Niin päättyi tämä muistettava metsästys, joka teki Kivennavan pitäjän lahjoitusmaaksi ja satoja ja jälleen satoja meidän veljistämme melkeinpä orjiksi. Ruhtinas Kukujeff hankki nimittäin laillisen vahvistuksen keisarinnan sanoille ja ennen vuoden loppua hän oli yhden Itä-Suomen suurimpien lahjoitusmaiden omistaja. Yksi keisarinnan sana ja yksi kynäpiirre oli tehnyt täydellisen mullistuksen kaikkien maanomistajien oloissa. Jokaikinen sielu pitäjässä oli riippuva ruhtinaan voudista, joka oli eräs kovasydäminen Liivin saksalainen. Hänen tuomionsa oli omistusriidoissa jääväämätön, hän määräsi verot ja hän ne kantoi. Voi sitä, joka sattui häntä loukkaamaan! Hän saattoi muitta mutkitta ottaa keneltä tahtoi kartanon ja kaikki; ainoastaan rikosjutuissa hän oli maanlain alainen, mutta senkin hän osasi useimmiten kiertää, sillä kukapa hänen alustalaisistaan uskalsi todistaa häntä vastaan?

Tuomas Pullisen lapsuus oli kulunut oloissa, joka verrattuna tähän orjuuteen oli ihana vapauden aika, hänen niskansa oli kasvanut liian jäykäksi kumartuakseen jokaisen oikun vaatimuksesta, ja pianpa hän joutuikin kiistaan voudin kanssa. Epäilemättä hän olisi jo aikoja sitten saanut keppikerjäläisenä vaeltaa isänkodista. Keisarillinen sormus ei olisi heitä suojellut, sillä sen antaja oli jo kuollut ja toinen käsi piteli valtikkaa Venäjän herrain ja orjain yli. Pahasti olisi käynyt, ellei sattumus satuttanut, että pikku Katrilla oli voudin perheessä leikkisisko, jolle hän oli vielä välttämättömämpi seura syystä, että voudin tytär oli heikko ja tautinen.

Kosto

Vuosia oli kulunut sitte keisarinnan metsästyksen. Tuo kerran niin loistava ruhtinas Kukujeff oli nykyään vain raunio menneiltä ajoilta, tapaturma eräällä metsästysretkellä oli tehnyt hänestä kivulloisen raajarikon. Keisarinna oli kuollut ja hänen kanssansa hajonnut se oppineiden ja kirjailijain piiri, joka Rousseaun kanssa haaveksi ihmisluonteen oivallisuudesta, jotka encyklopedistien ja Voltairen kanssa sovittelivat vapaamielisiä hallitusmuotoja, jotka veisuissaan ylistelivät luontoa, vapautta ja yhdenvertaisuutta, sillä välin kuin heidän elämänsä oli kuristettu mitä luonnottomimpiin muotoihin, sillä välin kuin he itsekukin kaupungissaan harjoittivat mitä itsekkäintä omavaltaisuutta. Uusi aika oli koittanut, nyt huomattiin, että oli leikitelty vaarallisen liekin kanssa, liekin, joka ei ainoastaan voinut valaista ja lämmittää, vaan myös sytyttää maailman tuleen. Kaikki puhe vapaudesta, olkoonpa sitten runomitassa tai suorasanaista, maistui nyt Jacobinilaisuudelta ja rahvaalta. Platoonisesta veljeyden ja yhdenvertaisuuden ihailemisesta oli herätty ranskan vallankumouksen hätäkellon ääneen, joka kuului halki Euroopan. Se hovi, joka keräytyi uuden hallitsijan ympärille, oli aivan toista laatua. Vanhat hovin loiskasvit irroittivat juurensa ja koettivat elää omin neuvoin kaikessa hiljaisuudessa ja vaatimattomuudessa. Niinpä teki ruhtinas KukujefFkin. Sittenkuin kunnianhimolla ja loistonhalulla ei enää ollut mitään viehätysvoimaa, oli hän vetäytynyt Tervolan hovitilalle. Koko elämän ikänsä hän oli ollut himojensa orja, sitä mukaan kuin hän vanheni olivat ne muuttaneet luontoa, nyt häntä vallitsi viimenen himojen seassa: vanhusten ahnaus. Kivulloinen, liian varhain vanhennut ja yksinäinen, sellainen oli se ruhtinas Kukujeff, joka asui suuressa, kolkossa talossa, kokosi, kärsi ja laski laskujaan. Alustalaisiaan, talonpoikia, puristeli hän kuin sieniä, jos joku heistä oli päässyt vähänkään varoihinsa, heti koroitettiin vuokraa. Jokainen talonpoika salasi sentähden huolellisesti mitä hän oli ansainnut tahi voittanut, ei kukaan uskaltanut ryhtyä minkäänlaisiin parannuksiin tai rakennuspuuhiin, mitä kurjemman ja köyhemmän näköistä oli, sitä paremmin oltiin rauhassa ruhtinaan verenimijältä, Lenz voudilta.

