä. Tämänöiset kiistat olivat kuin näennäisiä toinen toisensa jäljittelyjä. Mrs. Richards sanoi:

– Jos vain olisit malttanut, Edward – jos vain olisit pysähtynyt ajattelemaan; mutta ei, sinun piti päätähavin juosta kirjapainoon ja levittää tieto koko maailmalle.

– Kirjelmässä sanottiin: painattakaa se.

– Siitä viisi; sanottiin siinä myöskin, että voitiin käyttää yksityistä tietä, jos tahdottiin. Kas siinä – onko se totta vai valettako on?

– Ka, on, totta se on; mutta kun ajattelin, millaista huomiota se herättää ja kuinka oiva kiitoslause oli Hadleyburgille, että muukalainen luotti siihen niin —

– Hoh, tietenkin, tuon kaiken käsitän; mutta jos olisit vain pysähtynyt ajattelemaan, niin olisit älynnyt, ettet sinä voinut löytää oikeata miestä, koska hän on haudassaan eikä ole jättänyt jälkeensä niin yhtäkään omaista tai sukulaista. Ja kunhan rahat vain olisivat joutuneet jollekulle, joka niitä mitä kipeimmin tarvitsi, ja kenenkään tulematta siitä vahinkoon, ja – ja —

Hän sortui itkuun. Hänen miehensä koetti ajatella jotakin lohdullista sanottavaa ja sai keksityksi:

– Mutta lopultakin, Mary, sen täytyy olla parhaaksi – sen täytyy olla; me tiedämme sen. Ja meidän täytyy muistaa, että se oli sallittua —

– Sallittua! Hyh, kaikkihan on sallittu, kun ihmisen täytyy puhdistautua typeryydestään. Ihan samalla tavalla oli sallittua, että rahasumman piti joutua meille tällä erityisellä tavalla, ja pitipä sinun sitten ottaa sekaantuaksesi Kaitselmuksen teihin – ja kuka sinulle antoi oikeuden siihen? Se oli syntiä, sitä se juuri oli – herjää pöyhkeyttä, eikä sen soveliaampaa säädylliselle ja nöyrälle —

– Mutta, Mary, tiedäthän kuinka meitä on kasvatettu koko ikämme, kuten kaikkiakin kaupunkilaisia, kunnes on tullut ehdottomasti toiseksi luonnoksemme olla hetkeäkään siekailematta, kun on kunniallinen teko tehtävänä —

– Voi, senhän tiedän, tiedän – se on ollut samaa ainaista totuttamista ja totuttamista ja totuttamista rehellisyyteen – rehellisyyteen jota on kehdosta saakka varjeltu pienimmältäkin mahdolliselta kiusaukselta, ja siten se on keinotekoista rehellisyyttä ja kiusauksen kohdatessa heikkoa kuin vesi, kuten olemme tänä iltana nähneet. Jumala tietää, ettei minulla ole koskaan ollut epäilyksen häivääkään juuttuneesta ja horjumattomasta rehellisyydestäni ennenkuin nyt – ja nyt heti ensimäisen suuren ja todellisen kiusauksen kourissa minä, Edward, johdun siihen uskoon, että tämän kaupungin rehellisyys on yhtä lahoa kuin minunkin, yhtä lahoa kuin sinun. Tämä on halpamainen kaupunki, kovakiskoinen, kitsas kaupunki, ilman ainoatakaan muuta hyvettä kuin tämä rehellisyys, josta se on niin kuulu ja turhamainen; ja totta tosiaan uskonkin, että jos konsanaan sellainen päivä koittaa, jona sen rehellisyys joutuu suureen kiusaukseen, luhistuu sen loistava maine kuin korttilinna. Kas niinpä olen minä tehnyt tunnustukseni, ja minun on parempi olla; olen tekopyhä ja olen sitä ollut ikäni kaiken, tietämättäni. Älköön minua enää kukaan rehelliseksi sanoko – en siedä sitä.

– Minä – Niin, Mary, minusta tuntuu jotakuinkin samalta kuin sinustakin, tuntuu tosiaankin. Kummallista se myös on, kovin kummallista. En olisi sitä voinut milloinkaan uskoa – en.

Syntyi pitkällinen äänettömyys; molemmat olivat vaipuneet ajatuksiinsa.

Viimein vaimo vilkaisi ylös ja virkahti:

– Tiedän mitä ajattelet, Edward.

Richardsin kasvoilla kuvastui ilmitulleen ihmisen hämi.

– En häpeä sitä tunnustaa, Mary, mutta —

– Eihän sillä ole väliä, Edward – minä ajattelin samaa kysymystä itsekin.

– Sitä toivon. Mainitsehan se.

– Sinä ajattelit: kunhan vain voisi arvata, mikä se huomautus oli, jonka Goodson virkkoi muukalaiselle.

– Se on kerrassaan totta. Tunnen itseni syylliseksi, ja minua hävettää. Entä sinua?

– Minä olen siitä tunteesta jo suoriutunut. Teemmekin vuoteemme tähän lattialle, meidän on vartioitava kunnes pankin holvi aamulla avataan ja saapi säkin säilyynsä… Voi onnetonta, voi onnetonta – että sellaisen erehdyksen teimme!

Makuusija tehtiin, ja Mary sanoi:

– Taikalause – mikähän se saattoikaan olla? Ihmetyttää minua, mitä hän lienee huomauttanut. Mutta tule, nyt käymme makuulle.

– Ja nukumme?

– Ei – ajattelemme.

– Niin – ajattelemme.

Tällöin olivat Coxitkin suoriutuneet kinastaan ja sopineet, ollen menossa makuulle – pohtiakseen, pohtiakseen ja heittelehtiäkseen ja tuskaillakseen ja pulaillakseen, miten olikaan saattanut kuulua Goodsonin huomautus häviöön joutuneelle tuhlarille, se kultainen huomautus, huomautus josta oli saatavana neljäkymmentätuhatta dollaria käteistä.