"No, se on vaan hänen hullutuksiaan. Kaikki naisväki on samallaista. Kyllä minä naiset hyvin tunnen. Olen yhtä ja toista kokenut heidän kanssansa. Eräskin kauppiaan rouva… rikas! palvelin tallirenkinä eräässä sirkuksessa ja hän huomasi minut. 'Tule', sanoi, 'kuskiksi meille!' Minua sirkus siihen aikaan kyllästytti ja minä suostuinkin lähtemään. No kuinka ollakaan. Hän alkaa mielistellä minua. Usein tuli luokseni. Heillä oli muhkea talo, hevosia, palvelijoita – kuin aateliset elivät. Mies hänellä oli matalanpuoleinen ja lihava, saman mallinen kuin meidän isäntä, mutta itse oli hän solakka, notkea kuin kissa sekä tulinen. Kun hän syleili ja suuteli minun huuliani, niin tuntui aivan kuin hehkuvia hiiliä olisi heitetty sydämeeni. Koko ruumiini alkoi vavista, ja minua alkoi pelottaa. Hän suutelee, suutelee minua ja itkee samalla kertaa… Olkapäät vapisevat suonenvedon tapaisesti. Kysyn häneltä: 'Kuinka on laitasi Veeraseni?' Mutta hän vastaa vaan: 'Sinä olet suuri lapsi, Sasha. Et ymmärrä mitään.' Mainio nainen hän oli… Kyllä hän siinä oli oikeassa, että minä en ymmärrä mitään, itse sen kovin tiedän, että hölmö minä olen. Mitä teen – sitä en ymmärrä. Miten elän – sitä en ajattele!"

Hän vaikeni ja katsahti samalla minuun suuriksi avautunein silmin; niistä kuvastui jotakin pelon, jotakin kysymyksen ja jotakin levottoman tuskan tapaista, joka saattoi hänen kauniit kasvonsa entistä alakuloisemmiksi ja entistä kauniimmiksi.

"No mitenkäs suhteesi kauppiaan rouvaan päättyi?" kysyin häneltä.

"Asia on näetkös sellainen, että minut valtaa aika-ajoittain tuska. Sellainen tuska, sanon sen sinulle, hyvä veli, että aivan mahdotonta on elää silloin. Tuntuu aivan kuin olisin ainoa ihminen koko maailmassa, ei missään elävää olentoa, olen aivan yksin. Kaikki minusta silloin tuntuu vastenmieliseltä – kaikki, kaikki. Ja oma itseni käy minulle taakaksi ja kaikki ihmiset; vaikka kuolisivat joka sorkka – niin en ääntäkään päästäisi, en liikuttaisi jäsentäkään! Sairautta se lienee tällainen minussa. Sen takia minä olen oppinut juomaankin – aikaisemmin en juonut. No niin, tuska valtasi minut nytkin ja minä sanoin hänelle, kauppiaan rouvalle näet: 'Veera Mihailovna, päästä minut menemään, en jaksa enää!' 'Mitä', vastasi hän, 'jokos kyllästyit minuun.' Ja hän alkoi nauraa, ilkeästi nauraa.