Kukapa siis ihmettelee, että ilma tuntui raskaalta Tervolan hovissa, että rasitus ja kurjuus, kavaluus ja viha täytti kaikkien mielet. Silloin kuin vapaus temmelsi voitonriemunsa ylenpalttisuudessa, kuin ihmisen oikeuksia julki kuuluuteltiin ulkona maailmassa, harjoitettiin täällä alhaisinta, halpamielisintä sortoa. Muun muassa vaati ruhtinas, että kun hän kerran päivässä lähti viljamailleen, piti kaikkien hänen alustalaistensa seista linnan portilla lakittomin päin.

Ainoastaan kerran, yhden ainoan kerran vuodessa ilostui surkea, hiljainen Tervola, silloin nimittäin kun nuori ruhtinas Kukujeff, lämminsydämisenä, hellämielisenä, anteliaana ja iloisena, karautti loistavine metsästystovereineen pitkää lehtokujaa pitkin hovitilalle, pyytämään hirviä ensi lumen tultua. Silloin oli Tervolassa juhla, jokainen vuokramies hengähti syvään. Jumalan kiitos, sanottiin silloin, nuori ruhtinas on meidän tulevaisuuden toive, ilman häntä ei ansaitseisi elää, sillä ilman häntä ei olisi mitään toivoa. Tottakai paha aika kerran loppuu, sitten kuin vanha on viimeisen kerran kolikoitaan laskenut. Mikaelin, tuon ruhtinaan, kera tuli keskellä syvintä syyspimeyttä keväistä valonvälkettä köyhien talonpoikain koteihin. Ja niin ystävällisen näköinen hän oli, ja sellaiset silmät, niin, niitä silmiä, oli useampi kuin yksi nainen ihastuksiin katsellut, kummako, että Pullisen tytär Katri teki samoin. Mutta nyt on jo aika palata Tuomas Pulliseen.

Tämän kertomuksemme aikaan oli syksy käsissä, aurinko vilahti esille yhä harvemmin, kunnes eräänä kauniina päivänä näytti siltä kuin aurinko olisi tyyten kadottanut voiman tunkea valoa raskaiden pilvien läpi, jotka väsyneinä vetelehtivät pitkin vedenpintaa, metsikköä ja sänkipeltoa. Jokainen toivoi pakkasta, lunta ja valoa. Ja pakkanen tuli ja lumi tuli, ja niiden kera tuli valokin jälleen, mutta Mikael ruhtinas ei tullut. Siihen sijaan tuli synkkä sanoma, että sota oli taas syttynyt, ja pianpa vaelsi rykmentti rykmentin perästä pohjoista kohti, oli taasen taisteltava, niinkuin niin usein ennenkin, heimolaisia – ei, vaan veljiä vastaan. Oli 1808. Erään rykmentin kera odotettiin ruhtinas Mikaelia, sillä hän oli – mitäpä muuta venäläinen aatelismies olisi – upseeri. Hänen sotilaansa levähtävät eräässä kylässä, peninkulman matkan hovitilalta, ja hän itse tulee Tervolaan heittämään hyvästiä isälleen.

