TOINEN LUKU

Kirkas sunnuntai kauniissa talonpoikaistalossa

Sunnuntai valkeni kirkkaana, selkeänä ja ihanana. Tumman vehreät ruohot olivat koristaneet otsansa timanttiseppeleillä ja kimaltelivat ja tuoksuivat kuin hempeät morsiamet Jumalan määrättömässä temppelissä. Tuhannet peipposet, tuhannet rastaat, tuhannet leivoset lauloivat häälauluja; valkopartaisina, totisina ja juhlallisina, mutta nuoruuden ruusut ryppyisillä poskillaan, katselivat vanhat vuoret todistajina suloisiin morsiamiin, ja Jumalan papittarena kohosi korkealle kaiken yli kultainen aurinko ja tuhlasi säihkyvinä säteinä hääsiunaustaan. Tuhatääninen laulelo ja maailman ihanuus olivat herättäneet aikaisin isännän, ja hän vaelteli hartain mielin vastaan ottamaan sitä siunausta, jota Jumala hänelle antoi. Hän kahlasi, harppaili pitkin askelin valtavassa ruohikossa; seisoi hiljaa upean viljapellon pientarella, hyvin järjestettyjen kasvilavain ja hiljaa keinuvan pellavamaan ääressä; katseli paisuvia kirsikoita ja villihedelmäpuita, jotka olivat raskaanaan pieniä hedelmiä, sitoi oksan, nyppi pois silloin tällöin vahingollisen toukan. Isäntä ei iloinnut ainoastaan itselleen tulevasta kiitoksesta ja voitosta, jonka oli saava, vaan myöskin Herrassa, jonka hyvyyttä maa on täynnä, jonka ihanuus ja viisaus uusiintuu joka huomen. Ja hän ajatteli: kuten kaikki ruohot ja eläimet nyt luojaansa ylistävät, niin pitäisi ihmisenkin ylistää, ei ainoastaan suullaan, vaan koko olemuksellaan. Kuin puu komeudessaan, laiho uhkeudessaan, niin ihmisenkin ajatuksissaan ja teoissaan. "Jumalalle kiitos ja kunnia", ajatteli hän, "minä, minun vaimoni ja minun lapseni, me tahdomme palvella Herraa ja hänen ei tarvitse meidän tähtemme hävetä. Me olemme tosin vain kurjia syntisiä ja meissä on vain hiven oikeaa hurskautta, mutta meidän sydämemme pyrkii kuitenkin hänen puoleensa ja me emme unohda häntä yhtenäkään päivänä. Me emme syö, emme juo mitään kiittämättä häntä, emme ainoastaan sanoilla, vaan myös sydämen syvyydestä." Mutta sitten hän ajatteli Ulia. Ruhtinaallisesti oli rakas Jumala varustanut hänet terveydellä ja voimilla, mutta kuitenkin unohtaa Uli luojansa ihan täydellisesti ja käyttää häpeällisesti hänen lahjojaan väärin! Isäntä tuli ihan haikeille mielin ja usein pysähtyi hän hiljaa seisomaan ja miettimään, mitä hän Ulille sanoisi, että Ulista tulisi jälleen luojalleen kunniaa. Omasta sielustaan oli isännästä hyvin tärkeää huolehtia, siksi myös muiden; ja kuten hän oli osaaottavainen rengille tai piialle kun ne olivat ruumiiltaan sairaita, niin tuotti hänelle tuskaa myös, kun näki heidän sielunsa vaarassa. Kuten hän haetti sairaiden palvelijain luokse lääkärin, niin koetti hän myös heidän sairaita sielujaan lääkitä. Sellaisia eivät isännät ole aina. Useimmista ihmisistä ei ole lainkaan tärkeää huolehtia omasta sielustaan, ja siksi ei myöskään muiden. Se välinpitämättömyys on nykyajan helmasyntejä.

Näin viivytteli isäntä huomaamattaan kauan ulkosalla ja emäntä oli jo kauan sitten sanonut, että hän kutsuisi väen ruualle, jos isä vain olisi saapuvilla. Viimein astui isäntä sisään keittiön ovesta ystävällisesti kysyen, oliko vaimolla keitto jo valmis. Hän sai sen ystävällisen vastauksen, että jo kauan sitten olisi voitu aterioida jos hän vain olisi ollut saapuvilla. Kenenkähän kanssa lieneekään jälleen jäänyt rupattelemaan? Silloin sanoi mies vakavasti: "rakkaan Jumalan kanssa". Siitäkös tuli hänen vaimolleen melkein vedet silmiin ja hän katseli miestään varsin miettiväisesti kaataessaan kahvia kuppeihin. Tytöt huusivat rengit sisään ja asettivat ruuat pöydälle.

