3.
TAITEELLISIA YRITYKSIÄ

Ihmisten yleensä ja eritoten nuorten kunnianhimoisten miesten ja naisten on usein vaikea oppia erottamaan neroa ja tavallista lahjakkuutta toisistaan. Niinpä Amynkin täytyi kestää monet surut, ennen kuin hän oppi tämän eron. Luullen innostustaan taiteelliseksi innoitukseksi hän nuorekkaan rohkeasti yritti milloin mitäkin taiteen haaraa. Hän hylkäsi muovailusaven pitkiksi ajoiksi ja keskittyi hienoihin tussipiirroksiin onnistuen niissä niin hyvin, että hänen näppäristä tekeleistään koitui sekä hyötyä että huvia. Mutta silmien rasittuminen pakotti hänet pian luopumaan tussitöistä ja yrittämään rohkeasti polttopiirustusta.

Niin kauan kuin tätä intoa riitti, perhe eli ainaisessa tulipalon pelossa, sillä talon täytti niihin aikoihin alituisesti palaneen puun haju, ullakolta tuprahteli usein levottomuutta herättäviä savupilviä, hehkuvia poltinrautoja oli pitkin ja poikin, eikä Hanna milloinkaan uskaltanut mennä nukkumaan ennen kuin oli tulipalon pelosta varannut vuoteensa viereen vesisangon ja hälytyskellon.

Poltettuaan pahasti sormenpäänsä Amy vaihtoi tulen öljyyn ja alkoi vähentymättömällä innolla harjoittaa öljymaalausta. Eräältä taiteilijaystävältään hän sai käytettyjä siveltimiä, paletteja ja värejä; ja siitä alkoi töhriminen. Tuloksena oli paimentauluja ja merimaisemia, joiden vertaisia ei milloinkaan ollut nähty maalla eikä merellä. Hänen nautakarjansa oli sillä tavoin muhkeata että se olisi varmasti saanut palkinnon maatalousnäyttelyssä, ja tottuneinkin merimies olisi hänen laivojensa kallistumaa katsellessaan tullut merikipeäksi, jollei tapa, jolla kaikkia laivanrakennus- ja takilointisääntöjä oli rikottu, olisi saanut katselijaa vääntelehtimään naurusta heti ensi silmäyksellä.

Seuraavana oli vuorossa hiilipiirustus. Perheenjäsenten kuvat riippuivat seinällä rivissä ja kaikki näyttivät niin hurjilta ja nokisilta kuin heidät olisi manattu esiin hiilisäiliöstä. Liitepiirroksina he onnistuivat paremmin, sillä he olivat näköisiään.

Amyn tukkaa, Jon nenää, Megin suuta ja Laurien silmiä kehuttiin hyviksi. Sen jälkeen savi ja kipsi pääsivät taas armoihin, ja Amyn ystävistään tekemät aavemaiset luonnokset kummittelivat talon nurkissa tai keikahtelivat komeron hyllyiltä ihmisten päähän. Hän houkutteli lapsia malleikseen, kunnes heidän sekavat kuvauksensa Amy-neidin salaperäisistä puuhista hankkivat hänelle jonkinlaisen syöjättären maineen. Mutta tämäkin ilo loppui pian, kun sattui ikävä onnettomuus, joka jäähdytti hänen intonsa.

Kerran kun malleista oli puutetta, Amy ryhtyi ottamaan kipsivalosta sievästä jalastaan. Mutta pian hälytti hirveä kolina, kirkuna ja hyppiminen koko perheen paikalle. Nuori, innokas taiteilijanalku hyppeli hurjasti lattialla toinen jalka juuttuneena kipsipyttyyn, jonka sisältö oli kovettunut odottamattoman äkkiä. Suurin ponnistuksin eikä aivan vaaratta hänet saatiin vapautetuksi. Jo nauroi niin tikahtuakseen kaivaessaan jalkaa irti, että veitsi luiskahti liian syvälle, viilsi haavan Amy-poloisen jalkaan ja jätti ainakin yhden pysyvän muiston hänen taiteellisista yrityksistään.

Amy rauhoittui, mutta sitten hänessä heräsi halu piirtää luontoa ja hän rupesi etsimään maalauksellisia aiheita ulkoa, metsistä, niityiltä ja joelta. Hän vilustui ehtimiseen istuessaan kosteassa ruohikossa piirtämässä jotain "ihastuttavaa asetelmaa", kiveä, yksinäistä sientä, katkennutta tulikukkaa tai "taivaallisen ihanaa pilvirykelmää", joka piirrettynä näytti mainiolta höyhenpatjalta.