"'Ei suinkaan', sanoin, 'en minä ole sinuun kyllästynyt, mutta itse en enää käsitä itseäni'. Aluksi hän ei ymmärtänyt minua, alkoi vaan huutaa ja sättiäkin… Mutta sitten hän ymmärsi. Hänen päänsä vaipui alas ja hän sanoi: 'No mitäs sitten, mene!' – ja alkoi itkeä. Hänen silmänsä olivat niin mustat ja iho tumma; hiukset olivat myöskin mustat ja kiharat. Hän ei ollut kauppiassukua, vaan hän oli virkamiessäädystä… Totta tosiaan… Sääli minun oli häntä, ja minä tunsin vastenmielisyyttä itseäni kohtaan silloin. Minkä tähden olin antanut perään naiselle? – En voi selittää, en ymmärrä itse sitä. No, tietysti oli hänen ikävä mokoman ukkonsa kanssa, joka oli aivan kuin jauhosäkki… Kauvan hän vaan itki, – niin oli tottunut minuun. Minä häntä niin hellästi hyväilin; nostin hänet tavallisesti käsivarrelleni ja tuudittelin siinä. Hän nukkuu, mutta minä vaan istun ja katselen häntä. Nukkuessaan ihminen näyttää niin kauniilta, niin teeskentelemättömältä; hengittää vaan ja hymyilee, siinä kaikki. Toisinaan taasen, – silloin kun elettiin kesähuvilassa – lähdettiin yhdessä ajelemaan – ja koko sielullaan hän rakasti. Saavumme jonnekin metsän nurkkaan, sidomme hevosen kiinni ja itse käymme istumaan vilpoiselle nurmelle. Hän käskee minun paneutumaan pitkälleen, asettaa pääni syliinsä ja lukee minulle jotakin kirjaa. Minä kuuntelen, kuuntelen ja lopuksi nukahdan. Hyviä juttuja hän luki, oikein hyviä. En koskaan unohda erästä kertomusta kuurosta Gerasimista ja hänen lempikoirastansa. Hän, mykkä ukko parka, oli kaikkien ahdistama olento, eikä häntä kukaan muu kuin koiransa rakastanut. Nauravat vaan hänelle ja hän vaan heti paikalla menee koiransa luo. Se oli niin säälittävä kertomus, kovin säälittävä! Se oli tapahtunut orjuuden aikana… Rouva sanookin äkkiä hänelle: 'Mykkä, mene ja hukuta koirasi, se haukkuu niin kauheasti.' Ja mitäpäs muuta neuvoksi, mykkä teki niin. Otti venheen, asetti sinne koiransa ja läksi. Kun tätä paikkaa luettiin, niin minä aina vapisin kovasti. Hyvä Jumala! Tappavat elävältä ihmiseltä hänen ainoan ilonsa maailmassa! Mitä järkeä, mitä oikeutta siinä on! Ah… Se oli kummallinen juttu. Mutta ei sillä hyvä, – juttu oli totta! Sellaisia ihmisiä on olemassa, joilla koko maailma sisältyy johonkin yhteen ainoaan seikkaan, – vaikka nyt esim. koiraan. Miksi juuri koiraan? Sen vuoksi, että ei ole enää ketään muuta, joka rakastaisi sellaista ihmistä, mutta koira rakastaa häntä. Aivan rakkautta vailla oleva ihminen ei voi elää, jotakin hänen täytyy rakastaa, – sitä varten hänelle on sielukin annettu… Paljon hän luki minulle kaikellaisia kertomuksia. Hyvä nainen hän oli… Säälittää häntä nytkin tällä hetkellä. Jos kohtalo et olisi toisin määrännyt, niin enpä olisi lähtenyt pois hänen luotansa, ennen kuin hän itse olisi sitä tahtonut tahi hänen miehensä olisi saanut selvää meidän suhteistamme. Hellä hän oli… Hellä ennen kaikkea. En tarkoita sitä, että hän lahjoitti minulle kaikellaisia, ei, hän oli koko sydämestään hellä. Suudelmia ja kaikkea sellaista piti hänen saada, nainenhan on aina nainen, mutta sitten valtasi hänet välistä sellainen syvä rauha ja hiljaisuus, että oikein oli ihmeellistä kuinka hyvä ihminen hän silloin saattoi olla. Suoraan sydämeen hän silloin katsoi ja hän osasi kertoa kuin äiti. Sellaisina hetkinä minä olin hänen edessään kuin viisivuotias poika. Ja kuitenkin jätin hänet. Tuska tuli – en voinut muuta, jokin vetää aina minua pois, pois, jonnekin. 'Hyvästi, Veera Mihailovna', sanoin, 'anna anteeksi minulle'. 'Hyvästi, Sasha', vastasi hän. Ja ihmeellinen olento – hän paljastaa käsivarteni kyynäspäätä myöten ja puree sitä. Vähällä olin huutaa tuskasta. Kokonaisen lihapalasen hän sillä tavoin irroitti. – Kolme viikkoa sain hoitaa haavaa. Vieläkin on suuri arpi jälellä."

Hän paljasti jättiläismäisen vankan, valkean käsivartensa ja näytti minulle hyväntahtoisesti sekä surullisesti hymyillen arpea. Käsivarren ihossa näkyi selvästi kaksi puolikaarta, joiden kärjet melkein koskettivat toisiansa. Konovalov katseli niitä ja pudisti hymyillen päätänsä.

"Ihmeellinen nainen", sanoi hän, "tämän puraisun hän antoi minulle muistoksi."

Olin jo ennenkin kuullut tämänkaltaisia juttuja. Melkein jokaisella maankiertäjällä on varastossaan kertomus "kauppiaan vaimosta" tahi "jalosukuisesta rouvasta", kun he aikovat kertoa seikkailujaan entisiltä ajoilta. Ja melkein jokaisella näyttää lopuksi tämä "kauppiaan vaimo" ja "ylhäinen nainen" olevan täydellinen mielikuvituksen laatima kuva; samoja kertomuksia kerrotaan nim. loppumattomiin eri muunnoksilla, niin että kertomuksen esineessä lopuksi yhtyvät yhdessä henkilössä mitä erilaatuisimmat ominaisuudet. Jos hän esim. tänään on mustasilmäinen, ilkeä ja alakuloinen, niin saattaa olla melkein varma, että viikon perästä hän on saman miehen kertomuksen mukaan sinisilmäinen, rakastettava ja iloinen olento. Kulkuri puhuu hänestä tavallisesti ivallisella ja epäluuloisella äänenpainolla latelemalla koko joukon pikkupiirteitä, jotka alentavat häntä miehen silmissä.