Kaikkien vaietessa tyystin kysyi isäntä: "Kuka lähtee kirkkoon?" Emäntä sanoi lähtevänsä, sanoi jo pukeutuneensakin että sinne ajoissa ennättäisi. Hänen ääneensä yhtyivät useat lasten äänet: "Äiti, minä tahdon mukaan." Nuo kaksi renkiä vain ja kaksi piikaa vaikenivat. Kysyttiin: eikös heistä kukaan lähde? Ei; toisella ei ollut kenkiä, toisella sukkia. Kellään ei ollut halua lähteä; mutta tekosyitä sen sijaan jos miten paljon.

Silloin sanoi isäntä, ettei tämä kelpaa. Hänestä tuntuu jo liian oudolta se että heillä on aikaa kaikellaisiin juoksuihin, mutta ei kirkossa käyntiin. Aamulla ei ole saada ketään paikaltaan hievahtamaan ja iltapäivällä lentävät kaikki kotoa kuin kanuunan kidasta ja tulevat takaisin vasta iltamyöhällä. Isännästä oli ikävä asia se että heitä miellyttää vain narrinkujeet, ja etteivät välitä lainkaan kurjasta sielustaan. Ja hän sanoi aivan suoraan, ettei mikään isäntä voi luottaa palvelusväkeen, joka hylkää mielestään Jumalan ja on Jumalalle uskoton. Kuinka se, joka on Jumalalle uskoton voisi olla uskollinen ihmisille? Mutta isäntä ei sallisi tällaista ja tänään heillä ei ollut lainkaan syytä jäädä kotiin, vain joutilaina maleksiakseen. Sitäpaitse oli hänellä asioita toimitettavana. Hän tarvitsi 40 naulaa suolaa. Tytöt voivat sen noutaa ja kantaa vuorotellen kotiin. Hannu Jaakon (toisen rengeistä) pitää mennä myllyyn ja kysyä, milloin saa rehua. Isäntää ei haluttannut aina lähteä Berniin asti, tulee huokeammaksi näin kun mylläri antaa akanat hänen omista jyvistään, jotka hän tällä myllärillä jauhattaa mieluummin kuin muilla.

"Mutta isä", sanoi muori, "kukas sitten keittää murkinan kun sinä ajat kaikki kotoa?" "Ka", sanoi isä, "Annukka" (hänen kaksitoistavuotias tyttärensä) "saa pitää huolta ruuasta, hänenkin täytyy tottua talousaskareihin ja tästä on sille vielä iloakin. Ulin on jäätävä minun kanssani kotiin; ei tiedä, mitä voi tulla sille kantavalle lehmälle, se alkaa ehtyä ja näyttää jo hyvin levottomalta; vasikka voi tulla odottamatta, ja käy pahasti, jos ei joku ole saapuvilla." Näitä sanoja lausuessaan katsoi mies emäntään hyvin totisesti. Silloin johtui emännän mieleen, että isä kai tahtoo jäädä Ulin kanssa kahden puhellakseen hänen kanssaan. Sen vuoksi se nyt lähettää kaikki muut pois, jotteivät uteliaat tytöt olisi pälyävine korvineen tarpeettomasti kuulemassa. Ja muori käski tyttöjä kiirehtimään.

Varsin hitaasti ne liikuskelivat ja osoittivat päivänselvästi, miten vastenmielistä heistä oli mennä kirkkoon ja vastahakoista pestä ja sukia itseään näin aikaisin, sillä he pelkäsivät, tulevansa taas iltapäiväksi yhtä tuhruisiksi kuin nyt. Sileäksi ja punaiseksi hangattu iho voisi illalla taas näyttää keltaiselta ja tahraiselta. Pukeutuminen vartavasten kaksi kertaa päivässä ei toki ole tavallista talonpoikaistyttöjen elämässä, ei Jumalan kiitos! He katsahtavat vain enintäin niin usein kuin mahdollista peiliin, nähdäkseen missä kunnossa vielä ovat, tokko kihara otsalla yhä on kauniissa kiemurassa. – Rengin asiat eivät myöskään olleet oikealla tolalla. Ei sanonut vielä ajaneensa partaansa, ja hänen veitsensä ei ollut muka terävä. Oli ajatellut, jättää tänä sunnuntaina parran ajamatta ja teroituttaa veitsensä sitten ensi viikolla. Mutta isäntä sanoi, että Hannu saa tällä kertaa ottaa hänen parranajovehkeensä ja ajaa partansa täällä tuvassa. Voihan hän itse ajaa partansa sitten jälestä päin.

Nämä käskyt olivat horjumattomat, mutta tukala oli niitä noudattaa. Muorin täytyi kymmenesti hoputtaa. Toinen tyttö ei tiennyt missä pesuriepu oli, toiselta olivat pyhäsukat hävinneet ja kun hän ne viimein löysi olkipatjan ja makuulavan välistä, näki hän kauhukseen, ettei hänellä ollutkaan parempaa nenäliinaansa eikä sitä löytynyt mistään. Se tyttö halusi melkein uhalla olla menemättä kirkkoon. Mutta toinen, jonka kanssa hän tänään sattumalta oli sovussa, varoitti häntä ja lupasi lainata hänelle oman nenäliinansa jos tarve tulisi, koskapa kirkossa ei sopisi pyyhkiä nenäänsä näppiin tai esiliinaan.