Jos nerous on ikuista kärsivällisyyttä, kuten Michelangelo vakuuttaa, Amylla ainakin oli tämä jumalainen ominaisuus, sillä huolimatta kaikista epäonnistumisista ja masentavista kokemuksista hän uskoi lujasti että vielä kerran saisi aikaan sellaista, jota voisi sanoa "tosi taiteeksi".

Mutta samalla hän ahkeroi myös toisenlaisten asioiden parissa, sillä hän oli päättänyt kehittää itsestään miellyttävän ja hienosti sivistyneen naisen, siinäkin tapauksessa, ettei hänestä koskaan tulisi suurta taiteilijaa. Tässä hän onnistuikin paremmin, sillä hän kuului niihin onnellisiin, joita kaikki rakastavat, jotka saavat ystäviä minne tulevatkin ja suhtautuvat elämään niin myönteisesti ja keveästi, että vähempiosaiset helposti uskovat heidän syntyneen suosiollisten tähtien merkeissä. Kaikki pitivät Amysta, sillä monien avujensa lisäksi hän oli myös tahdikas. Hän tiesi vaistomaisesti, mikä oli sopivaa ja miellytti ihmisiä, hän löysi aina oikeat sanat, toimi tilanteen mukaisesti ja hallitsi itsensä niin täysin, että sisarilla oli tapana sanoa: "Jos Amy joutuisi hoviin, hän tietäisi pilkulleen miten siellä on käyttäydyttävä, vaikkei häntä olisi etukäteen neuvottukaan."

Hänellä oli eräs heikkous: hän halusi liikkua "hienoimmissa piireissä", vaikkei oikein itsekään tiennyt, mikä tuo hienoin oli. Varallisuus, yhteiskunnallinen asema, seuraelämän taidot ja hienot tavat olivat hänen mielestään eniten tavoittelemisen arvoisia, ja hän liittyikin aina mielellään henkilöihin, joilla oli nämä edut puolellaan erehtyen usein pitämään epäaitoa aitona ja ihailemaan sellaista, mikä ei itse asiassa ollut ihailun arvoista.

– Äiti, minulla olisi sinulle muuan pyyntö, sanoi Amy tullessaan eräänä päivänä hyvin tärkeän näköisenä sisään.

– No mikä, tyttöseni, vastasi äiti, jonka silmissä tuo hieno nuori neiti yhä pysyi lapsena.

– Meidän piirustustuntimme loppuvat ensi viikolla, ja ennen kuin tytöt hajaantuvat kesäksi, haluaisin jonakin päivänä kutsua heidät tänne. Heidän tekisi kovasti mieli nähdä joki, piirtää vanhaa siltaa ja tehdä samanlaisia luonnoksia kuin minäkin. He ovat olleet minulle hyvin kilttejä ja olen siitä kiitollinen, sillä vaikka he ovat rikkaita ja tietävät että minä olen köyhä, he ovat pitäneet minua samanarvoisena.

– Miksi eivät olisi pitäneet? Rouva March esitti kysymyksensä tavalla, jota tytöt sanoivat hänen Maria Teresia – tyylikseen.

– Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että ihmiset karsinoidaan yleensä varallisuutensa mukaan. Älä yhtään pörhennä höyheniäsi kuin herttainen, pieni kanaemo, jonka poikasia koreat pikkulinnut nokkivat; tiedäthän että rumasta ankanpojasta tuli lopulta joutsen, sanoi Amy hymyillen, sillä hänen toiveikasta ja valoisaa mielenlaatuaan ei katkeruus sumentanut.

Rouva March naurahti ja kysyi äidinylpeyttään peitellen:

– Mitä sinä sitten olet suunnitellut, joutseneni?

– Haluaisin kutsua tytöt meille ensi viikolla lounaalle, viedä heidät ajelulle katsomaan niitä paikkoja, joita he toivovat näkevänsä, antaa heidän soudella joella ja ehkä vielä järjestää pienen taiteellisen juhlan heidän kunniakseen.

– Sen voimme kyllä toteuttaa. Mitä haluat tarjota? Eiköhän riitä, jos tarjoamme leivoksia, voileipiä, hedelmiä ja kahvia.

– Ei mitenkään! Meillä täytyy olla kylmää kieltä ja kananpoikaa ja lopuksi jäätelöä suklaakastikkeen kanssa. Tytöt ovat tottuneet sellaiseen ja haluan tarjota oikein hienon kunnon lounaan, vaikka minun täytyykin itse ansaita elatukseni.

– Kuinka monta teitä on? kysyi äiti totiseksi muuttuneena.

– Meitä on kolme- neljätoista, mutta en usko kaikkien sentään tulevan.