Mutta Konovalovin kertomuksessa tuntui olevan totuuden leimaa, siinä oli minulle tuntemattomia puolia, kuten – kirjan lukeminen ja "lapsen" nimitys sellaiselle jättiläiselle kuin Konovalov oli.

Mielikuvituksessani olin näkevinäni solakan naisen, joka lepäsi hänen käsivarsillaan nojaten päätään hänen leveätä rintaansa vastaan, – kuva näytti kauniilta ja minä aloin olla yhä enemmän vakuutettu hänen kertomuksensa tosiperäisyydestä. Ja kaiken lopuksi oli se alakuloinen ja pehmeä äänenpaino, jolla hän kertoi muistelmiaan "kauppiaan rouvasta" – aivan erikoinen laadultaan. Tosi kulkuri ei koskaan kerro naisesta eikä mistään muustakaan sellaisella äänellä – hän tahtoo aina näyttää, että maan päällä ei ole sellaista asiaa, jota hän ei uskaltaisi häväistä.

"Minkätähden sinä olet vaiti – luuletko ehkä, että olen ladellut valheita sinulle?" kysyi Konovalov ja hänen äänensä kuulosti jostakin syystä levottomalta. Hän heittäytyi jauhosäkkien päälle makaamaan. Toisessa kädessä oli hänellä teekuppi ja toisella kädellänsä siveli hän hitaasti partaansa.

"Ei, kyllä sinun täytyy uskoa minua. Miksikäs minä valehtelisin? Totta kyllä, hyvä veli, että meidän kaltaiset maankiertäjät ovat hyviä mestareita kertomaan kaiken maailman juttuja. Ja eihän siinä mitään ihmettä ole. Ihminen, jolle elämä ei tarjoa mitään hyvää, ei vahingoittane ketään, jos hän punoo omaksi huviksensa jonkunlaisen jutun ja alkaakin kertoa sitä tositapauksena. Kertoo ja uskoo itsekin, että tosiaankin niin tapahtui, uskoo, ja hänen on hyvä olla. Monet elävät sillä. Eikä sille mitään voi… Mutta minä olen puhunut sinulle totta, sillä tavoin on tapahtunut, kuin olen kertonut. Oliko minun kertomuksessani sitten mitään erikoista? Elää nainen ja hänellä on ikävä olla, mutta ihmiset hänen ympärillänsä ovat kaikki mitättömiä. Totta kyllä, että minä olin vaan halpa kuski, mutta naiselle se on samantekevää, sillä kaikkihan, niin hyvin kuskit, herrat kuin upseeritkin ovat – miehiä… Hänen edessänsä ovat kaikki sikoja – kaikki hakevat yhtä ja samaa. Jokainen koettaa saada paljon ja maksaa vähän. Yksinkertainen ihminen on vielä jonkun verran parempi, omantunnonmukaisempi. No minä olen kovin yksinkertainen… Naiset oivaltavat helposti sen puolen minussa… näkevät, että en loukkaa heitä, s.o. en… mitenkä sen sanoisin… en pilkkaa heitä. Nainen – kun hän tekee syntiä, niin hän ei mitään niin pelkää kuin että hänelle salaa nauretaan. He ovat ujoja miehiä kohtaan. Me otamme osamme ja olemme valmiit vaikka torilla kertomaan urostyöstämme… kas tällä tavoin, kerskumme: olen vetänyt erästä hölmöä nenästä. Naisilla, veli hyvä, turmeltuneimmillakin on enemmän häpyä kuin meillä."

Kuuntelin häntä ja ajattelin: Onkohan mahdollista, että tämä mies on uskollinen itsellensä kertoessaan kaikkea tällaista, joka niin vähän sopii yhteen hänen ulkomuotonsa kanssa.

Mutta hän jatkoi vaan puhettansa suunnaten miettiväiset lapsellisen kirkkaat silmänsä minuun ja minä hämmästyin yhä enemmän ja enemmän häntä kuullessani.

Puut paloivat loppuun uunissa ja kirkkaan hehkuvasta hiilikasasta lankesi leipomon seinälle rusottava hohde, joka vapisi hiljakseen.

Ikkunasta pilkisti sisälle palanen vaaleansinistä taivasta, jossa näkyi kaksi tähteä. Toinen niistä, suuri – loisti kuin jalokivi ja toista, joka oli aivan edellisen läheisyydessä, tuskin saattoi nähdä.

* * * * *

Kului viikko, Konovalov ja minä olimme hyvät ystävät keskenämme.

"Sinä olet myöskin suora poika! Se on hyvä", puheli hän minulle hymyillen sekä taputtaen selkääni leveällä kädellänsä.