Tuomas Pullinen istui takan ääressä savustuneessa tuvassaan ja tuijotti liekkihin, jotka hauskasti räiskyivät mäntyhalkojen välissä. Hänen vaimonsa – Tuomas oli nimittäin jo ottanut toisen vaimon ensimäisen kuoltua – oli mennyt kylälle, pikkulapset nukkuivat uunilla, hänen tyttärensä, kaunis Katri, istui lähellä ja kehräsi leimuavan pärevalkean ääressä. Kaunis hän oli, hipiä puhdas valkosen-punanen, hiukset otsalta ruusuiset ja silmät luottoisat, lämpimät. Vähä väliä nousi Katri työltään, meni ikkunan luo, pyyhkäsi pois huurun ja katsoi vaanien ulos. Siellä oli niin raittiin näköistä, maa oli valkojauheessa, lumipeitossa, tähdet säihkyivät, ja kuu lähetti lempeää valoa – ja niin hiljaista oli – Katrista tuntui kuin koko luonto olisi odottanut jotain.

"Mitä sinä myötään juokset ikkunaan?" kysyi isä, "pelkäätkö voutia; taitaahan hän tulla kotiin tänä iltana."

"Enkä pelkää", vastasi Katri.

"Mahtaa nousta pirun myräkkä kun hän tulee kotiin taas, voi, miten Gregor Timofejevitsch on pieksevä kieltänsä ja juoruava minusta; vai mitä arvelet?"

"Voipi olla."

"Niinkuin en minä saisi rakentaa uutta kattoa ja etehistä minun omaan mökkiini, muka! Mutta nyt siitä taasen sanotaan, miten on sinulla ollut varoja tuohon? Mistä sinä olet ostanut naulat? Miten paljon maksoivat laudat? Piru vieköön koko voudin ja hänen kaltaisensa!"

Katri juoksi taasen ikkunaan. Kaukaa kuului kulkuisten helinää, kuului yhä lähempänä, nyt sujahti reki, kolmen hevosen vetämänä, kyläkadulle. Koirat haukkuivat – miten he ajoivat! Katri meni jälleen työlleen, hänen poskensa leimusivat, hän ei saattanut tehdä levollisesti työtä, hän nyki rihmaa, nyki sen poikki, aloitti taas ja näytti tuskin kuuntelevan isänsä puhetta.

"Sen saat nähdä, että hän koroittaa vuokraa", jatkoi Tuomas, "kenties hän antaa Gregorille koko järviniityn. Mutta mitä pahusta minä tein! en suinkaan minä saattanut antaa sataa sisään, ja kun me sitten", lisäsi hän kuiskien, "saimme niin paljon rahaa keisarinnan sormuksesta, niin arvelin – korppiko se oli, joka huusi? se tietää pahaa, – saat nähdä, että minä vielä tänä iltana saan katsoa Gregoria silmästä silmään tai kenties itse voutiakin."

Nyt narisivat porstuan palkit, sisälle astui Gregor Timofejevitsch.

"Siinä paha, missä puhutaan", sanoi Tuomas.

"Tuomas Ivanovitsch, vouti tahtoo puhutella sinua", sanoi vastatullut, turhaan etsittyään silmillään pyhäin kuvaa, tehdäkseen ristinmerkin, kun hän puhui, piti hän toisella kädellä oven rivasta kiinni.

Tuomas astui vihamiehensä, voudin välikappaleen, luo. "Gregor Timofejevitsch", hän sanoi, "minä tulen, minä menen voudin luo, minä menen, mutta" – hän veti puukon tupesta, – "mutta, jos sinä viekas repo olet liponut kieltäsi, niin" – Tuomas löi veitsen sellaisella voimalla honkapöytään, että puoli terää painui lautaan. Gregor katosi sanaakaan sanomatta.

Tuomas jäi seisomaan takan eteen syviin ajatuksiin vaipuneena. Hänen siinä seisoessa avasi kaunis Katri varovaisesti oven ja riensi sykkivin sydämin ja kevein askelin kartanoon. Hän oli nähnyt Mikael ruhtinaan voudin reessä.