Emäntä oli jo kauan ollut valmiina. Hän oli sanonut Johannekselleen: "Jumalan haltuun" ja "älähän toru liian tylysti", ja oli kieltänyt Annukkaa panemasta liiaksi puita padan alle, liha oli näet nuoren lehmän lihaa ja kirkonmeno kestäisi ehkä kauankin, etenkin jos on kastettavia. Emäntä seisoi nyt oven edessä kahden lapsensa kanssa, joista toinen piti virsikirjaa, eivätkä piiat vieläkään tulleet. Toisen rintavaate ei tahtonut oikein sopia paikalleen ja toinen kihnutti yhä toista kenkäänsä, joka ei tahtonut tulla kyllin välkkyväksi. "Maikko" sanoi emäntä, "mene sanomaan niille, että minä lähden jo edeltä ja että heidän on tultava perästä ja ehdittävä kirkkoon ennen soittoa eikä pöllähdettävä jälestä kuin pyssynsuusta." Ja muori lähti komeasti edeltä, taluttaen somaa poikaa toisella, somaa tyttöä toisella kädellä. Pojan hatussa oli neilikka ja kaulassa punainen silkkiliina; tytön päässä kaunis rikinkeltainen hattu ja liivinkauluksessa kaunis kukkakimppu. Äidin komeassa rintavaatteessa keinui kaunis rosmariininoksa ja hänen kasvoistaan loisti oikeutettu äidinilo. Neljännestunnin päästä kiisi samaa tietä tyttöpari kasvot punaisina kuin keitetyt kravut. Yhtäkkiä seisattui isompi heistä ja kysyi: "Onko sinulla suolasäkki?" – "Ei", vastasi toinen, "minä luulin, että se on sinulla." – "Vietävän suolasäkki!" sanoi edellinen, "joutaisi isäntä sen suoloineen syödä. Sinun täytyy mennä sitä hakemaan. Mutta juokse minkä ennätät, muuten pieksää emäntä meidät kun myöhästytään näin." Tuohan oli aivan "suuren maailman" tapaista. Emännöitsijä, – kuten ensimäistä piikaa tavallisesti nimitetään, koska arvonimet keittäjätär, kamarineitsy, eivät sovellu talonpoikaisoloihin, – oli unohtanut säkin kotiin ja alempiarvoisen täytyi se noutaa. Niinhän käy suuressakin maailmassa: kun ylempi tekee tyhmyyksiä, saa alempi ottaa syyn niskoilleen tahi ainakin korjata virheen.

Sillä välin oli isäntä saanut partansa ajetuksi ja oli käynyt tarkastuksella tallissa. Hän seisoi nyt räystään alla leveällä luhdilla, latasi tupakkaa piippuunsa ja tuumi mennä istumaan penkille tallin eteen ja siellä kolkuttaa Ulin sydämelle. Uli oli vielä näet tallissa. Kun isäntä siinä seisoi ja latasi piippuaan mietiskellen lain lukuaan, näki hän niin sanottujen berniläisten vaunujen poikkeavan tieltä taloon päin. Edessä oli komea hevonen kauniisiin helavaljaisiin valjastettuna, ajoneuvoissa oli väkeä aikuisia ja lapsia. Pian tunsi hän sisarensa, joka tuli langon ja kolmen lapsen kerällä heille. Yksi lapsista lepäsi vielä äidin rinnoilla. Sydämellisesti lausuen "Jumalan terveeksi" astui isäntä heitä vastaan, mutta ei voinut olla ajattelematta: olipa nyt paha onni kun muori juuri nyt sattui lähtemään kirkkoon. Kun sisar oli vaivoin laskeutunut alas korkeista vaunuista ja lapset samoin, kysyttiin, missä emäntä on. Ne ovat kaikki kirkossa, sanoi isäntä, mutta vieraiden pitää tulla vain sisään, pian ne palaavat. Hän vei heidät sisään, mutta eipä malttanut lanko olla menemättä talliin Ulin jälestä, joka oli ottanut hevosen vastaan, ei malttanut olla katsomatta, mihin se renki sen hevosen asettaa, miten sen riisuu ja sitoo kiinni eikä kuulematta tokko se sitä kehuu. Ja Uli kehui tosiaan. Häneltä oli nähtävästi nyt pudonnut aika paino sydämeltä, sillä hän oli hyvin huomannut isännän aikeet, ja kun ne nyt olivat menneet myttyyn, tuli hän ystävällisemmäksi kuin mitä oli koko viikkoon ollut.