Hän teki työtänsä taiteilijan tavoin. Kannatti tosiaankin katsella, kuinka hän käsitteli sadan kilon painoisia taikinamöhkäleitä, vieritti kokoon niitä ja leipoi niitä taivuttaen ruumistansa taikinan ylitse sekä upottaen jättiläismäiset käsivartensa kyynärpäätä myöten kimmoavaan ainejoukkoon, joka aivan voihki hänen kynsissänsä. Ensialussa nähdessäni kuinka nopeasti hän työnsi uuniin uudet leivät, joita minä töintuskin ennätin syytää hänen lapiollensa, pelkäsin, että hän asettaa niitä vahingossa päälletysten, vaan kun hän oli paistanut kolme uunillista, eikä yksikään sadastakolmestakymmenestä muhkean punertavasta ja korkeasta leivästä osoittunut vähimmässäkään määrässä litistyneeksi, niin minä käsitin, että olin joutunut tekemisiin mestarin kanssa, joka oli taiteilija alallansa. Hän rakasti työntekoa, se huvitti häntä. Hän kävi surulliseksi, kun uuni paistoi huonosti tahi kun taikina nousi hitaasti, suuttui ja haukkui isäntää, kun tämä osti hapantuneita jauhoja, ja oli lapsellisen iloinen sekä tyytyväinen, kun leivät tulivat ulos uunista samansuuruisina, korkeaksi kohonneina, tarpeeksi punertavina sekä ohut-, narisevakuorisina. Usein otti hän laipiolta käsiinsä paraiten onnistuneen leivän ja muutellen sitä toisesta kädestä toiseen, jotta ei olisi polttanut näppiänsä, sanoi iloisesti nauraen minulle:

"Katsoppas minkälaisen kaunottaren me olemme yhdessä tehneet…"

Ja minun oli suloista katsella tätä jättiläislasta, joka koko sielullaan kiintyi työhönsä, niin kuin tuleekin tehdä jokaisen ihmisen jokaisessa työssä.

Kerran kysyin häneltä:

"Kuuleppa Sasha, kerrotaan, että sinä laulat hyvin."

"Laulan kyllä… Mutta ainoastaan kun sellainen puuska sattuu tulemaan päälleni – aika-ajoittain. Kun tuska valtaa minut, niin silloin alan myös laulaa. Ja jos alan laulaa – niin tuska alkaa tulla. Parasta on olla vaiti tästä asiasta. älä siitä puhu minulle, se ärsyttää vaan minua. Laulatko sinä? Osaat. Voi sinua senkin veitikkaa. Olisit antanut minun olla rauhassa. Älä vielä rupea laulamaan, odota, kunnes minäkin alotan – vihellä vaikka siksi. Sitten alamme yhdessä. Eikös niin?"

Minä tietysti suostuin ja vihelsin silloin, kun teki mieleni laulaa. Mutta joskus unohdin itseni ja aloin hyräillä taikinaa sekottaessani ja leipiä pyöriellessäni. Konovalov kuunteli minua, hänen huulensa alkoivat epämääräisesti liikkua ja jonkun hetken kuluttua muistutti hän minua lupauksestani. Joskus hän sensijaan äreästi huudahti minulle:

"Lakkaa siinä mölisemästä."

Kerran otin mukaani pienestä kirjavarastostani jonkun kirjasen, ja asetuin lepohetkellä akkunan ääreen lukemaan.

Konovalov nukkui taikinalavitsalla, mutta kääntämieni kirjanlehtien synnyttämä suhina hänen korvien juurella aiheutti, että hän aukaisi silmänsä.

"Mitäs siinä kirjassa sanotaan?"

"Tämä on romaani 'Podliporotsit', jonka eräs Rjeshetnikov on kirjoittanut."

"Voitko lukea ääneen minulle", pyysi hän.

Ja akkunalaudalla istuen aloin minä lukea. Konovalov nousi istualleen lavitsalle ja kuunteli nojaten päätänsä polviani vastaan… Välistä katsahdin häneen kirjan ylitse ja kohtasin hänen suuriksi avautuneet, syvän jännityksen valtaamat silmänsä – sitä näkyä en koskaan unohda. Myöskin hänen suunsa oli puoliksi auki paljastain kaksi riviä tasaisia, valkeita hampaita. Hänen ylöspäin vetäytyneet kulmakarvansa, syvät rypyt korkealla otsalla ja kädet, joilla hän piteli polviansa, lyhyesti sanoen koko hänen liikahtamaton, jännittynyt asentonsa oli omiansa kiihottamaan minua panemaan parhaimman taitoni liikkeelle ja minä koetinkin mahdollisimman selvästi ja elävästi lukea synkkää kertomusta Gysoikasta ja Pilasta.

Lopuksi minä väsyin ja suljin kirjan.