Kun Tuomas heräsi synkistä mietteistään, otti hän sudennahkalakkinsa ja meni hovitilalle. Oli niin hiljaista ja rauhallista tuolla ulkona tähtikirkkaassa illassa, että myrsky, joka riehui Tuomaan sielussa, asettui hetkeksi. Vihdoin hän tuli isoon, huonosti valaistuun eteiseen, kääntyi vasemmalle ja astui konttooriin.

Konttoorisuoja oli tuon ison talon alakerrassa, se oli syvä pitkä huone, täynnä kaikenlaista rojakkata, tyhjiä laatikoita, aseita, metsästysverkkoja, tyhjiä, täysiä ja vajanaisia ruutisäilöjä ja kaikkea mitä suurten syysmetsästysten aikana, jolloin talo oli vieraita täynnä, oli kannettu tänne ja sitten tänne unohtuneet. Ummehtunut kostea haju vallitsi aina hämärässä suojassa. Kaukana perällä oli suuri avonainen kamiini, jossa nyt hauska valkea, ainoa hauskuus koko tuossa kolkossa huoneessa, koetti levittää iloisuutta ympärilleen. Kun Tuomas astui sisään, oli konttoori tyhjä. Yksi kotitekoinen talikyntteli oli pöydällä, paloi unisesti ja räiskähti silloin, tällöin juurikuin kiukusta.

Tuomas istui kuluneelle ruskeaksi maalatulle penkille, jossa hän ja hänen vertaisensa olivat istuneet monta monituista tuntia odotellen pientä miestä, voutia, häntä, jolla oli tuollaiset terävät ilveksensilmät, joka tavallisesti tuli hiljaa hissutellen kallistuneesta ovesta huoneen perällä. Siinä istuessaan ja odottaessaan, alkoi myrsky taas riehua. Katkeruus, kosto ja viha nousivat tänä iltana aivan hänen kurkkuunsa asti. Se tuli juuri tänä iltana hänen päällensä, siinä kuin hän istui kumarassa ja tuijotti rasvaisen lakkinsa pohjaan, niin selvästi, niin tarkkaan hän muisti jokaisen häväistyksen, jokaisen kärsimänsä vääryyden. – Mimmoinen kunnon mies hänen isänsä oli ja mimmoinen kurja mäkitupalainen hän itse. Ja eikös hän ollut tehnyt työtä? Eikö hän ollut raastanut kuin joku toinenkin? – Mutta mitä se oli hyödyttänyt? – Hänellä ei ollut sitä vankkaa tukea kuin hänen isällään, vanhaa Ruotsin lakia nimittäin, joka karkoitti väkivallanteot talonpojan tuvasta; laki oli nyt vain kuollut kirjain ja hän, hän oli miltei orja, ei edes orjakaan, hän oli voudin uhri. Herra tietäne miten kauan hän oli siinä istunut, kun häntä äkkiä ympäröi kirkas valo. Hän katsahti ylös, kekäle oli pudonnut takasta, se oli kytenyt kauan permannolla, kunnes valkea oli päässyt vallalle, eräs kaappi oli syttynyt, nyt kurottautuivat liekkikädet pitkin permantoa, löytääkseen lisäravintoa. Keveitä sinisiä liekkiä liehui jo muutamain tyhjien laatikoiden reunoilla, tarttuivat juomatiloissa rikottuihin huonekaluihin, – kiitivät kuin salama metsästysverkon silmukoita pitkin. Tuomas ei hievahtanutkaan vielä. Jos hän nyt huutaa apua, niin saattaa vielä sammuttaa tulen, mutta miksikä hän apua huutaisi. Oliko hän sytyttänyt valkeaa! Oliko hän pudottanut kekäleen permannolle! Mitä se häneen kuului. Tuomaan ympärillä sihisi ja räiski, savu alkoi kirvellä kurkkua. Yhtäkkiä hän muisti ampumakruudin, jota säilytettiin isoissa kaapeissa. Kosto! kosto! kaikui hänen sisässään. Niinpä menkää siis helvettiin, josta tulleet olette, huusi hän ja syöksi sille ovelle, joka vei isoille, kolmen kerroksen läpi kulkeville portaille, valkea sai tuulta helmoihinsa ja leimahti mahtavaksi liekiksi. Tultuaan kartanolle, telkitsi hän ison oven, ikkunaluukut olivat tarkasti suljetut, nyt kuului paukahdus paukahduksen jälkeen, metsästysruuti siellä räjähteli. Viiden minuutin kuluttua oli koko puupalatsi ilmitulessa. Tuomaan puolesta oli kostettu.