– Hyvänen aika, sinähän saat vuokrata koko raitiovaunun tuomaan heitä tänne.

– Mitä sinä puhutkaan, äiti? Tänne tulee ehkä kuusi tai kahdeksan tyttöä ja olen aikonut vuokrata heitä varten hevosen ja lainata herra Laurencen suuret vaunut.

– Mutta sehän tulee kalliiksi, Amy.

– Ei oikeastaan, olen jo laskenut kustannukset ja aion maksaa kaiken itse.

– Etkö usko, kultaseni, että nuo ylellisyyteen tottuneet tytöt iloitsisivat vaihteen vuoksi enemmän jostakin yksinkertaisesta, kun emme kerran voi tarjota heille mitään uutta. Ja meillekin se sopisi paremmin, sillä silloin ei tarvitsisi lainailla tavaroita, ei ostaa sellaista mitä emme tarvitse, eikä jäljitellä vierasta elämäntyyliä.

– Jollen saa kutsuja mieleni mukaisiksi, en välitä pitää niitä ensinkään. Olen ihan varma että pystyn järjestämään ne, jos sinä ja siskot vain hiukan autatte; enkä ymmärrä miksen voisi toteuttaa ajatustani, kun kerran itse aion kustantaa menot, sanoi Amy päättäväisyydellä, joka vastustusta kohdatessaan usein muuttui itsepäisyydeksi.

Rouva March tiesi, että kokemus on hyvä opettaja, ja milloin vain oli mahdollista, hän antoi lastensa itse oppia elämän vaikeat läksyt.

– Olkoon menneeksi, Amy; jos kerran välttämättä haluat toteuttaa aikeesi ja voit sen tehdä tuhlaamatta liiaksi rahaa, aikaa ja hyvää tuultasi, en vastusta. Keskustele toisten tyttöjen kanssa, ja mitä päätättekin autan teitä parhaani mukaan.

– Kiitos äiti; sinä olet aina niin kiltti, sanoi Amy ja kiiruhti kertomaan suunnitelman siskoilleen.

Meg innostui heti ja suostui auttamaan luvaten reippaasti koko omaisuutensa Amyn käytettäväksi, alkaen pienestä kodistaan aina parhaisiin suolalusikkoihinsa asti. Mutta Jo rypisteli kulmiaan eikä olisi aluksi halunnut olla missään tekemisissä koko kutsujen kanssa.

– Minkä ihmeen tähden viitsit tuhlata rahojasi, vaivata meitä kaikkia ja kääntää koko talon nurin muutamien tyttölasten vuoksi, jotka eivät välitä sinusta pennin vertaa! Luulin sinulla olevan sen verran järkeä ja ylpeyttä, ettet alkaisi pokkuroida jonkun tavallisen naisihmisen edessä vain sen vuoksi, että hän käyttää ranskalaisia korkoja ja ajelee kuomuvaunuissa, pauhasi Jo, joka ei ollut parhaimmalla tuulellaan, kun joutui keskeyttämään romaaninsa juuri traagisimmassa kohdassa.

– Minä en pokkuroi enkä siedä tuota sinun holhoavaa äänensävyäsi, kivahti Amy, sillä siskokset riitelivät jatkuvasti, kun tuli kysymys tämänkaltaisista asioista. – Tytöt pitävät minusta ja minä pidän heistä, he ovat ystävällisiä, viisaita ja lahjakkaita, vaikka sinä sanot heitä vain tyhjänpäiväisiksi muotinukeiksi. Sinusta ei ole minkäänarvoista se, että on suosittu, seurustelee hienoissa piireissä ja oppii kauniita käytöstapoja. Mutta minä pidän niitä asioita arvossa ja aion käyttää hyväkseni jokaista tilaisuutta. Sinä voit kyllä käyttää kyynärpäitäsi, kulkea nokka pystyssä halki elämäsi ja kehua olevasi riippumaton, jos haluat. Minulle se ei sovi.

Päästäessään kielensä valloilleen Amy pääsi tavallisesti väittelyssä voitolle, koska hän osasi aina säilyttää malttinsa, kun taas Jo vapaudenrakkaudessaan ja epäsovinnaisuudessaan esitti niin pitkälle meneviä väitteitä, että säännöllisesti joutui alakynteen. Amy oli nytkin luonnehtinut Jon riippumattomuuden halun niin osuvasti, että molemmat purskahtivat nauruun, ja keskustelu muuttui sopuisammaksi. Vasten tahtoaan Jo lopulta suostui uhraamaan päivän sovinnaisuuden alttarille ja auttamaan sisartaan, vaikka pitikin koko kutsuja joutavana hommana.