Ulkona kartanolla vallitsi kauhea meteli ja sekasotku. Kaikki komensivat, kukaan ei totellut, siellä ei ollut mitään selkoa eikä järjestystä sammutustyössä; eikä siellä totisesti ollutkaan paljoa tekemistä, siellä kova pakkanen vaikeutti kaikkea työtä noilla muutamilla vikaantuneilla ruiskuilla. Pian kyllä leimahti tuli ikkunoista, liekit tavoittelivat kattoa, se oli yhtenä ainoana roviona. Ylimmäisessä kerrassa näkyi kaksi olentoa juoksevan ikkunasta ikkunaan. Nyt avattiin eräs ikkuna ja ikkunalaudalla, siellä ylhäällä huimaavassa korkeudessa, seisoi kaksi henkilöä, nuori mies ja nuori nainen, rinta rintaa vasten. Mahtava liekki leimahti samassa ja näytti kansalle Mikael ruhtinaan ja kauniin Katrin tulen purppurasoihdun valaisemat ihanat piirteet. Vielä yksi tulenliekki kohosi ratisten, paukku seurasi paukkua ja sylitysten vaipuivat nuoret palavaan rakennukseen. Mikael! Katarina! kaikui räiskivien liekkien keskeltä.

Kauhun huuto pääsi jokaisen huulilta. Kuin pahainhenkien ajamana pakeni Tuomas Pullinen, lapsensa, oman tyttärensä Katrin oli hän salvannut palavaan taloon.

Kun talviaamu koitti raittiina, rusoittavana ja kirkkaana, silloin loistivat jäätimantit, hohtivat lumitähdet, hongat kätkeytyivät pehmoisten, täyteläisten lumilepereiden alle, huurre kimalsi koivun oksilla, kaikki oli niin puhdasta, valkoista ja raitista. Ainoastaan sillä kohdalla, jossa Tervolan linna seisoi, oli mustaa ja nokista, siellä kyti tuli tuhan alla ja kekäleet pistivät näkyviin – kammottavia muistomerkkiä menneestä suuruudesta ja loistosta, ja myrkyllinen sinertävä sauhu kiemurteli taivasta kohti. Kun hehku oli sammunut ja höytytuhka peitti kaikki, silloin löydettiin alimmasta kellarista vanhan ruhtinas Kukujeffin ja hänen voudinsa, kansansortajan, ruumiit. Tuli ei ollut niihin kajonnut – he olivat tukehtuneet siinä suojassa, johon he olivat vuosi vuodelta keränneet kaikki mitä he kiristivät alustalaisiltaan.

Uusia kahleita

Molempien ruhtinas Kukujeffien kuoleman jälkeen joutui Tervolan hovitila perintönä yhdelle tuon ylhäisen suvun halvalle jäsenelle, eräälle pikkuporvarille Jaroslavista. Kun tämä sai kuulla, että talonpojat eivät olleet perintöorjia, eivät olleet sieluineen ruumiineen hänen, eivät edes kiinnitetytkään hovitilaan, säikähti hän niin moista maataloutta, että rukoili taivasta suojelemaan häntä siitä ja möi polkuhinnasta talon eräälle kreikkalaiselle kauppiaalle, jolla oli Pietarin hovissa jalokivien tutkijan- ja kaupitsijan toimi. Kreikkalainen oli pontevuuden, alati valppaan asioimiskyyn ja sen kautta, että hän taisi samalla hymyilevällä muodolla ottaa vastaan tilauksia ja hävyttömiä sanoja, verrattain lyhyessä ajassa koonnut melkoisen omaisuuden, jota hän yhä edelleenkin joka päivä kartutti. Yhtenä päivänä myi hän runsaalla voitolla kultakoristeen, jonka toisena päivänä otti pantiksi pienestä korkeaa kasvua vastaan antamastaan rahalainasta. Maanviljelyksestä ei hän ymmärtänyt mitään ja huomasi heti, että tila oli välttämättömästi myytävä – niin suurella voitolla kuin suinkin.

Eräänä päivänä istui kreikkalainen kotona hökkelissään, vähäpätöisessä viheriäksi maalatussa puurakennuksessa Sodovajakadun varrella, joka oli siihen aikaan Pietarin ulkoreunassa; puettuna rasvaiseen takkiinsa, punainen fezilakki päässä laski hän laskujaan, sillä välin kun hienoimman makedonialaisen tupakin haiku kohosi keveissä sinisissä pilvissä savipiipusta hänen kädessään ja kätki hattaroihinsa ruokavarat, iskoisia taatelia, kuivattua lampaanlihaa ja suuria pahkasipulia, jotka riippuivat katossa. Kun miehemme siinä istui ja antoi mielikuvituksensa harhailla kuningas Kroesuksen aarreaitassa, potkaistiin ovi auki ja samassa, juurikuin luonnonlakia seuraten, livahti kreikkalaisen kontokirja erääsen laatikkoon.

Matalasta ovesta astui, melkein kaksinkerroin ollen, kullalta loistava hoviherra. Papandopulos, se oli kreikkalaisemme nimi, putosi kokoon kuin linkkuveitsi ja käski hänen armoansa istumaan.

Hänen armonsa ei tarvinnut kahta käskyä. Tervehtimättä hän kiipesi korkealle konttoorituolille ja otti huolimattomasti taskustaan loistavan koristeen, kaulanauhan, tehty siihen malliin, joka August toisen ajalla oli niin mieluinen Sachsin hovissa. Kreikkalaisen silmät kiilsivät katsellessa näitä timanttia, smaragdia ja rubinia, jotka olivat taidokkaasti juotetut pehmeään kultaan.

– Mies sumuisesta Beotiasta, sanoi hovilainen, mitä annat minulle tästä kalleudesta? Tiedä, että minä lähdin tyhjin käsin pelipöydästä aatelikasinossa – le jeu est fini – kas tässä viimeinen valttini – se myödään, mutta myödään kalliista!

– Ylhäisyytenne, vastasi kreikkalainen, samalla kuin hän innokkaasti tutki koristetta, minä tahdon tehdä teidän armollenne yhden ehdotuksen. Jos minä annan teille kokonaisen omaisuuden tästä todellakin oivallisesta koristuksesta, niin minä tiedän, että te vielä tänä iltana panette alttiiksi kaikki voittaaksenne takaisin mitä olette menettänyt viime yönä. Te saatatte voittaa, mutta te saatatte myös menettää kaikki, ja huomenna on teillä jälellä…

– Neva, vastasi hovikko kylmästi. Kreikkalainen teki ristinmerkin.

– No niin, tahdotteko te tilan, jolla on niittyjä, peltoja, metsiä, oivia metsästysalueita, tallia koirille ja hevosille, mutta valitettavasti ei mitään linnaa? Kreikkalainen taukosi ja katsoi tiukasti hoviherraa silmiin. Minä tarjoan teille Tervolan hovitilan Suomessa, Viipurin läänissä. Minä kyllä menetän kymmenen tuhatta ruplaa, mutta te olette pelastettu aatelikasinon viettelyksiltä.

– Sinä olet ovela konna, Papandopulos, minä tiedän kyllä että sinä olet sotkenut minun korttini ja aina antanut lankkuja valtin sijasta, mutta en minä ole koskaan luullut että sinäkin otit osasi korttipakasta, jonka tähden nyt mielit jakaa uudestaan. Mutta minulla ei ole muuta keinoa, peli on tyyten tukossa! Grandissimo, minä suostun!